Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Mä olen sun kanssasi samoilla linjoilla. Mulle ystävät on eri asia kuin perhe. Ja perheellä tarkoitan muitakin lähisukulaisiani kuin vain saman katon alla asuvia eli mun vanhemmat (vielä elossa), sisarukset, omat lapseni perheiineen sekä sisarusteli lapset. Ystäviä mullakin on kaksi, mutta vaikka ihania ystäviä ovatkin, ei mulla ole heihin samanlaista suhdetta kuin perheeseeni. Viihdyn mainiosti yksinkin ja mulle riitää pieni lähipiiri.
Jos sanon ettei minulla ole lähipiiriäkään, ymmärrätkö sitten?
Kaikilla täällä läheisiä kaverisuhteita dissaavilla on siis oma perhe tai läheinen lapsuudenperhe ja pitävät lapsellisina ja epäitsenäisinä meitä jotka kaipaamme jotain sen kaltaista, mutta kavereiden kanssa.No tässä threadissa joku kirjoittikin, että osa tuntuu hakevan ystävyydestä sellaista, mikä yleensä saadaan puolisolta tai perheeltä. Vaikkapa äidiltä. Ja silloin ei kelpaa sellainen ystävyyssuhde, mitä ehkä olisi tarjolla.
Tämä on varmaan se syy, miksi bestissuhteet ovat teini-iässä jaa jäävät sinne.
Äidistä on päästävä eroon, joten ollaan ystävien kanssa. Se voi olla hyvin intensiivistä. Äidit sitä kuvaavatkin, että ensin ollaan koulussa yhdessä koko päivä, tullaan koulumatka yhdessä ja erotaan portilla. Sitten illalla roikutaan puhelimella tuntikausia. Kuinka monta kertaa olen kuullut, että miten niillä voi edes riittää niin paljon juttua.
Onhan se nyt selvää, että aikuisella tuollaista määrää aikaa ei edes ole käytettävissä kuin puolisolle ja/tai lapsille. Että on ihan selvää, että noin intensiivinen bestissuhde väistyy parisuhteen tultua tilalle.
Jos kahdella aikuisella naisella on noin tiivis yhteydenpito, he ovat yleensä siskokset, tai sitten puhutaan jo seurustelusta. (Voihan olla aromanttinen suhde).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Aloitus olisi voinut olla omasta kynästäni muuten, paitsi että lapsia on useampia ja olen asunut viimeiset reilut 20 vuotta samalla paikkakunnalla.
Ensimmäisten kahden lapsen aikaan jotenkin vielä löytyi toisia äitejä samanikäisten lasten (poikkeuksetta heilläkin esikoinen tai kaksi ensimmäistä lasta kyseessä). Mutta kun lapset ovat kasvaneet, niin aniharvaan on yhteys säilynyt. Kuten ap, olen itse yrittänyt olla se aloitteellinen osapuoli ja sillä toisen saa ehkä kerran kuussa tai pari kertaa vuodessa jonnekin kahville, mutta tämä ei vastaa käsitystäni ystävyydestä. Ja jossain vaiheessa sitä väsyy olemaan aina aloitteen tekijä.
Nuorempien lasten kohdalla en ole minkäänlaisia ystävyyssuhteita enää löytänyt sen paremmin itselleni kuin heillekään. Paljon voi tietysti laittaa koronankin piikkiin, kun kaikenlaisia lasten harrastusryhmiä on ollut paljon vähemmän. Mutta ainoa selittävä tekijä se ei ole, ketään ei vain tunnu kiinnostavan. Yksikin lupaava kontakti, jonka lapsen kanssa omallani synkkaa tosi hyvin, on kaatunut siihen, että lapsen äiti itse ei koskaan vaivaudu esim. puistoon vaan lähettää lapsen sinne hoitajan kanssa. Eli ei selvästikään halua itse tutustua.
En oikein ymmärrä näitä "kadonneita kavereita" - ymmärtääkseni heillä ei jotain poikkeusta lukuunottamatta hirveän vilkas sosiaalinen elämä ole ollut, mutta silti eivät viitsi panostaa oma-aloitteisesti ystävyyteen. Joidenkin kohdalla mietin, riittääkö heillä todella pelkkä parisuhde sosiaalisten tarpeiden täyttämiseen.
