Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole ollut ystäviä koskaan. Olen jo 52 v. Minulla on kuitenkin mies ja lapset. Ystäviä ei ole. Pärjään ookein hyvin ilman ystävää.
Olen tällaisen ihmisen puoliso, ja minulla kyllä on ystäviä.
On tosi raskasta olla puolison ainoa ihminen. Hän haluaisi, että kuuntelen häntä jatkuvasti, ja teemme kaiken yhdessä. Meidän pitäisi katsoa kaikki ohjelmat yhdessä, lukea lehti yhdessä, syödä kaikki ateriat yhdessä, mennä nukkumaan yhdessä ja herätä yhdessä. On aika raskasta.Parisuhteessa pitää osata ottaa omaa aikaa ja tilaa, olipa toisella 10 ystävää ja ei ollenkaan ystäviä. Jos toinen ei ymmärrä oman tilan tarvetta, asiasta pitää keskustella. Eipä se sen vaikeampaa ole. Turha tuollaisesta on rasittua.
Niin pitääkin ottaa, ja pitääkin keskustella. Kuitenkin toistuva selittäminen, keskustelu ja toisen ehdotuksille ein sanominen ja pettymyksen näkeminen ja vastaan ottaminen on välillä raskasta. Takertuvuus ja tarvitsevuus nyt vain on raskasta toiselle osapuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole ollut ystäviä koskaan. Olen jo 52 v. Minulla on kuitenkin mies ja lapset. Ystäviä ei ole. Pärjään ookein hyvin ilman ystävää.
Olen tällaisen ihmisen puoliso, ja minulla kyllä on ystäviä.
On tosi raskasta olla puolison ainoa ihminen. Hän haluaisi, että kuuntelen häntä jatkuvasti, ja teemme kaiken yhdessä. Meidän pitäisi katsoa kaikki ohjelmat yhdessä, lukea lehti yhdessä, syödä kaikki ateriat yhdessä, mennä nukkumaan yhdessä ja herätä yhdessä. On aika raskasta.Parisuhteessa pitää osata ottaa omaa aikaa ja tilaa, olipa toisella 10 ystävää ja ei ollenkaan ystäviä. Jos toinen ei ymmärrä oman tilan tarvetta, asiasta pitää keskustella. Eipä se sen vaikeampaa ole. Turha tuollaisesta on rasittua.
Niin pitääkin ottaa, ja pitääkin keskustella. Kuitenkin toistuva selittäminen, keskustelu ja toisen ehdotuksille ein sanominen ja pettymyksen näkeminen ja vastaan ottaminen on välillä raskasta. Takertuvuus ja tarvitsevuus nyt vain on raskasta toiselle osapuolelle.
Itse olin tuollainen takertuva puoliso koska se, että oli miesystävä aina siinä lähellä teki minut laiskaksi edes yrittää löytää uusia ihmisiä elämääni. Erilaisten kiemuroiden kautta sitten päätin itse erota, koska tajusin olevani todella epäitsenäinen. Vaikka on ollut välillä myös vaikeita hetkiä, en kadu päätöstäni yhtään. Olen kasvanut ihmisenä tuplasti enemmän ja tutustunut uusiin ihmisiin kuin koko 13vuoden suhteemme aikana. En edes murehdi sitä tapaanko enää ketään sopivaa ihmistä (parisuhde mielessä) koska olen oppinut olemaan itsekseni ihan uudella tavalla ja arvostamaan erilaisia ihmissuhteita ystävistä sukulaisiin ja naapureista nettituttavuuksiin.
Tuntuu, että ihmiset haluavat tietyissä sosiaaliluokissa kaveerata vain "tärkeitten" ihmisten kanssa. Kun paikkakunnalle tulee uusi kunnanjohtaja, pankinjohtaja tms. niin pyydetään joka paikkaan. Kun perus-Mutikainen muuttaa naapuriin niin töllistellään 5 v että mikä hiippari tuo on. Sitten aletaan vastahakoisesti tervehtiä, kun lapset menevät samalle luokalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Mä olen sun kanssasi samoilla linjoilla. Mulle ystävät on eri asia kuin perhe. Ja perheellä tarkoitan muitakin lähisukulaisiani kuin vain saman katon alla asuvia eli mun vanhemmat (vielä elossa), sisarukset, omat lapseni perheiineen sekä sisarusteli lapset. Ystäviä mullakin on kaksi, mutta vaikka ihania ystäviä ovatkin, ei mulla ole heihin samanlaista suhdetta kuin perheeseeni. Viihdyn mainiosti yksinkin ja mulle riitää pieni lähipiiri.
Jos sanon ettei minulla ole lähipiiriäkään, ymmärrätkö sitten?
