Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Tämä! Minulle tulee aina sellainen olo, että meitä "ystävättömiä" pidetään jotenkin hölmöinä, kun ehdotukset ovat juuri tuota tyyliä, että aloita harrastus, mene kielikurssille, osallistu koiratreeneihin ja lista jatkuu..kai nyt jokainen aikuinen osaa hakeutua niihin aktiviteetteihin/harrastuksiin opastamatta, jos sellaiset kiinnostaa. Itse en ainakaan aio jatkossakaan aloittaa sambaa tai mammakerhoa, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
Jos sulla ja tuolla edellisellä ei ole aikaa ystävystyä eikä kiinnostusta mihinkään sellaiseen toimintaan, jossa voisi ystävystyä, sitten pitää vain hyväksyä se, että ei ole ystäviä.
Ja siitähän tässä ketjussa ehkä on monien osalta kyse, että meitä ystävyyttä haluavia on, vaikka emme syty vain sosiaalisten suhteiden takia harrastamisesta.
Eli sinua ei kiinnosta mikään harrastus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Minä kyllä käsittelen nuo ilot ja surut sisarusteni kanssa. Enkä kyllä lähtisi pelkän ystävän kanssa jakamaan hotellihuonetta tai veisi lapsiani hoitoon.
Mulla kävi kerran niin, että varattiin miehen kanssa hääpäiväviikonloppu kaksin, lennot ja hotellit ja kaikki, koska äiti lupasi ottaa lapsen viikonlopuksi. Kaksi päivää ennen matkaa hän ilmoitti ohimennen, ettei voikaan ottaa lasta, kun hänellä on meno.
Eihän niitä lentolippuja voinut siinä kohtaa perua. Soitin hyvälle ystävälle siinä, joka on saman ikäinen lapsi, ja joiden kanssa on paljon perheinä vietetty aikaa. Hän oli järkyttynyt, ja sanoi, että ilman muuta tuot lapsen heille, heillä onkin mökkeilyä ja veneilyä suunniteltu viikonlopuksi.
Meillä oli mahtava reissu, ja lapsi kertoi innoissaan, miten oli hieno hiekkaranta, ja hän pääsi veneilemään.Saman ystävän kanssa ollaan oltu viikko lomalla samassa hotellihuoneessa sinkkuina, ja hauskaa oli.
Juuri oli lehdessä juttu miten joku äiti päästi lapsen lomailemaan jonkun sukulaisen mökille ja heti ensimmäisenä päivänä se lapsi hukkui kun sitä ei vahdittu.
En kyllä tajua miksi perheellisten ihmiseten pitäisi matkustaa yhtään minnekään ilman lapsiaan. Meille ainakin lapset ovat sen verran rakkaat ettei niistä tarvita lomaa.
Kannattaa myös miettiä, haluaako ystäviä koska tarvitsee niitä oikeasti vai siksi että niitä "kuuluu olla"? Nolottaako tehdä asioita yksin tai tuntuuko että kaikilla muilla on aina hauskempaa? Kannattaa kokeilla tehdä asioita myös yksin, mennä elokuviin, rannalle, kahvilaan, shoppailemaan, telttailemaan, vaikka matkustaa yksin ulkomaille. Voi vaikka huomata, että on ihan mukavaa ilman kavereita. Ja sitten kun ystäviä ei ole "pakko löytää" hinnalla millä hyvänsä, niitä saattaa tupsahdella elämään aivan sattumalta, koska elämäsi on vain niin paljon kiinnostavampaa. Tai ainakaan et tylsisty ystäviä odotellessa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti minäkin kuulun siihen porukkaan, joka etääntyy, jos toinen saa lapsia. En jaksa kuunnella juttuja kakkarumbasta, oksennustaudeista, kihomadoista ja istua kahvittelemassa kun vieressä vauva kuolaa/itkee/huutaa/heittelee ruokaa ympäriinsä. Ja yleensä pyydetään vielä ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Totta kai jokaisen oma lapsi on todella rakas ja elämä vauvan kanssa on ihanaa ja palkitsevaa, mutta lapsettomille toisen vauva-arki on aika mielenkiinnotonta. Sanoisin siis, että jos haluaa pitää vanhat, lapsettomat ystävänsä, tapaa heitä ilman lapsia ja puhu jostain muusta kuin lapsista, siis niistä asioista joista puhuitte aina ennenkin. Tai sitten vain hyväksyy että ystävät vaihtuu kun elämäntyylikin muuttuu.