Ehkä kaikkein kurjinta kuitenkin on se, että kuulemma yksinäisyyskin periytyy ja pelkään, että sama kohtalo on omilla lapsillakin.
Ota se lapsi teidän mukaan puistoon, retkelle, museoon ym jos heillä on kivaa yhdessä. Se ei ole sinulta pois, ja sinun lapsella on kaveri. Lapsesi oppii, että kaveria käydään pyytämässä mukaan, ja hänelle voi tarjota kyytiä vain seuran ilosta.
Ehkä hänestä tulee vielä sinun lapselle ystävä. Jos ei, lapsesi saa vielä muita ystäviä.Juu, lapset kyllä leikkivätkin keskenään. Mutta olisin mielelläni tutustunut äitiinsäkin. Tietysti tärkeintä, että lapsella on edes joku kaveri, se on sentään hyvä.
Mikset tutustuisi siihen hoitajaan, jonka kanssa lapsi käy leikkipuistossa?
Yrität liikaa... kyllä toisesta huomaa että on niin epätoivoinen ja seurankipeä että se joistakin voi tuntua jopa ahdistavalta. Ei kannata tyrkyttää itseään, vuorovaikutuksen pitäisi toimia luonnostaan ilman mitään odotuksia.
Vierailija kirjoitti:
Uusi ajatus: kannattaa myös muistaa että monet tai suurin osa kaikista ihmissuhteista, niin parisuhteista kuin kaverisuhteistakin, on tilannekohtaisia. Uusia ihmisiä tulee ja menee elämän aikana paljon eikä kannata masentua asiasta. Itsellänikin on kaverit vaihtuneet useaan otteeseen (parasta ystävääni lukuunottamatta) eikä kyse ole mistään sellaisesta että olisin vain hylännyt kavereitani tai he minut, mutta tilanteet vaihtelee, elämä ja ihmiset muuttuu. Välillä voi olla vaikeampia aikoja mutta aina tulee uusia ihmisiä ja mahdollisuuksia. Kannattaa vaan mennä virran mukana eikä murehtia liikaa.
Olisipa joku sanonut tämän minulle nuorempana kun heittäydyin hysteeriseksi aina jos jonkun kanssa alkoi välit kylmetä. Tai kyllähän se harmittaa jos on jonkun kanssa ollut tosi läheinen ja tilanne muuttuu mistä tahansa syystä, mutta niin vain käy suurimmalle osalle ihmissuhteista. Jos ei kävisi niin kaikkihan sitten olisivat elämänsä loppuun asti naimisissa ensimmäisen heilansa kanssa. Nykyään en odota liikoja vaan nautin tästä hetkestä ja olen paljon iloisempi kuin ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Mä olen sun kanssasi samoilla linjoilla. Mulle ystävät on eri asia kuin perhe. Ja perheellä tarkoitan muitakin lähisukulaisiani kuin vain saman katon alla asuvia eli mun vanhemmat (vielä elossa), sisarukset, omat lapseni perheiineen sekä sisarusteli lapset. Ystäviä mullakin on kaksi, mutta vaikka ihania ystäviä ovatkin, ei mulla ole heihin samanlaista suhdetta kuin perheeseeni. Viihdyn mainiosti yksinkin ja mulle riitää pieni lähipiiri.
Jos sanon ettei minulla ole lähipiiriäkään, ymmärrätkö sitten?
Kaikilla täällä läheisiä kaverisuhteita dissaavilla on siis oma perhe tai läheinen lapsuudenperhe ja pitävät lapsellisina ja epäitsenäisinä meitä jotka kaipaamme jotain sen kaltaista, mutta kavereiden kanssa.No tässä threadissa joku kirjoittikin, että osa tuntuu hakevan ystävyydestä sellaista, mikä yleensä saadaan puolisolta tai perheeltä. Vaikkapa äidiltä. Ja silloin ei kelpaa sellainen ystävyyssuhde, mitä ehkä olisi tarjolla.
Tämä on varmaan se syy, miksi bestissuhteet ovat teini-iässä jaa jäävät sinne.
Äidistä on päästävä eroon, joten ollaan ystävien kanssa. Se voi olla hyvin intensiivistä. Äidit sitä kuvaavatkin, että ensin ollaan koulussa yhdessä koko päivä, tullaan koulumatka yhdessä ja erotaan portilla. Sitten illalla roikutaan puhelimella tuntikausia. Kuinka monta kertaa olen kuullut, että miten niillä voi edes riittää niin paljon juttua.