Kaikilla täällä läheisiä kaverisuhteita dissaavilla on siis oma perhe tai läheinen lapsuudenperhe ja pitävät lapsellisina ja epäitsenäisinä meitä jotka kaipaamme jotain sen kaltaista, mutta kavereiden kanssa.
No tässä threadissa joku kirjoittikin, että osa tuntuu hakevan ystävyydestä sellaista, mikä yleensä saadaan puolisolta tai perheeltä. Vaikkapa äidiltä. Ja silloin ei kelpaa sellainen ystävyyssuhde, mitä ehkä olisi tarjolla.
Aloitus olisi voinut olla omasta kynästäni muuten, paitsi että lapsia on useampia ja olen asunut viimeiset reilut 20 vuotta samalla paikkakunnalla.
Ensimmäisten kahden lapsen aikaan jotenkin vielä löytyi toisia äitejä samanikäisten lasten (poikkeuksetta heilläkin esikoinen tai kaksi ensimmäistä lasta kyseessä). Mutta kun lapset ovat kasvaneet, niin aniharvaan on yhteys säilynyt. Kuten ap, olen itse yrittänyt olla se aloitteellinen osapuoli ja sillä toisen saa ehkä kerran kuussa tai pari kertaa vuodessa jonnekin kahville, mutta tämä ei vastaa käsitystäni ystävyydestä. Ja jossain vaiheessa sitä väsyy olemaan aina aloitteen tekijä.
Nuorempien lasten kohdalla en ole minkäänlaisia ystävyyssuhteita enää löytänyt sen paremmin itselleni kuin heillekään. Paljon voi tietysti laittaa koronankin piikkiin, kun kaikenlaisia lasten harrastusryhmiä on ollut paljon vähemmän. Mutta ainoa selittävä tekijä se ei ole, ketään ei vain tunnu kiinnostavan. Yksikin lupaava kontakti, jonka lapsen kanssa omallani synkkaa tosi hyvin, on kaatunut siihen, että lapsen äiti itse ei koskaan vaivaudu esim. puistoon vaan lähettää lapsen sinne hoitajan kanssa. Eli ei selvästikään halua itse tutustua.
En oikein ymmärrä näitä "kadonneita kavereita" - ymmärtääkseni heillä ei jotain poikkeusta lukuunottamatta hirveän vilkas sosiaalinen elämä ole ollut, mutta silti eivät viitsi panostaa oma-aloitteisesti ystävyyteen. Joidenkin kohdalla mietin, riittääkö heillä todella pelkkä parisuhde sosiaalisten tarpeiden täyttämiseen.
Ehkä kaikkein kurjinta kuitenkin on se, että kuulemma yksinäisyyskin periytyy ja pelkään, että sama kohtalo on omilla lapsillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus. Ei vain ole ketään. Facen ystäväryhmiin kuulun myös, mutta olen tullut siihen tulokseen, että suuri osa sieltäkään ei hae oikeaa liveystävää. Halutaan vain päivitellä juttuja ja ehkä valittaakin. Siellä on näitä ketjuja joihin saa ilmoittaa mistä kaupungista ystäviä hakee. Kukaan ei ole koskaan minua sieltä bongannut. Itse olen kirjoittanut joskus joillekin, että "hei minäkin" täältä. Ei mitään vastausta takaisin.
Ei tuossa oikein ole mitään mihin tarttua. Vähän kuin Tinderissä olisi profiilissa vain teksti "ota selvää jos kiinnostaa". Ei kukaan ota.
En tarkoita pahalla, mutta en itsekään ottaisi yhteyttä pelkän tuollaisen heiton perusteella.t: yksinäinen ja kaveriton
No onhan. Jos joku huhuilee, että onko ketään Oulusta ja vastaan, että "hei, minä olen" niin kyllä siitä pitäisi jo jatko löytyä, jos oikeasti ystävää kaipaa.
Ei. Tuo "minä olen" on sama, kuin tinderissä laittaisit matchin tultua toiselle vaan "Moi" ja sitten tulisit tänne vinkumaan, että naiset ei ikinä vastaa sinulle.
Tuo "hei, minä olen" viestii siitä, että olet laiska ja aloitekyvytön ihmissuhteissa, eikä kukaan sellaista jaksa.
Sinun pitää olla aloitteellinen ja antaa jotain itsestäsi. Eihän se ihminen muuten voi tietää, kannattaako sinulle vastata.
Eli jatkossa laitat: "Hei, minä olen Oulusta. Olisin retkeilykaveria vailla. Olen ensi tiistana menossa luontopolulle X kävelemään, haluatko lähteä mukaan?"
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Oletko valmis keskustelemaan ystäviesi kanssa esimerkiksi kasvien kasvatuksesta uudessa suunnitteilla olevassa Kuun siirtokunnassa? Tai vaikkapa siitä, miten elämä helpottui kun scripta continuasta päästiin eroon sanavälit ja välimerkit keksimällä? Tai vaikkapa parhaasta tavasta valmistaa kallotrofee?