Voihan pari vuotta vain kahvitella välillä. Vauva-aika menee nopeasti ohi.
Voi, jos molemmat haluaa.
Minä luulen, että suomalainen tapakasvatus tai kulttuuri on syynä yksinäisyyteen. Jostain syystä.
Kokeile hankkia ulkomaalaisia ystäviä. Ovat sosiaalisempia mielestäni. Eivätkä tarvitse siihen alkoholia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös miettiä, haluaako ystäviä koska tarvitsee niitä oikeasti vai siksi että niitä "kuuluu olla"? Nolottaako tehdä asioita yksin tai tuntuuko että kaikilla muilla on aina hauskempaa? Kannattaa kokeilla tehdä asioita myös yksin, mennä elokuviin, rannalle, kahvilaan, shoppailemaan, telttailemaan, vaikka matkustaa yksin ulkomaille. Voi vaikka huomata, että on ihan mukavaa ilman kavereita. Ja sitten kun ystäviä ei ole "pakko löytää" hinnalla millä hyvänsä, niitä saattaa tupsahdella elämään aivan sattumalta, koska elämäsi on vain niin paljon kiinnostavampaa. Tai ainakaan et tylsisty ystäviä odotellessa!
Aidan toisella puolen on ruoho aina vihreämpää ja muilla ihmisillä on aina hauskempaa. Mainoksethan pitkälti luo tätä kuvaa, että osta sitä tuorejuustoa tai tätä Atrian makkaraa niin ystävien kanssa on niin paljon hauskempaa. Todennäköisesti suurin osa ihmisistä kuitenkin suurimman osan ajasta pistelee niitä poskeensa ihan vaan sen oman perheen kesken.
On myös olemassa sellainen verkkosivusto kuin kaverihaku.net, jonne voi jättää oman ilmoituksensa ystävän löytämiseksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti minäkin kuulun siihen porukkaan, joka etääntyy, jos toinen saa lapsia. En jaksa kuunnella juttuja kakkarumbasta, oksennustaudeista, kihomadoista ja istua kahvittelemassa kun vieressä vauva kuolaa/itkee/huutaa/heittelee ruokaa ympäriinsä. Ja yleensä pyydetään vielä ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Totta kai jokaisen oma lapsi on todella rakas ja elämä vauvan kanssa on ihanaa ja palkitsevaa, mutta lapsettomille toisen vauva-arki on aika mielenkiinnotonta. Sanoisin siis, että jos haluaa pitää vanhat, lapsettomat ystävänsä, tapaa heitä ilman lapsia ja puhu jostain muusta kuin lapsista, siis niistä asioista joista puhuitte aina ennenkin. Tai sitten vain hyväksyy että ystävät vaihtuu kun elämäntyylikin muuttuu.
Ystävyys ei kyllä ole kyllä kovin vahvaa kun minä minä minää rupeaa ärsyttämään "ystävänsä" tärkeimmät asiat kun ei itse enää saa 100% huomiota "syvälliselle " keskustelulleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa näkyy, että suuri osa ihmisistä on niin ennakkoluuloisia, ettei muiden näkeminen ja sitä kautta millään syvemmällä tasolla tunteminen onnistu.
Mikä huvittavinta, nämä jotka tiukoin sanakääntein kuvailevat muita itsekeskeisiksi, ylitunteellisiksi tyhjänpuhujiksi, paljastavat itsestään ihan samoin omissa asenteissa ja tunteissa vellovan marttyyrin. Ei olla uteliaita kysymään,: mitä minä en vielä ymmärrä muista ja maailmasta, vaan halutaan jauhaa kastelujärjestelmistä mitkä itseä kiinnostaa ja missä voidaan loistaa omalla tietämyksellä. Oh the irony! Ei oltukaan sen jalompia kun pintaa raapaisee.