Onhan se nyt selvää, että aikuisella tuollaista määrää aikaa ei edes ole käytettävissä kuin puolisolle ja/tai lapsille. Että on ihan selvää, että noin intensiivinen bestissuhde väistyy parisuhteen tultua tilalle.
Jos kahdella aikuisella naisella on noin tiivis yhteydenpito, he ovat yleensä siskokset, tai sitten puhutaan jo seurustelusta. (Voihan olla aromanttinen suhde).
Aivan totta. Ja usein nämä ihmiset haluaisivat yhden bestiksen, joka olisi heille äiti, sisko, puoliso, tytär ja ystävä samassa paketissa. Tai siis täyttäisi heidän elämässään kaikki ne tarpeet, joita yleensä ihmisellä on monta eri ihmistä (äiti, sisko, puoliso, tytär ja ystävä) täyttämässä. Tällaisesta syntyy toiselle ihmiselle täysin kohtuuton vaatimus, jos toisella on muitakin ihmissuhteita.
Minä olen ollut sinkku noin kahden vuoden ajan, minulla on ihanat sisarukset ja vanhemmat, kivoja kavereitakin on, mutta he kaikki asuvat muualla koska he ovat joutuneet töiden takia muuttamaan. Osa asuu lähempänä kuin toiset, kolmen kanssa heistä olen kuitenkin yhteydessä päivittäin. En siis voi sanoa olevani varsinaisesti yksinäinen, koska joillakin ei ole oikeasti ketään ja olen pahoillani sellaisten ihmisten puolesta.
Ainoa syy miksi koen olevani kuitenkin vähän yksinäinen on koska minulla oli sellainen täälläkin puhuttu harvinainen aikuisiän paras kaveri. Olimme todella läheisiä, aina pystyin luottamaan häneen joka asiassa ja meillä oli paljon yhteisiä harrastuksia, mutta valitettavasti hän ei ole täällä enää. Sen lisäksi että ihmisen menettäminen on aina raskasta, tiedän enemmän kuin hyvin että hyvin suurella todennäköisyydellä en enää tule saamaan samanlaista ystävyyttä kun se on aikuisilla niin harvinaista. Jotkut ovat lohdutelleet sillä että kyllähän mahdollinen uusi kumppani sitten on myös paras ystäväni, mikä varmasti pitää teoriassa paikkansa, mutta olen jo sen ikäinen etten oikein jaksaisi tai edes tarvitsisi romanttista kumppania.
Olen kuitenkin kiitollinen kaikista kavereistani ja perheestäni enkä aio antaa tämän masentaa minua loppuiäkseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman että monilla ystävät omassa piirissä täynnä. Ei ole kiinnostusta hankkia uusia tai tutustua. Hirveän suppea mielistä minusta.👎
Mikä siinä on suppeamielistä, että haluaa pitää huolta jo olemassa olevista ystävyyssuhteistaan eikä haalia jatkuvaati uusia ihmisiä elämäänsä? Tässäkin ketjussa on puhuttu - kuten monissa muissakin vastaavissa - ystävyyden syvällisyydestä. Miten syntyy ja/tai säilyy syvällinen ystävyys, jos ystävälle ei ole aikaa, koska aikaa pitäisi käyttää jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen?
Lapsena ja teininä oli helppo ystävystyä, koska elämässä ei ollut muita velvollisuuksia kuin koulu ja silloin tällöin oman huoneen siivous. Aikuisena on paljon muitakin velvoitteita. Ei ole enää äiti tai isä hoitamassa kaiken muun. Lisäksi aikuisena on usein vastuussa muistakin ihmisistä kuin vain itsestään. Ei voi enää vain käydä töissä ja hengailla lopun aikaa ystävien kanssa.
Lisäksi nuorena ihminen on tavallaan joustavampi. Oma luonne ei ole niin muotoitunut, joten kenen kanssa hyvänsä voi hengailla.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä yksilöllisemmäksi ihminen muuttuu. Jordan Peterson kirjoitti tästä kirjassaan hyvin, tosin parisuhteeseen liittyen. Että yli 40-vuotiaana on merkittävästi vaikeampaa pariutua kuin parikymppisenä, koska ihminen on nuorena joustava ja muotoutumaton, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä yksilöllisemmäksi sitä muuttuu.