Vai onko kuitenkin niin, että "kaikki maan ja taivaan välillä" tarkoittaa sitä, että sinä kerrot kaikki ongelmasi syntymästä saakka toiselle, joka kuuntelee ja silittää päätä? Sitähän tuo ilojen ja surujen "jakaminen" pääsääntöisesti naisten kanssa on... Toisella on niin kova tarve jakaa näitä iloja ja suruja, joita tulee uusia kymmenen päivässä, että koskaan ei puhuta siitä maan ja taivaan välillä olevasta mikä sitä toista kiinnostaisi.
Jakakaa se arki miehenne kanssa, niin ei tarvitse jokaisella nyrjähtäneellä varpaankynnellä "ystäviä" (=kauniimpi sana ilmaiselle terapeutille tai oksennusämprille) piinata.
En ihan aidosti tajua näitä oksentajia, jotka haluavat puida jokaisen elämänsä sattumuksen jokaisen tuntemansa ihmisen kanssa ja mielellään moneen kertaan. Sattui minulle mitä hyvänsä, kerron yleensä miehelleni ja sitten mietin että onkohan tämä pakko kertoa esim. äidille ja siskolle. En millään jaksaisi jauhaa samaa asiaa moneen kertaan. Täytyy olla ihan tavattoman tylsä sisäinen elämä, että viitsii koko ajan puhua siitä mitä itselle on tapahtunut. Kaikille meille tapahtuu kaikenlaista koko ajan, joten sillä ei yleensä ole hirveästi viihdearvoa kuulijalle.
Valtaosa ihmisistä ei tunnu oikeasti osaavan keskustella yhtään. Siis niin, että palloteltaisiin asioita ja ideoita ja kumpikin oppisi ja lähtisi tilanteesta viisaampana. Ei, se keskustelu on aina sitä minäminäminän touchy-feely-oksennusta omasta pikku elämästä.
Luojan kiitos sain itselleni miehen, joka on erinomainen ja älykäs keskustelija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Oletko valmis keskustelemaan ystäviesi kanssa esimerkiksi kasvien kasvatuksesta uudessa suunnitteilla olevassa Kuun siirtokunnassa? Tai vaikkapa siitä, miten elämä helpottui kun scripta continuasta päästiin eroon sanavälit ja välimerkit keksimällä? Tai vaikkapa parhaasta tavasta valmistaa kallotrofee?
Vai onko kuitenkin niin, että "kaikki maan ja taivaan välillä" tarkoittaa sitä, että sinä kerrot kaikki ongelmasi syntymästä saakka toiselle, joka kuuntelee ja silittää päätä? Sitähän tuo ilojen ja surujen "jakaminen" pääsääntöisesti naisten kanssa on... Toisella on niin kova tarve jakaa näitä iloja ja suruja, joita tulee uusia kymmenen päivässä, että koskaan ei puhuta siitä maan ja taivaan välillä olevasta mikä sitä toista kiinnostaisi.
Jakakaa se arki miehenne kanssa, niin ei tarvitse jokaisella nyrjähtäneellä varpaankynnellä "ystäviä" (=kauniimpi sana ilmaiselle terapeutille tai oksennusämprille) piinata.
En ihan aidosti tajua näitä oksentajia, jotka haluavat puida jokaisen elämänsä sattumuksen jokaisen tuntemansa ihmisen kanssa ja mielellään moneen kertaan. Sattui minulle mitä hyvänsä, kerron yleensä miehelleni ja sitten mietin että onkohan tämä pakko kertoa esim. äidille ja siskolle. En millään jaksaisi jauhaa samaa asiaa moneen kertaan. Täytyy olla ihan tavattoman tylsä sisäinen elämä, että viitsii koko ajan puhua siitä mitä itselle on tapahtunut. Kaikille meille tapahtuu kaikenlaista koko ajan, joten sillä ei yleensä ole hirveästi viihdearvoa kuulijalle.
Valtaosa ihmisistä ei tunnu oikeasti osaavan keskustella yhtään. Siis niin, että palloteltaisiin asioita ja ideoita ja kumpikin oppisi ja lähtisi tilanteesta viisaampana. Ei, se keskustelu on aina sitä minäminäminän touchy-feely-oksennusta omasta pikku elämästä.
Luojan kiitos sain itselleni miehen, joka on erinomainen ja älykäs keskustelija.
