Sinä n. 40-vuotiaana pitkästä suhteesta eronnut nainen, miten elämäsi on mennyt eron jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.

Oli siis todellakin oikea ratkaisu.

En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.

Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.

Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.

Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.

Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.

Mä siis kaipailin vertaistukea (viesti 2) ja oma tilanne on se, että ero on täysin välttämätön ihan oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta ja täysin minun päätökseni. Mutta olen ollut hänen kanssaan puolet elämästäni! Tuntuu kuin sydän repeytyisi rinnasta irti, niin kivuliasta ja vaikeaa tämä on. Ja kaikkien käytännön asioiden sumpliminen tuntuu niin tukahduttavan hankalalta, varsinkin kun puoliso ei tee elettäkään helpottaakseen asioita tai suostu edes puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Sama homma. Eksä vastusti eroa, mutta löysi uuden kumppanin tosi nopeasti ja meni samantien uusiin naimisiin. 

Nelikymppiselle miehelle on paljon kysyntää

Onpas paljon tarinoita, kovasti ihmettelen tätä, että noin nopeasti monet löytää/ottaa uuden suhteen, vaikka on lapsia. Itse erosin 35-vuotiaana pari vuotta sitten. Ensimmäisen vuoden olin niin onnellinen, kun sain tehdä asiat itse siten miten halusin, ilman että kukaan haastaa riitaa tai lannistaa mua mun tekemisistä. En olisi missään nimessä ottanut siihen ketään. Vuoden jälkeen kaverini sai mut painostettua deittailemaan, vaikka ihan vaan kevyesti. Kävin muutaman tyypin kanssa treffeillä ja yhden kanssa tapailusuhde jatkui muutaman kuukauden.

Mulla on pienet lapset (päiväkoti-ikäiset), jotka ovat isällään vain joka toinen viikonloppu. Tuo tapailukin päättyi, kun mies olisi halunnut suhteen, jossa muutetaan yhteen ja ehkä vielä omia lapsia. Mun kanssa ei olisi sellaista saanut, eli samoilla linjoilla aiempien vastaajien kanssa, että omat kodit, jos uusi suhde tulee.

Mulla on tosi vähän aikaa tapailla mitään miehiä, koska lapset sitoo todella paljon, mulla on vaativa työ ja lapsivapaat kuluu useimmiten ystävien kanssa. Nytkin kesältä kaikki lapsivapaat suurinpiirtein bookattu kavereiden kanssa reissuihin ja tapaamisiin, eli missään deittisovelluksessa en edes ole. Miten te edes ehditte tapailemaan jotain miehiä?

Ja siis ero oli ehdottomasti hyvä asia, exää ei ole tullut ikävä. Välit on asialliset (vain lasten asiat sovitaan). Hyvin mulla menee ilman miestäkin, mutta välillä mietin, että joku suhde vois olla kiva. Ehkä sitten myöhemmin, kun lapset on isompia ja aikaa mullakin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Onpas paljon tarinoita, kovasti ihmettelen tätä, että noin nopeasti monet löytää/ottaa uuden suhteen, vaikka on lapsia. Itse erosin 35-vuotiaana pari vuotta sitten. Ensimmäisen vuoden olin niin onnellinen, kun sain tehdä asiat itse siten miten halusin, ilman että kukaan haastaa riitaa tai lannistaa mua mun tekemisistä. En olisi missään nimessä ottanut siihen ketään. Vuoden jälkeen kaverini sai mut painostettua deittailemaan, vaikka ihan vaan kevyesti. Kävin muutaman tyypin kanssa treffeillä ja yhden kanssa tapailusuhde jatkui muutaman kuukauden.

Mulla on pienet lapset (päiväkoti-ikäiset), jotka ovat isällään vain joka toinen viikonloppu. Tuo tapailukin päättyi, kun mies olisi halunnut suhteen, jossa muutetaan yhteen ja ehkä vielä omia lapsia. Mun kanssa ei olisi sellaista saanut, eli samoilla linjoilla aiempien vastaajien kanssa, että omat kodit, jos uusi suhde tulee.

Mulla on tosi vähän aikaa tapailla mitään miehiä, koska lapset sitoo todella paljon, mulla on vaativa työ ja lapsivapaat kuluu useimmiten ystävien kanssa. Nytkin kesältä kaikki lapsivapaat suurinpiirtein bookattu kavereiden kanssa reissuihin ja tapaamisiin, eli missään deittisovelluksessa en edes ole. Miten te edes ehditte tapailemaan jotain miehiä?