Ennakkoluulot pohjaavat kokemuksen puutteeseen tai pelkoon. Siis silloin, jos niiden antaa määrittää koko maailmankuvaansa ja automaattista suhtautumista muihin. Luulisin, että muiden väheksynnän taustalla on kuitenkin joku alemmuuden tunne, joka ei pohjaa puhtaaseen hillittyyn älyllisyyteen, kuten itselle annetaan ymmärtää.
Täällähän oli ketju siitä mitä on se kaikkien haluama "syvällinen" keskustelu. Useimmiten se tuntuu naisilla olevan omien ja toisten ongelmista jauhamista enimmäkseen.
Tämä on naistyypillisten ystävyyssuhteiden suurin ongelma. Todella monien naisten mielestä syvällistä keskustelua on se, että vääntelevät jotain itseaiheutettua ongelmaansa loputtomiin ja jos tarjoat ratkaisuehdotuksen, loukkaantuvat.
Itsekin olen nainen, enkä pysty ymmärtämään tuota, koska jos minä puhun ongelmastani, teen sen nimenomaan siksi että en keksi mitä minun kuuluisi tehdä ja toivon että toisella olisi joku idea. Ja sitten saan vastaukseksi jotain ihme lässytystä ja päänsilitystä rakentavien ratkaisujen asemesta. Vitutti käydä terapiassakin, kun menin ratkaisukeskeiselle terapeutille siksi että olen ratkaisukeskeinen ihminen, eikä sekään tehnyt muuta kuin määki. Ratkoin sitten ongelmani itse.
Miehet sen sijaan näyttävät voivan olla todella hyviä ystäviä vaikka eivät muistaisi ihan tarkkaan montako lasta toisella on ja mitä sukupuolta, nimistä puhumattakaan. Nainen loukkaantuu jos et ole kiinnostunut sen lapsista. Miehet taas voi olla vuoden olematta yhteyksissä, sitten ne soittaa että mites metsästyskausi on mennyt tai lähdetkö hiihtovaellukselle tai jeesaatko parin puun kaadossa. Ei draamaa, ei jatkuvaa velvollisuutta vastata puhelimeen ja kuunnella ruikutusta, ei kahvittelua, eikä ennen kaikkea shoppailuseuran vinkumista. Ja silti ne voivat puhua esim. mt-ongelmistaan jos sellainen paikka eteen tulee, olen omin korvin kuullut.
No, ratkaisukeskeisenä ihmisenä olen luopunut naispuolisista kavereista. En vaan jaksa sitä, että lupaavasti alkanut tuttavuus menee aina siihen että hetken päästä minulle soitetaan eläinlääkäriaseman parkkipaikalta porua vääntäen, kun Muffelta joudutaan poistamaan hampaita! Sitten sitä itsekin koiranomistajana miettii, että mitä helvettiä minun odotetaan sanovan, kun Muffen hampaat ei liikuta minua vähääkään enkä tajua mitä poraamista siinä on?
Sanotko myös ystävällesi kun hän avautuu mut-ongelmastaan ettei hänen mielenterveytensä liikuta sinua pätkääkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti minäkin kuulun siihen porukkaan, joka etääntyy, jos toinen saa lapsia. En jaksa kuunnella juttuja kakkarumbasta, oksennustaudeista, kihomadoista ja istua kahvittelemassa kun vieressä vauva kuolaa/itkee/huutaa/heittelee ruokaa ympäriinsä. Ja yleensä pyydetään vielä ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Totta kai jokaisen oma lapsi on todella rakas ja elämä vauvan kanssa on ihanaa ja palkitsevaa, mutta lapsettomille toisen vauva-arki on aika mielenkiinnotonta. Sanoisin siis, että jos haluaa pitää vanhat, lapsettomat ystävänsä, tapaa heitä ilman lapsia ja puhu jostain muusta kuin lapsista, siis niistä asioista joista puhuitte aina ennenkin. Tai sitten vain hyväksyy että ystävät vaihtuu kun elämäntyylikin muuttuu.