Myös nuo sinun antamasi mukakiinnostavat keskusteluaiheet ovat vain tekemistä, tai joskus tapahtuneita ymmärryksiä. Ketä ne kiinnostaa? Miksi ne olisivat sen tärkeämpiä aiheita kuin mitkään muutkaan? Miksi ei voisi oppia toiselle tapahtuneista asioista? Sulle on huono asenne keskuteluun - se on ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Kun täällä nyt on puhuttu siitä, että aikuisena on vaikeampi ystävystyä syvällisemmin, niin mistä nämä "kylmäköt" luulevat sitten löytävänsä niitä ystäviä kun äiti on kuollut ja puoliso jättänyt. No ainahan voi uuden puolison hankkia, monelle se riittää elämän sisällöksi. Tai sitten roikutaan lapsissa. Ja itketään kun ystäviä ei löydy, kun ei itse osata edes ystäviä olla.
Jos ystävyyden konsepti perustuu tarvehierarkiaan, voi olla että itse on joskus se, ketä kukaan ei tarvitsekaan. Sulla ei ookkaan mitään erikoisempaa tarjottavaa mitä muut janoavat. Muiden ihmisten yleisen kunnioituksen taso näyttäytyy näissä keskusteluissa.
Haluaisitko itse olla se ystävä, johon pidetään yhteyttä siksi että olisi varalla joku, jos mies kuolee?
Ei ihmisen kannata tuolla tavalla elämäänsä varmistella. Miksi kukaan pilaisi tämänhetkisen elämänsä turhilla ihmissuhteilla siltä varalta, että joskus kaipaa sellaista? Sellaisen voi sitten tarvitessa hankkia tai sitten opetella pärjäämään itsekseen.
Aika moni meistä on myös ollut pitkään sinkku ennen parisuhdetta ja pärjännyt hienosti silloinkin ilman symbioottisia ystävyyssuhteita. On hyvä ymmärtää, että suhteet muihin naisiin ei ihan oikeasti merkitse yhtään mitään kaikille. Poislukien äiti ja sisaret ja mummot.
Tuo ajatus, että pitäisi haalia ystäviä varmuuden vuoksi kuulostaa samalta kuin se, millä meitä veloja pelotellaan: kyllä sitten vanhana kaduttaa kun kukaan ei hoida eikä käy katsomassa!
Tosiasiassa mikään ei tietenkään takaa, että se ystävä ei jätä samaan syssyyn kun mies ja äiti kuolee.
On fiksua oppia löytämään se sisäinen turva jostain muusta kuin muista ihmisistä. Käytännön tasolla me tietysti aina tarvitsemme muita, alkaen siitä maajussista joka kasvattaa ruokamme. Mutta tunnetasolla ei ole mikään pakko olla niin hirveän tarvitseva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Tätäkin vihaan aikuisuudessa. Pitäisi olla puoliso, kaikki vain jauhavat puolisoistaan ja muksuistaan, kaverit hylätään tai nähdään kerran puolessa vuodessa koska on lapsellista olla läheinen kavereiden kanssa. Aikuisuus on yksinäistä meille joita ei kiinnosta perhe-elämä tai joilla ei vielä sitä ole.
Kaipasin kyllä kavereita silloinkin kun seurustelin, miten se kumppani muka voi toimittaa samaa virkaa?
Itsekin kaipaisin sinkku kavereita, jotka ei heti tyyliin heitä sivuun sitten jos/kun löytyy kumppani. vielä parempi jos löytyisi sellainen kaveri joka ei edes halua tai etsi parisuhdetta, kuten en minäkään. (omat kaverini on kaikki parisuhteissa ja heillä on lapsia, joten meidän jutut ei vaan kohtaa enää nykyään) Itse olen päässyt vähän yli vuosi sitten eroon melkein 10vuoden parisuhteesta, enkä ottaisi uutta heilaa vaikka tulisi mikä prinssi uljas vastaan. En ole kateellinen varatuille ihmisille, koska minun romantiikan ja parisuhteen tarpeet on kulutettu niin totaalisen loppuun, mutta olen kateellinen sellaisille joilla on kunnon luottoystäviä. Aidot ystävät on oikeasti loppupeleissä paljon tärkeämpiä kuin vaikka parisuhteet joissa aina on jotain vääntämistä ja kompromissia. Ystävien kanssa voi vain olla rennosti ilman turhia paineita.
Hyvässä parisuhteessa ei ole vääntämistä tai kompromisseja, ja se kumppani on paras ystäväsi.
Jos et kykene hyvään parisuhteeseen, kannattaa katsoa peiliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Läheisten ja hyvien ystävien kanssa juttelu ei ole millään muotoa pois itsenäisyydestä eikä lapsellista. Jos et nyt tuota näe niin on se melko umpimielistä ja ankeaa.
Mielestäni ilojen ja surujen jakaminen on ihmisyyttä, ei tarkoita mitään vellomista ja avun pyytämistä.