Itse lisäisin että kun vanhemmiten se hyväksynnän tarve muilta häviää lähes täysin, sitä muuttuu siinä mielessä joustamattomammaksi, että ei oikein jaksa ystäviltä mitään mikä ei sovi omaan arvomaailmaan jne. Töissä joutuu jo sietämään niin paljon erilaisia ihmisiä, että en minä ainakaan vapaa-ajalla enää viitsi. En olisi huolinut mieheksi ketään, joka ei täytä standardejani täysin arvomaailman ja elämäntavan suhteen, joten miksi ihmeessä huolisin sellaisen ystäväkseni?
Varsinkin kun seurankaipuu tuntuu vanhemmiten vähenevän radikaalisti. Melkein aina kun olen tehnyt jotain ystävien kanssa, huomaan että olisi oikeastaan ollut hauskempaa yksin. Minusta on ihanaa olla yksin retkellä, tai yksin kahvilassa, tai yksin treenaamassa. Ja jos tahdon syvällisiä keskusteluita, minulla on mies, sisarukset ja vanhemmat sitä varten. Jos taas tahdon kuunnella jutustelua omasta arjesta, työkaverit, anoppi ja appiukko hoitavat sen puolen.
Tässä iässä (43) uudet ystävät eivät yksinkertaisesti toisi elämääni mitään lisäarvoa. Eivät mitään. Eli ystävystyminen olisi pelkkää hyväntekeväisyyttä minun puoleltani.
On todella rasittavaa, kun minun neutraali peruskohteliaisuuteni saa kaikenlaiset ihmiset pyrkimään hyväntekeväisyysystäväkseni. Sitten jos menen kohteliaisuuttani kahville, ne oksentavat minulle koko elämäntarinansa ja epäilemättä jälkeenpäin ihmettelevät, miksen esitä vastakutsua...
Eli teidän ystävää kaipaavien kannattaa miettiä, mitä annettavaa TEILLÄ on sille toiselle. Ihan sama kuin parisuhteessakin. Jos tahdot kumppanin, sinulla pitää olla sille jotain annettavaa.
Niin, me taidamme olla erilaisia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin vain pysähtyä hetkeen mukavassa seurassa. Mielelläni esim kutsun ihmisiä istumaan iltaa, ihan vain koska kylläiset ihmiset ja puheensorina on niin onnellista. Ei tarvitse olla sydänystävä heidän kanssa, koska muutkin tykkäävät tällaisista hetkistä, kunhan on mukavaa ja rentoa porukkaa.
Minulla on mielestäni kyllä annettavaa, ihmettelen vähän tuota kommenttia. Sellaiselle, jos on kyllä parisuhteessa, mutta lapset esim on jo teinejä. Siinä on jo paljon aikaa tapettavaksi, ja on kiva leipoa tai järjestää piknikkiä yhdessä. Keskusteluakin on tarjolla asioista, mitkä ei sitä omaa miestä niin kiinnosta.
Muutaman vuoden elämässä toki se mies ja lapset täyttää koko vuorokauden. Mutta sitä kestää aikansa, ja tulee aika, jolloin on aika tylsää istua kotona kädet sylissä, kun kukaan ei tarvitse mitään. Ja sen mieskin tuntuu välillä tarvitsevan omaa aikaa.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta vastaan silti. Kiinnitin huomioni lihavoimaani kohtaan. Me ihmiset tosiaan olemme erilaisia, kuten sanoit. Mulle ei nelikymppisenä ollut lainkaan tylsää, kun kukaan ei tarvinnutkaan mua enää jatkuvasti vaan sain VIHDOINKIN tehdä ihan mitä itse halusin. En todellakaan istunut kotona kädet sylissä. Lähdin työn ohessa opiskelemaan ihan eri alaa ammattikorkeakouluun ja kesken opiskelujeni vaihdoin jo työpaikkaakin opiskelemalleni alalle. Tapasin sekä opiskeluaikana että uudessa työpaikassa paljon uusia ihmisiä. En minä heistä elinikäisiä ystäviä saanut, mutta hauskoja kavereita kuitenkin. Kavereita siihen aikakauteen, mikä olosuhteiden vuoksi oltiin päivittäin tai lähes päivittäin tekemisissä. Mä olen kokenut vapauttavana enkä suinkaan tylsänä sen, ettei kukaan tarvitse mua. Nyt alan lähestyä eläkeikää ja haluan hoitaa työnikin niin, ettei edes työnantaja muutaman vuoden päästä tunne tarvitsevansa mua.