Ystävyys ei kyllä ole kyllä kovin vahvaa kun minä minä minää rupeaa ärsyttämään "ystävänsä" tärkeimmät asiat kun ei itse enää saa 100% huomiota "syvälliselle " keskustelulleen.
Ajattelin myös, että aika kevyellä pohjalla oli sitten "ystävyys". Ehkä perustui enemmän yhdessä bilettämiseen, kuin että piti siitä ihmisestä.
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aikuisena on mahdontonta löytää uusia ystäviä.
Tuttavia ja työkavereita kyllä löytää, mutta ystäviä ei.
Valitettavasti.
Ei se mahdotonta ole. Olen saanut ystäviä aikuisena. Lapsuudenkavereihin en ole ollut aikoihin yhteydessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös miettiä, haluaako ystäviä koska tarvitsee niitä oikeasti vai siksi että niitä "kuuluu olla"? Nolottaako tehdä asioita yksin tai tuntuuko että kaikilla muilla on aina hauskempaa? Kannattaa kokeilla tehdä asioita myös yksin, mennä elokuviin, rannalle, kahvilaan, shoppailemaan, telttailemaan, vaikka matkustaa yksin ulkomaille. Voi vaikka huomata, että on ihan mukavaa ilman kavereita. Ja sitten kun ystäviä ei ole "pakko löytää" hinnalla millä hyvänsä, niitä saattaa tupsahdella elämään aivan sattumalta, koska elämäsi on vain niin paljon kiinnostavampaa. Tai ainakaan et tylsisty ystäviä odotellessa!
Tämä.
Itsellä juuri tuo ongelma että en kehtaa mennä yksin kun mietin mitä muut ajattelevat? Pitävätkö outona yms.
Miten tällaisesta rajoittuneesta ajatuskulusta pääsee irti?
Esim joku viikonloppumatka yksin olisi jees
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti minäkin kuulun siihen porukkaan, joka etääntyy, jos toinen saa lapsia. En jaksa kuunnella juttuja kakkarumbasta, oksennustaudeista, kihomadoista ja istua kahvittelemassa kun vieressä vauva kuolaa/itkee/huutaa/heittelee ruokaa ympäriinsä. Ja yleensä pyydetään vielä ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Totta kai jokaisen oma lapsi on todella rakas ja elämä vauvan kanssa on ihanaa ja palkitsevaa, mutta lapsettomille toisen vauva-arki on aika mielenkiinnotonta. Sanoisin siis, että jos haluaa pitää vanhat, lapsettomat ystävänsä, tapaa heitä ilman lapsia ja puhu jostain muusta kuin lapsista, siis niistä asioista joista puhuitte aina ennenkin. Tai sitten vain hyväksyy että ystävät vaihtuu kun elämäntyylikin muuttuu.
Voihan pari vuotta vain kahvitella välillä. Vauva-aika menee nopeasti ohi.
Vauva-aikanahan on helppo lähteä ulos ja tapaamaan kavereita, vauva nukkuu todennäköisesti puolet ajasta. 3-7-vuotiaan kanssa taas ei mikään onnistu, kun pitäisi koko ajan viihdyttää ja leikittää tylsistyvää ja huomionhakuista lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös miettiä, haluaako ystäviä koska tarvitsee niitä oikeasti vai siksi että niitä "kuuluu olla"? Nolottaako tehdä asioita yksin tai tuntuuko että kaikilla muilla on aina hauskempaa? Kannattaa kokeilla tehdä asioita myös yksin, mennä elokuviin, rannalle, kahvilaan, shoppailemaan, telttailemaan, vaikka matkustaa yksin ulkomaille. Voi vaikka huomata, että on ihan mukavaa ilman kavereita. Ja sitten kun ystäviä ei ole "pakko löytää" hinnalla millä hyvänsä, niitä saattaa tupsahdella elämään aivan sattumalta, koska elämäsi on vain niin paljon kiinnostavampaa. Tai ainakaan et tylsisty ystäviä odotellessa!
Tämä.