En jaksanut lukea ihan koko ketjua mutta mielestäni ei ole outoa tai lapsellista haluta hyviä ystäviä myös aikuisena, mutta samaan aikaan joillakin on mielestäni vähän erikoisia odotuksia. Tai ainakin mitä osa on täällä kuvaillut kuulostaa epärealistiselta aikuisten maailmassa ja enemmän lapsuuden tai nuoruuden ystävyydeltä. Kun nuorena ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin kaverit niin tietysti silloin ystävyydet tuntui tosi tärkeiltä, kaikki asiat jaettiin, tuntui että toinen on vierellä 24/7. Mutta eihän esim aikuisten parisuhteetkaan ole sama asia kuin teini-iän ekat parisuhteet jolloin ihastuttiin korvia myöten eikä pystynyt edes syömään tai nukkumaan yms. Samalla tavalla näen että aikuisuuden kaverisuhteetkin on miedompia kuin nuoruuden ystävyydet. Ei ole väärin haluta ystäviä myös aikuisena, mutta älkää laittako niihin niin suuria odotuksia tai sekoittako nostalgisia fiiliksiä tähän päivään, ellette halua joutua pettymään.
Mitä se ketään haittaa jos on sellaista "nuoruuden ystävyyttä" aikuisena ja se pitää sitten tuomita? Selvästi sellaistakin kaipaavia ihmisiä on. Kaikkia ei kiinnosta parisuhteilut ja perheilyt.
Eihän se muuten haittaisikaan, mutta kun te yritätte takertua vääriin ihmisiin!
Siitä tässä on kyse. Ystävystykää kaltaistenne kanssa, älkää yrittäkö väkisinystävystyä meidän toisenlaisten kanssa, jos olemme teille etäisen kohteliaita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitti:
Aloitus olisi voinut olla omasta kynästäni muuten, paitsi että lapsia on useampia ja olen asunut viimeiset reilut 20 vuotta samalla paikkakunnalla.
Ensimmäisten kahden lapsen aikaan jotenkin vielä löytyi toisia äitejä samanikäisten lasten (poikkeuksetta heilläkin esikoinen tai kaksi ensimmäistä lasta kyseessä). Mutta kun lapset ovat kasvaneet, niin aniharvaan on yhteys säilynyt. Kuten ap, olen itse yrittänyt olla se aloitteellinen osapuoli ja sillä toisen saa ehkä kerran kuussa tai pari kertaa vuodessa jonnekin kahville, mutta tämä ei vastaa käsitystäni ystävyydestä. Ja jossain vaiheessa sitä väsyy olemaan aina aloitteen tekijä.
Nuorempien lasten kohdalla en ole minkäänlaisia ystävyyssuhteita enää löytänyt sen paremmin itselleni kuin heillekään. Paljon voi tietysti laittaa koronankin piikkiin, kun kaikenlaisia lasten harrastusryhmiä on ollut paljon vähemmän. Mutta ainoa selittävä tekijä se ei ole, ketään ei vain tunnu kiinnostavan. Yksikin lupaava kontakti, jonka lapsen kanssa omallani synkkaa tosi hyvin, on kaatunut siihen, että lapsen äiti itse ei koskaan vaivaudu esim. puistoon vaan lähettää lapsen sinne hoitajan kanssa. Eli ei selvästikään halua itse tutustua.
En oikein ymmärrä näitä "kadonneita kavereita" - ymmärtääkseni heillä ei jotain poikkeusta lukuunottamatta hirveän vilkas sosiaalinen elämä ole ollut, mutta silti eivät viitsi panostaa oma-aloitteisesti ystävyyteen. Joidenkin kohdalla mietin, riittääkö heillä todella pelkkä parisuhde sosiaalisten tarpeiden täyttämiseen.
Ehkä kaikkein kurjinta kuitenkin on se, että kuulemma yksinäisyyskin periytyy ja pelkään, että sama kohtalo on omilla lapsillakin.
Ota se lapsi teidän mukaan puistoon, retkelle, museoon ym jos heillä on kivaa yhdessä. Se ei ole sinulta pois, ja sinun lapsella on kaveri. Lapsesi oppii, että kaveria käydään pyytämässä mukaan, ja hänelle voi tarjota kyytiä vain seuran ilosta.
Ehkä hänestä tulee vielä sinun lapselle ystävä. Jos ei, lapsesi saa vielä muita ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Kun täällä nyt on puhuttu siitä, että aikuisena on vaikeampi ystävystyä syvällisemmin, niin mistä nämä "kylmäköt" luulevat sitten löytävänsä niitä ystäviä kun äiti on kuollut ja puoliso jättänyt. No ainahan voi uuden puolison hankkia, monelle se riittää elämän sisällöksi. Tai sitten roikutaan lapsissa. Ja itketään kun ystäviä ei löydy, kun ei itse osata edes ystäviä olla.