Sama tilanne täällä. Tunnen kaksi muuta äitiä kylässämme, joilla on sama fiilis, mutta ei vain pystytä ryhtymään toistemme ystäviksi, koska ollaan liian erilaisia. Nähdään toisiamme kerran-pari vuodessa, mutta kun mä olen puhelias ja he on hiljaisia niin keskustelut ei vain suju. Mä koen joutuvani väkisin keksimään puhuttavaa heidän kanssaan, ja en tiedä että miten he itse kokee sen, etten jaksa vaan katsella hiljaa lasten leikkiä. Ne, jotka ovat saman henkisiä kuin mä, ovat todella kiireisiä olemassa olevien kavereiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Aloitus olise si voinut olla omasta kynästäni muuten, paitsi että lapsia on useampia ja olen asunut viimeiset reilut 20 vuotta samalla paikkakunnalla.
Ensimmäisten kahden lapsen aikaan jotenkin vielä löytyi toisia äitejä samanikäisten lasten (poikkeuksetta heilläkin esikoinen tai kaksi ensimmäistä lasta kyseessä). Mutta kun lapset ovat kasvaneet, niin aniharvaan on yhteys säilynyt. Kuten ap, olen itse yrittänyt olla se aloitteellinen osapuoli ja sillä toisen saa ehkä kerran kuussa tai pari kertaa vuodessa jonnekin kahville, mutta tämä ei vastaa käsitystäni ystävyydestä. Ja jossain vaiheessa sitä väsyy olemaan aina aloitteen tekijä.
Nuorempien lasten kohdalla en ole minkäänlaisia ystävyyssuhteita enää löytänyt sen paremmin itselleni kuin heillekään. Paljon voi tietysti laittaa koronankin piikkiin, kun kaikenlaisia lasten harrastusryhmiä on ollut paljon vähemmän. Mutta ainoa selittävä tekijä se ei ole, ketään ei vain tunnu kiinnostavan. Yksikin lupaava kontakti, jonka lapsen kanssa omallani synkkaa tosi hyvin, on kaatunut siihen, että lapsen äiti itse ei koskaan vaivaudu esim. puistoon vaan lähettää lapsen sinne hoitajan kanssa. Eli ei selvästikään halua itse tutustua.
En oikein ymmärrä näitä "kadonneita kavereita" - ymmärtääkseni heillä ei jotain poikkeusta lukuunottamatta hirveän vilkas sosiaalinen elämä ole ollut, mutta silti eivät viitsi panostaa oma-aloitteisesti ystävyyteen. Joidenkin kohdalla mietin, riittääkö heillä todella pelkkä parisuhde sosiaalisten tarpeiden täyttämiseen.
Ehkä kaikkein kurjinta kuitenkin on se, että kuulemma yksinäisyyskin periytyy ja pelkään, että sama kohtalo on omilla lapsillakin.
Ota se lapsi teidän mukaan puistoon, retkelle, museoon ym jos heillä on kivaa yhdessä. Se ei ole sinulta pois, ja sinun lapsella on kaveri. Lapsesi oppii, että kaveria käydään pyytämässä mukaan, ja hänelle voi tarjota kyytiä vain seuran ilosta.
Ehkä hänestä tulee vielä sinun lapselle ystävä. Jos ei, lapsesi saa vielä muita ystäviä.Juu, lapset kyllä leikkivätkin keskenään. Mutta olisin mielelläni tutustunut äitiinsäkin. Tietysti tärkeintä, että lapsella on edes joku kaveri, se on sentään hyvä.
Mikset tutustuisi siihen hoitajaan, jonka kanssa lapsi käy leikkipuistossa?
Totta kai sitä voi hyvät päivä jutella kenen kanssa vain, mutta hoitajat eivät ole vakkareita, yleensä jotain tosi nuoria tyttöjä.