Itsellä juuri tuo ongelma että en kehtaa mennä yksin kun mietin mitä muut ajattelevat? Pitävätkö outona yms.
Miten tällaisesta rajoittuneesta ajatuskulusta pääsee irti?
Esim joku viikonloppumatka yksin olisi jees
Mitä väliä vaikka ajattelisi? Eihän siellä leffassa edes voi jutella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aikuisena on mahdontonta löytää uusia ystäviä.
Tuttavia ja työkavereita kyllä löytää, mutta ystäviä ei.
Valitettavasti.
Ei se mahdotonta ole. Olen saanut ystäviä aikuisena. Lapsuudenkavereihin en ole ollut aikoihin yhteydessä.
Ja muuten, lapsen saatuani en puhunut mistään vauvanvaipoista ystävilleni. Eikä mua kiinnostanut toisten vauvanvaipat, jos joku lapsen vanhempi sellaisista alkoi puhumaan. Kuuntelin ehkä jonkin verran koska jotkut puhuu sellaisista, mutta puhuin mieluummin aivan muusta. Onko tämä sitten harvinaista?
Kun lapsi on vähän isompi ja olen enemmän liikkeellä myös ilman lasta, niin en ole aina edes heti kertonut tapaamilleni uusille ihmisille, että minulla on lapsi. Olen sitten kertonut myöhemmin, kun ollaan jo tutustuttu.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös miettiä, haluaako ystäviä koska tarvitsee niitä oikeasti vai siksi että niitä "kuuluu olla"? Nolottaako tehdä asioita yksin tai tuntuuko että kaikilla muilla on aina hauskempaa? Kannattaa kokeilla tehdä asioita myös yksin, mennä elokuviin, rannalle, kahvilaan, shoppailemaan, telttailemaan, vaikka matkustaa yksin ulkomaille. Voi vaikka huomata, että on ihan mukavaa ilman kavereita. Ja sitten kun ystäviä ei ole "pakko löytää" hinnalla millä hyvänsä, niitä saattaa tupsahdella elämään aivan sattumalta, koska elämäsi on vain niin paljon kiinnostavampaa. Tai ainakaan et tylsisty ystäviä odotellessa!
Itsekin olen tätä miettinyt. Kun siis omat läheisimmät kaverini asuu vähän kauempana, en pysty näkemään heitä kasvotusten viikottain tai joskus edes kuukausittain ja aina välillä noina aikoina tulee sellanen ihmeellinen paineen tunne, erityisesti jos seuraa ihmisten tekemisiä vaikka instassa tai facebookissa. Se on sellanen epämääräinen ajatus että "olenko minä nyt jotenkin outo luuseri kun en tee niin paljon/usein asioita kavereideni kanssa kuin henkilö x ja y. Pitäisikö yrittää vaikka väkisin etsiä täältä samasta kaupungista uusia kavereita jotta en olisi ns kummallinen?"
Enkä siis pistä pahakseni jos täältä omasta kaupungista tulisi joku uusi kiva kaveri elämääni, mutta ainakaan vielä en ole varsinaisia kavereita täältä saanut vaikka harrastuksista tai töistä, pelkästään ok-tuttavia joita en edes itsekään jaksa nähdä vapaa-aikanani. Enkä tosiaan jaksaisi tavata ketään vain siksi että yrittäisin väkisin kaveerata kenen kanssa tahansa. Ja huomaan että olen täysin tyytyväinen elämääni aina kun lopetan vertaamasta itseäni muihin tai seuraamasta "mitä toiset tekee".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti minäkin kuulun siihen porukkaan, joka etääntyy, jos toinen saa lapsia. En jaksa kuunnella juttuja kakkarumbasta, oksennustaudeista, kihomadoista ja istua kahvittelemassa kun vieressä vauva kuolaa/itkee/huutaa/heittelee ruokaa ympäriinsä. Ja yleensä pyydetään vielä ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Totta kai jokaisen oma lapsi on todella rakas ja elämä vauvan kanssa on ihanaa ja palkitsevaa, mutta lapsettomille toisen vauva-arki on aika mielenkiinnotonta. Sanoisin siis, että jos haluaa pitää vanhat, lapsettomat ystävänsä, tapaa heitä ilman lapsia ja puhu jostain muusta kuin lapsista, siis niistä asioista joista puhuitte aina ennenkin. Tai sitten vain hyväksyy että ystävät vaihtuu kun elämäntyylikin muuttuu.