Ja siis ero oli ehdottomasti hyvä asia, exää ei ole tullut ikävä. Välit on asialliset (vain lasten asiat sovitaan). Hyvin mulla menee ilman miestäkin, mutta välillä mietin, että joku suhde vois olla kiva. Ehkä sitten myöhemmin, kun lapset on isompia ja aikaa mullakin enemmän.

Samaa mietin/ihmettelen. Itse olen eroamassa ja hyväksynyt sen, että uutta suhdetta ei todennäköisesti löydy. Itselläni kaksi kouluikäistä lasta ja yksi päiväkoti-ikäinen. Minulle sopisi siinä mielessä uusioperhe, että tykkään tosi paljon lapsista ja olisin halunnut niitä enemmänkin, jos mies olisi ollut osallistuvampi. Myös adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta aikoinaan haaveilin, mutta mies nämä ajatukset torppasi. En enää nyt lähes 40v omia lapsia hankkisi..

Onhan se aikamoinen paletti tietty, jos molemmilla lapsia, useitakin tosi paljon tuuristakin kiinni, miten sujuu. Positiivisia tarinoita olen kyllä myös kuullut. Kuinka moni mies on sitten valmis sellaiseen, en osaa sanoa.

Toisaalta luulen että olen myös jonkun verran traumatisoitunut nykyisestä suhteesta, että vaikea uskoa että voisi löytyä yhtään sen parempaa miestä tai suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Sama homma. Eksä vastusti eroa, mutta löysi uuden kumppanin tosi nopeasti ja meni samantien uusiin naimisiin. 

Nelikymppiselle miehelle on paljon kysyntää

Naisella paljon vaikeampaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Sama homma. Eksä vastusti eroa, mutta löysi uuden kumppanin tosi nopeasti ja meni samantien uusiin naimisiin. 

Nelikymppiselle miehelle on paljon kysyntää

Naisella paljon vaikeampaa

Onko näin vai onko se vain ennakkoluulo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.

Oli siis todellakin oikea ratkaisu.

En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.

Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.

Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.

Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.

Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.

Ihan reilua olisi miehelle kertoa että suunnittelet eroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.

Oli siis todellakin oikea ratkaisu.

En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.

Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.

Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.

Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.

Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.

Ihan reilua olisi miehelle kertoa että suunnittelet eroa.

No eiköhän hän kerro kun sen aika on :D. Täysin ymmärrettävää, että ensin miettii asian perinpohjaisesti ja punnitsee vaihtoehdot. Ei nämä ole sellaisia juttuja jotka tehdään kepein mielin ja hetken huumassa. Sehän ei olisi reilua sille toiselle osapuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.

Oli siis todellakin oikea ratkaisu.

En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.

Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.

Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.

Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.

Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.

Ihan reilua olisi miehelle kertoa että suunnittelet eroa.

No eiköhän hän kerro kun sen aika on :D. Täysin ymmärrettävää, että ensin miettii asian perinpohjaisesti ja punnitsee vaihtoehdot. Ei nämä ole sellaisia juttuja jotka tehdään kepein mielin ja hetken huumassa. Sehän ei olisi reilua sille toiselle osapuolelle.

Joo aika paljon kuulee vaan näistä yllätyseroista. Nainen vaan yks kaks ilmoittaa että haluaa eron.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen eroamassa mutta voinen näin etukäteen vastata, 30-vuotiaana eronnut, sittemmin uudelleen naimisiin mennyt ja uusperheen perustanut kun olen: vaikeinta on suru jonka toiselle aiheuttaa, asiat järjestyvät kyllä. En kaipaa uutta parisuhdetta ja luoja paratkoon, en uusperhettä missään nimessä.  Eron syynä on ymmärrys siitä, että en halua olla miehen kanssa sitten kuitenkaan. Vaihtoehtoinen skenaario aiemmalle on, että minusta tulee jonkun oma Tuutikki :´D  mutta todennäköisesti vasta mummoikäisenä, tai sitten elän elämäni ihan keskenäni loppuun. Minulla on merkityksellinen työ ja ympärillä ihmisiä, mikäs siinä!

Jonkun oma Tuutikki??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.

Oli siis todellakin oikea ratkaisu.

En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.

Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.

Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.

Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.

Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.

Ihan reilua olisi miehelle kertoa että suunnittelet eroa.

No eiköhän hän kerro kun sen aika on :D. Täysin ymmärrettävää, että ensin miettii asian perinpohjaisesti ja punnitsee vaihtoehdot. Ei nämä ole sellaisia juttuja jotka tehdään kepein mielin ja hetken huumassa. Sehän ei olisi reilua sille toiselle osapuolelle.