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne täällä. Tunnen kaksi muuta äitiä kylässämme, joilla on sama fiilis, mutta ei vain pystytä ryhtymään toistemme ystäviksi, koska ollaan liian erilaisia. Nähdään toisiamme kerran-pari vuodessa, mutta kun mä olen puhelias ja he on hiljaisia niin keskustelut ei vain suju. Mä koen joutuvani väkisin keksimään puhuttavaa heidän kanssaan, ja en tiedä että miten he itse kokee sen, etten jaksa vaan katsella hiljaa lasten leikkiä. Ne, jotka ovat saman henkisiä kuin mä, ovat todella kiireisiä olemassa olevien kavereiden kanssa.
Hahaa, mullakin oli yksi tällainen tuttava. En itsekään ole mitenkään erityisen puhelias, mutta koin kyllä todella ahdistavaksi sen, ettei toinen koskaan sanonut oma-aloitteisesti mitään. En tajua, olisiko hänestä ollut ihan normaalia istua vaikka puoli tuntia yhdessä hiljaa sanaakaan sanomatta - itsestäni ei ollut sitä kokeilemaan. No, ei tullut sitten syvempää ystävyyssuhdetta tästä, vaikka muuten mukava tyyppi olikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Highlander kirjoitti:
"Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen."
Ehkä tämä on se syy? itselläni on päälle kolmekymppisenä jotenkin korostunut omat erikoispiirteet enkä jaksa enään esittää "normaalia" niin ettei kukaan hauku oudoksi tai autistiksi. Jonkun ihan tavis ihmisen kanssa en tunne että olisi kovinkaan paljon yhteistä.
Mietin tätä kanssa, itsekin juuri tällaisena kolmekymppisenä toteutan juuri arvojeni mukaista elämää ja en ole ihan se tavallisin tallaaja ehkä eikä mieheni tai elämäntyylimmekään ole, ja jos tutustun uusiin ihmisiin niin eniten kiinnostavat myös sellaiset henkilöt, joilla on selkeästi joku oma persoonallinen juttu ja oma tyyli. Joku voi tehdä poliittista uraa, toisella on bändin kanssa keikkaa ympäri suomen tai jollain uutta firmaa tulilla, tai joku ihan kreisi mökkiprojekti vaikka, ihan sama oikeastaan. Mutta en itse niin paljoa löydä ehkä mielenkiintoa sellaiseen kaikista tavallisimpaan elämäntilanteeseen tai elämäntyyliin, siis jos uuteen ihmiseen alan tutustua. En vain jaksa kuunnella juttuja perustoimistotyöstä tai lapsen päiväkodista tai miehen sählyjoukkueesta, tai mitä se tavallinen nyt onkaan. Eikä siinäkään mitään, mutta sitä kaikkea perustavallista on jo kaveripiirissä sen verran että uutena asiana pitää olla jotain vähän erilaista, inspiroivaa, kiinnostavaa. Jos uusi ihminen pyytää vaikka serkun kummin kaiman uuden ravintolan avajaisiin, niin lähden kyllä. Jos uusi ihminen pyytää lenkille tai tavalliseen kahvilaan... no, sitä nyt teen jo muutenkin.
Katse peiliin. Tylsät ihmiset jää yksin, ne joilla ei ole mitään kiinnostavaa koskaan. Mutta haluavat kuulijan loputtomalle tylsälke piheripulille.
Meillä on töissä tämmöinen, selostaa tv-ohjelmia, joita ei edes katso ketkään muut. Ja ihmettelee, kun ihmiset ei jaksa kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastukset, työpaikka jne. ovat paikkoja, joista olen ystäviä löytänyt.
Vierailija kirjoitti:
Katse peiliin. Tylsät ihmiset jää yksin, ne joilla ei ole mitään kiinnostavaa koskaan. Mutta haluavat kuulijan loputtomalle tylsälke piheripulille.
Meillä on töissä tämmöinen, selostaa tv-ohjelmia, joita ei edes katso ketkään muut. Ja ihmettelee, kun ihmiset ei jaksa kuunnella.
Varmaan totta tuokin, mutta mikä pitäisi laskea kiinnostavaksi puheenaiheeksi? Koska ainakin minä saan kuulla tyyliin 95% ihmisistä sellaista peruskauraa, tylsää jorinaa - höpistään töistä, lapsista, säästä, puolisosta. Sen takia minulla varmaan onkin vain pieni kaveripiiri koska koen todella suuren osan ihmisistä todella tylsäksi enkä jaksa höpöttää jonnin joutavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katse peiliin. Tylsät ihmiset jää yksin, ne joilla ei ole mitään kiinnostavaa koskaan. Mutta haluavat kuulijan loputtomalle tylsälke piheripulille.