Ystävyys ei kyllä ole kyllä kovin vahvaa kun minä minä minää rupeaa ärsyttämään "ystävänsä" tärkeimmät asiat kun ei itse enää saa 100% huomiota "syvälliselle " keskustelulleen.
Näissä asioissa pitäisikin tehdä kompromisseja. Välillä tavataan lapsen kanssa ja kuunnellaan toisen vaippajuttuja ja väillä taas tavataan ilman lasta eikä puhuta vaippajutuista. Sitäpaitsi vahva ystävyys kestää kyllä vuosienkin hiljaiselon, jonka aikana kumpikin elää omaa elämäänsä tietämättä toistensa elämästä yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti minäkin kuulun siihen porukkaan, joka etääntyy, jos toinen saa lapsia. En jaksa kuunnella juttuja kakkarumbasta, oksennustaudeista, kihomadoista ja istua kahvittelemassa kun vieressä vauva kuolaa/itkee/huutaa/heittelee ruokaa ympäriinsä. Ja yleensä pyydetään vielä ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Totta kai jokaisen oma lapsi on todella rakas ja elämä vauvan kanssa on ihanaa ja palkitsevaa, mutta lapsettomille toisen vauva-arki on aika mielenkiinnotonta. Sanoisin siis, että jos haluaa pitää vanhat, lapsettomat ystävänsä, tapaa heitä ilman lapsia ja puhu jostain muusta kuin lapsista, siis niistä asioista joista puhuitte aina ennenkin. Tai sitten vain hyväksyy että ystävät vaihtuu kun elämäntyylikin muuttuu.
Voihan pari vuotta vain kahvitella välillä. Vauva-aika menee nopeasti ohi.
Vauva-aikanahan on helppo lähteä ulos ja tapaamaan kavereita, vauva nukkuu todennäköisesti puolet ajasta. 3-7-vuotiaan kanssa taas ei mikään onnistu, kun pitäisi koko ajan viihdyttää ja leikittää tylsistyvää ja huomionhakuista lasta.
Lapsen voi kyllä jättää lapsen isälleenkin, jos tämä on elossa eikä ole vankilassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Tämä! Minulle tulee aina sellainen olo, että meitä "ystävättömiä" pidetään jotenkin hölmöinä, kun ehdotukset ovat juuri tuota tyyliä, että aloita harrastus, mene kielikurssille, osallistu koiratreeneihin ja lista jatkuu..kai nyt jokainen aikuinen osaa hakeutua niihin aktiviteetteihin/harrastuksiin opastamatta, jos sellaiset kiinnostaa. Itse en ainakaan aio jatkossakaan aloittaa sambaa tai mammakerhoa, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
Taloudelliset ongelmat (siis jos ei raha riitä) on ymmärrettävä syy olla menemättä monille kursseille, harrastuksiin tai tapahtumiin.
Mutta mitä edes tekisi uuden ystävän kanssa se, jota ei mikään kiinnosta?
Alue: Aihe vapaa
Ohis...mä en ajatellut edellisen kirjoittajan kommenttia ihan noin. Mä katsoin asiaa niin, että kun ystävä uppoutuu muutamaksi vuodeksi vauvakuplaansa, silloin toinen jatkaa omaa elämäänsä. Ja siinä muutamassa vuodessa lähentyy muiden ystäviensä ja kavereidensa kanssa tai löytää jopa uusia ystäviä ja kavereita. Vauvakuplassa elävää tapaa silloin tällöin kahvin merkeissä, mutta yhteydenpito vähenee, kun aikaansa alkaa käyttää muihin ihmissuhteisiinsa enemmän. Samaa mieltä kanssasi siitä, että tilanne on win-win, kun kumpaakaan ei enää kiinnosta.