Jos ystävyyden konsepti perustuu tarvehierarkiaan, voi olla että itse on joskus se, ketä kukaan ei tarvitsekaan. Sulla ei ookkaan mitään erikoisempaa tarjottavaa mitä muut janoavat. Muiden ihmisten yleisen kunnioituksen taso näyttäytyy näissä keskusteluissa.
Haluaisitko itse olla se ystävä, johon pidetään yhteyttä siksi että olisi varalla joku, jos mies kuolee?
Ei ihmisen kannata tuolla tavalla elämäänsä varmistella. Miksi kukaan pilaisi tämänhetkisen elämänsä turhilla ihmissuhteilla siltä varalta, että joskus kaipaa sellaista? Sellaisen voi sitten tarvitessa hankkia tai sitten opetella pärjäämään itsekseen.
Aika moni meistä on myös ollut pitkään sinkku ennen parisuhdetta ja pärjännyt hienosti silloinkin ilman symbioottisia ystävyyssuhteita. On hyvä ymmärtää, että suhteet muihin naisiin ei ihan oikeasti merkitse yhtään mitään kaikille. Poislukien äiti ja sisaret ja mummot.
Tuo ajatus, että pitäisi haalia ystäviä varmuuden vuoksi kuulostaa samalta kuin se, millä meitä veloja pelotellaan: kyllä sitten vanhana kaduttaa kun kukaan ei hoida eikä käy katsomassa!
Tosiasiassa mikään ei tietenkään takaa, että se ystävä ei jätä samaan syssyyn kun mies ja äiti kuolee.
On fiksua oppia löytämään se sisäinen turva jostain muusta kuin muista ihmisistä. Käytännön tasolla me tietysti aina tarvitsemme muita, alkaen siitä maajussista joka kasvattaa ruokamme. Mutta tunnetasolla ei ole mikään pakko olla niin hirveän tarvitseva.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Muutenkin ihmettelen noita "entäs sitten vanhana, mitäs silloin teet JOS tapahtuu skenaario se ja se" - pelottelijoita. Siis eihän tässä elämässä tiedä yhtään mistään mitään. Ei sitä tiedä vaikka kumppani, vanhempi, kaveri tai sinä itse kuolisit huomenna auto-onnettomuudessa. Olen siis ollut sinkku pitkään omasta halustani (edellinen suhde oli todella traumatisoiva) enkä todellakaan kuluta aikaani hysteerisesti miettien että "apua apua, pakko nyt etsiä kuka tahansa kumppaniksi tai bestikseksi, koska entäs jos minulle tapahtuukin jotain huomenna tai kadun valintojani 80vuotiaana mummelina ja jään vanhainkotiin yksin".. ei herran tähden, hulluksihan sitä tulisi jos tolla tavalla asioita miettisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Tätäkin vihaan aikuisuudessa. Pitäisi olla puoliso, kaikki vain jauhavat puolisoistaan ja muksuistaan, kaverit hylätään tai nähdään kerran puolessa vuodessa koska on lapsellista olla läheinen kavereiden kanssa. Aikuisuus on yksinäistä meille joita ei kiinnosta perhe-elämä tai joilla ei vielä sitä ole.
Kaipasin kyllä kavereita silloinkin kun seurustelin, miten se kumppani muka voi toimittaa samaa virkaa?
Itsekin kaipaisin sinkku kavereita, jotka ei heti tyyliin heitä sivuun sitten jos/kun löytyy kumppani. vielä parempi jos löytyisi sellainen kaveri joka ei edes halua tai etsi parisuhdetta, kuten en minäkään. (omat kaverini on kaikki parisuhteissa ja heillä on lapsia, joten meidän jutut ei vaan kohtaa enää nykyään) Itse olen päässyt vähän yli vuosi sitten eroon melkein 10vuoden parisuhteesta, enkä ottaisi uutta heilaa vaikka tulisi mikä prinssi uljas vastaan. En ole kateellinen varatuille ihmisille, koska minun romantiikan ja parisuhteen tarpeet on kulutettu niin totaalisen loppuun, mutta olen kateellinen sellaisille joilla on kunnon luottoystäviä. Aidot ystävät on oikeasti loppupeleissä paljon tärkeämpiä kuin vaikka parisuhteet joissa aina on jotain vääntämistä ja kompromissia. Ystävien kanssa voi vain olla rennosti ilman turhia paineita.
Hyvässä parisuhteessa ei ole vääntämistä tai kompromisseja, ja se kumppani on paras ystäväsi.
Jos et kykene hyvään parisuhteeseen, kannattaa katsoa peiliin.