Meillä on töissä tämmöinen, selostaa tv-ohjelmia, joita ei edes katso ketkään muut. Ja ihmettelee, kun ihmiset ei jaksa kuunnella.
Varmaan totta tuokin, mutta mikä pitäisi laskea kiinnostavaksi puheenaiheeksi? Koska ainakin minä saan kuulla tyyliin 95% ihmisistä sellaista peruskauraa, tylsää jorinaa - höpistään töistä, lapsista, säästä, puolisosta. Sen takia minulla varmaan onkin vain pieni kaveripiiri koska koen todella suuren osan ihmisistä todella tylsäksi enkä jaksa höpöttää jonnin joutavia.
Tämä. Vuosia sitten jo jäin ihmettelemään, että tällaisiako me todella halusimme jutella. Sen jälkeen tein täyskäännöksen. Olen tapaillut säännöllisen epäsäännöllisesti ihmisiä, jotka ovat valinneet täysin erilaisen elämän. Luostarielämän, lähetystyöelämän, täyspäiväisen ihmisoikeusaktivismielämän. Minua ei siis henkilökohtaisesti nämä aiheet vedä puoleensa, mutta kylläkin _ihmisyys_ ja ajatusmaailmat niiden takana. En voi sanoa heitä ystävikseni, kavereiksi kyllä, ja voi kuinka paljon rikkaampaa elämäni onkaan kun saan heittäytyä kerran kuussa ihmeellisiin keskusteluihin arvoista ja elämän erilaisuudesta.
Minä olen aikuisella iällä ystävystynyt parin ihmisen kanssa. Nuoruuden ystävät ovat miltei jääneet taakse. Minä perustin perheen, he jatkoivat bilettämistä ja sinkkuelämää. Enpä nyt kauheasti ystävien kanssa mitään suurempia tee, soitellaan ja juorutaan, joskus voi mennä kuukausikin väliä, joskus lenkkeillään yhdessä. Me kaikki ollaan perheellisiä, ylityöllistettyjä ihmisiä. Paremmin ystäväni ovat aktiivisia eri harrastus jutuissa ja ovat pyytäneet minuakin mukaan, mutta aika ei riitä, enkä ehkä oikeasti niihin ehkä haluaisikaan. Heillä on myös muita ystäviä. Lisäksi olen erittäin aktiivisista ystävyyssuhteissa muutamien sukulaisteni kanssa. Olisiko sinulla sukulaisuussuhteita joita voisi lämmittää. Minä tutustuin uusiin ystäviini lasten kaveruuden kautta sekä seurakunnan vanhempi ja lapsi kerhon kautta. Kauan siinä meni kun olen mieheni kotipaikkakunnalle muuttanut että ystäviä tuli. Ei ollut helppoa. Itse olen ollut rohkea menemään mukaan ja avaamaan suuni, se toisaalta ärsyttää joitakin. Onnea sinulle etsintään.
En tiedä, onko kukaan muu jo ehdottanut tätä...
Kuitenkin ystävätinder voisi toimia. Sieltä löytyisi samanhenkisiä kavereita. Voisi etsiä hetken lenkkiseuraa tai sitten ihan oikeaa ystävää. Toimisi varmaan!
Ei tuo nyt mitään juhlaa ole. Olen juuri yksi tuon lajin ammatissa, ja heti tuli kutsua sinne ja tänne klubiin ja kerhoon. Mutta siellä tärkeintä on näiden presidenttien itse näyttää hyvältä, ja kutsua hieno kokoelma tärkeitä ihmisiä, ja tuntea hyödyllisiä ihmisiä, joilta pyytää palvelusta. Olin hyvin tietoinen, etten ollut siellä minuna, vaan koska olin työssäni hyödyllinen.
Olemme kaikki nähneet tällaisia eläkkeelle jääneitä "tärkeitä" ihmisiä, joista ei ole enää kerhoille hyötyä. He tulevat paikalle asenteella "ettekö te tiedä kuka minä olen". Olen paljon mieluummin tunnettu ja pidetty omana persoonanani, kuin sen tehtävän sen hetken täyttäjänä.