Parisuhteissa ei tehdä kompromisseja? Huhhei mikä aivopieru. Itse olen ollut suurimmalta osin hyvässä avioliitossa kohta 20vuotta ja kyllä niitä kompromisseja tehdään vähän väliä. Ihan vaikka ruoka valinnoista lähtien. Jos mistään asioista ei muka tarvitse keskustella ja tehdä kompromissia niin sitten olet vain selkärangaton ja tahtomaton lapamato joka menee toisen päätösten mukana.
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Aloitus olisi voinut olla omasta kynästäni muuten, paitsi että lapsia on useampia ja olen asunut viimeiset reilut 20 vuotta samalla paikkakunnalla.
Ensimmäisten kahden lapsen aikaan jotenkin vielä löytyi toisia äitejä samanikäisten lasten (poikkeuksetta heilläkin esikoinen tai kaksi ensimmäistä lasta kyseessä). Mutta kun lapset ovat kasvaneet, niin aniharvaan on yhteys säilynyt. Kuten ap, olen itse yrittänyt olla se aloitteellinen osapuoli ja sillä toisen saa ehkä kerran kuussa tai pari kertaa vuodessa jonnekin kahville, mutta tämä ei vastaa käsitystäni ystävyydestä. Ja jossain vaiheessa sitä väsyy olemaan aina aloitteen tekijä.
Nuorempien lasten kohdalla en ole minkäänlaisia ystävyyssuhteita enää löytänyt sen paremmin itselleni kuin heillekään. Paljon voi tietysti laittaa koronankin piikkiin, kun kaikenlaisia lasten harrastusryhmiä on ollut paljon vähemmän. Mutta ainoa selittävä tekijä se ei ole, ketään ei vain tunnu kiinnostavan. Yksikin lupaava kontakti, jonka lapsen kanssa omallani synkkaa tosi hyvin, on kaatunut siihen, että lapsen äiti itse ei koskaan vaivaudu esim. puistoon vaan lähettää lapsen sinne hoitajan kanssa. Eli ei selvästikään halua itse tutustua.
En oikein ymmärrä näitä "kadonneita kavereita" - ymmärtääkseni heillä ei jotain poikkeusta lukuunottamatta hirveän vilkas sosiaalinen elämä ole ollut, mutta silti eivät viitsi panostaa oma-aloitteisesti ystävyyteen. Joidenkin kohdalla mietin, riittääkö heillä todella pelkkä parisuhde sosiaalisten tarpeiden täyttämiseen.
Ehkä kaikkein kurjinta kuitenkin on se, että kuulemma yksinäisyyskin periytyy ja pelkään, että sama kohtalo on omilla lapsillakin.
Ota se lapsi teidän mukaan puistoon, retkelle, museoon ym jos heillä on kivaa yhdessä. Se ei ole sinulta pois, ja sinun lapsella on kaveri. Lapsesi oppii, että kaveria käydään pyytämässä mukaan, ja hänelle voi tarjota kyytiä vain seuran ilosta.
Ehkä hänestä tulee vielä sinun lapselle ystävä. Jos ei, lapsesi saa vielä muita ystäviä.
Juu, lapset kyllä leikkivätkin keskenään. Mutta olisin mielelläni tutustunut äitiinsäkin. Tietysti tärkeintä, että lapsella on edes joku kaveri, se on sentään hyvä.
"Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen."
Ehkä tämä on se syy? itselläni on päälle kolmekymppisenä jotenkin korostunut omat erikoispiirteet enkä jaksa enään esittää "normaalia" niin ettei kukaan hauku oudoksi tai autistiksi. Jonkun ihan tavis ihmisen kanssa en tunne että olisi kovinkaan paljon yhteistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Aloitus olisi voinut olla omasta kynästäni muuten, paitsi että lapsia on useampia ja olen asunut viimeiset reilut 20 vuotta samalla paikkakunnalla.
Ensimmäisten kahden lapsen aikaan jotenkin vielä löytyi toisia äitejä samanikäisten lasten (poikkeuksetta heilläkin esikoinen tai kaksi ensimmäistä lasta kyseessä). Mutta kun lapset ovat kasvaneet, niin aniharvaan on yhteys säilynyt. Kuten ap, olen itse yrittänyt olla se aloitteellinen osapuoli ja sillä toisen saa ehkä kerran kuussa tai pari kertaa vuodessa jonnekin kahville, mutta tämä ei vastaa käsitystäni ystävyydestä. Ja jossain vaiheessa sitä väsyy olemaan aina aloitteen tekijä.
Nuorempien lasten kohdalla en ole minkäänlaisia ystävyyssuhteita enää löytänyt sen paremmin itselleni kuin heillekään. Paljon voi tietysti laittaa koronankin piikkiin, kun kaikenlaisia lasten harrastusryhmiä on ollut paljon vähemmän. Mutta ainoa selittävä tekijä se ei ole, ketään ei vain tunnu kiinnostavan. Yksikin lupaava kontakti, jonka lapsen kanssa omallani synkkaa tosi hyvin, on kaatunut siihen, että lapsen äiti itse ei koskaan vaivaudu esim. puistoon vaan lähettää lapsen sinne hoitajan kanssa. Eli ei selvästikään halua itse tutustua.
En oikein ymmärrä näitä "kadonneita kavereita" - ymmärtääkseni heillä ei jotain poikkeusta lukuunottamatta hirveän vilkas sosiaalinen elämä ole ollut, mutta silti eivät viitsi panostaa oma-aloitteisesti ystävyyteen. Joidenkin kohdalla mietin, riittääkö heillä todella pelkkä parisuhde sosiaalisten tarpeiden täyttämiseen.
Ehkä kaikkein kurjinta kuitenkin on se, että kuulemma yksinäisyyskin periytyy ja pelkään, että sama kohtalo on omilla lapsillakin.
Ota se lapsi teidän mukaan puistoon, retkelle, museoon ym jos heillä on kivaa yhdessä. Se ei ole sinulta pois, ja sinun lapsella on kaveri. Lapsesi oppii, että kaveria käydään pyytämässä mukaan, ja hänelle voi tarjota kyytiä vain seuran ilosta.
Ehkä hänestä tulee vielä sinun lapselle ystävä. Jos ei, lapsesi saa vielä muita ystäviä.Juu, lapset kyllä leikkivätkin keskenään. Mutta olisin mielelläni tutustunut äitiinsäkin. Tietysti tärkeintä, että lapsella on edes joku kaveri, se on sentään hyvä.
Mikä vimma tutustua ihmiseen, joka selvästi ei halua tutustua sinuun? Mutta tosiaan, toinen yksinäinen ei kelpaa koska sitten siinä on kaksi tylsää tyyppiä, joilla on kova tarve puhua omista asioista, ei kiinnostusta kuunnella sitä toista.
Joku vertaistukiryhmä tai muu sellainen hiukan syvällisemmän asian ympärille muodostettu keskusteluryhmä. Aina voisi kokeilla AA:n avopalavereita. Eikä tämä ole vitsi. Joku paikka, missä ihmiset tarinoivat kohtaloitaan lähentää aina porukkaa toisiinsa. Ystävyys syntyy helposti siltä pohjalta. Minäkin sain 50-vuotiaana parhaimman ystävän ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että ihmiset haluavat tietyissä sosiaaliluokissa kaveerata vain "tärkeitten" ihmisten kanssa. Kun paikkakunnalle tulee uusi kunnanjohtaja, pankinjohtaja tms. niin pyydetään joka paikkaan. Kun perus-Mutikainen muuttaa naapuriin niin töllistellään 5 v että mikä hiippari tuo on. Sitten aletaan vastahakoisesti tervehtiä, kun lapset menevät samalle luokalle.
Olen nähnyt seuraavaa. Minun ystäviäni ollaan oltu harrastuspiireissä vain siksi, että pärjäsin hyvin ja haluttiin ns. pitää minua jonkinlaisena statussymboolina. Kun harrastuksessa lakkasin menestymästä, kaikki lemppasivat minut. Tämä avasi silmiä. Joskus ystäväsi ollaan, jos sinusta voi hyötyä jotenkin, tai jos olet hyvä jossakin ja joku haluaa kerskua, että on kaverisi.
Moni kaveeraa ainoastaan oman etunsa tähden. Olkaa tarkkana keitä päästätte elämään ja olkaa niiden kanssa jotka ovat oikeita ystäviä. Itsellä ratkaisee luonne ja arvomaailma.
minkälainen sisarus olet? Entä serkku? Entä sisaren/veljentytär? Tai lapsenlapsi? Aloita näistä, kai sulla joku elossa oleva sukulainen on? Myös spr:llä on ystäväpalvelutoiminta, johon voit mennä ystäväksi jollekin toiselle, usein kai nämä on vanhuksia jotka tarvitsee myös apua, mutta "kun antaa, saa". eli älä halveksi tällaista toimintaa, pieniä alkuja. Kelpuuta myös tällaiset ihmiset "ystäviksesi", vaikka eihän se sama ole kuin samanikäiset ja tyyliset. Tai ota yhteyttä omiin entisiin luokkakavereihisi. Taatusti heissäkin on monia yksinäisiä. Pistä pystyyn luokkakokous, tai pienimuotoinen, naisten kesken. Moni ei ehkä tule, mutta luulisi yksinäisten tulevan.
Seurakunnilla on yleensä työikäisten saunaillat. Mene edes kattomaan. Kirkon piirissä on paljon toimintaa.
Liity lahkoon.
Liity urheiluseuraan.
Liity luostariin.
Kumma on jos mikään ei toimi. Sitten pitää jo mennä terapeutille.