Joo aika paljon kuulee vaan näistä yllätyseroista. Nainen vaan yks kaks ilmoittaa että haluaa eron.

Vaikka ei ole ilmoittanut eroaikeistaan etukäteen, ei ne suhteen ongelmat pitäisi tulla mitenkään yllätyksenä... Miehet vaan tapaa ottaa naisensa niin itsestäänselvyytenä, että kuvittelevat, ettei naisen tyytymättömyyteen tarvitse kiinnittää huomiota. Ero tulee sitten muka yllärinä, vaikka nainen on jo vuosia ilmaissut tyytymättömyyttään suhteeseen/tiettyihin asioihin suhteessa.

Erolla uhkailu ennen lopullista päätöstä on erittäin typerää, eli ei tietenkään sanota, että haluan/aion erota ennen kuin oikeasti todella aikoo. Sitä ennen kerrotaan, että olen tyytymätön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas paljon tarinoita, kovasti ihmettelen tätä, että noin nopeasti monet löytää/ottaa uuden suhteen, vaikka on lapsia. Itse erosin 35-vuotiaana pari vuotta sitten. Ensimmäisen vuoden olin niin onnellinen, kun sain tehdä asiat itse siten miten halusin, ilman että kukaan haastaa riitaa tai lannistaa mua mun tekemisistä. En olisi missään nimessä ottanut siihen ketään. Vuoden jälkeen kaverini sai mut painostettua deittailemaan, vaikka ihan vaan kevyesti. Kävin muutaman tyypin kanssa treffeillä ja yhden kanssa tapailusuhde jatkui muutaman kuukauden.

Mulla on pienet lapset (päiväkoti-ikäiset), jotka ovat isällään vain joka toinen viikonloppu. Tuo tapailukin päättyi, kun mies olisi halunnut suhteen, jossa muutetaan yhteen ja ehkä vielä omia lapsia. Mun kanssa ei olisi sellaista saanut, eli samoilla linjoilla aiempien vastaajien kanssa, että omat kodit, jos uusi suhde tulee.

Mulla on tosi vähän aikaa tapailla mitään miehiä, koska lapset sitoo todella paljon, mulla on vaativa työ ja lapsivapaat kuluu useimmiten ystävien kanssa. Nytkin kesältä kaikki lapsivapaat suurinpiirtein bookattu kavereiden kanssa reissuihin ja tapaamisiin, eli missään deittisovelluksessa en edes ole. Miten te edes ehditte tapailemaan jotain miehiä?

Ja siis ero oli ehdottomasti hyvä asia, exää ei ole tullut ikävä. Välit on asialliset (vain lasten asiat sovitaan). Hyvin mulla menee ilman miestäkin, mutta välillä mietin, että joku suhde vois olla kiva. Ehkä sitten myöhemmin, kun lapset on isompia ja aikaa mullakin enemmän.

Samaa mietin/ihmettelen. Itse olen eroamassa ja hyväksynyt sen, että uutta suhdetta ei todennäköisesti löydy. Itselläni kaksi kouluikäistä lasta ja yksi päiväkoti-ikäinen. Minulle sopisi siinä mielessä uusioperhe, että tykkään tosi paljon lapsista ja olisin halunnut niitä enemmänkin, jos mies olisi ollut osallistuvampi. Myös adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta aikoinaan haaveilin, mutta mies nämä ajatukset torppasi. En enää nyt lähes 40v omia lapsia hankkisi..

Onhan se aikamoinen paletti tietty, jos molemmilla lapsia, useitakin tosi paljon tuuristakin kiinni, miten sujuu. Positiivisia tarinoita olen kyllä myös kuullut. Kuinka moni mies on sitten valmis sellaiseen, en osaa sanoa.

Toisaalta luulen että olen myös jonkun verran traumatisoitunut nykyisestä suhteesta, että vaikea uskoa että voisi löytyä yhtään sen parempaa miestä tai suhdetta.

Näin minäkin ajattelin, mutta sitten kun jonkin aikaa eron jälkeen ihan ajankulukseni testasin tinderiä (ajattelin lähinnä opetella taas puhumaan vieraille ihmisille) niin sieltä löytyikin elämäni rakkaus.

Mutta jos en olisi ollut varma että yksinkin on parempi kuin eksään kanssa suhteessa, en olisi ikinä eronnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Sama homma. Eksä vastusti eroa, mutta löysi uuden kumppanin tosi nopeasti ja meni samantien uusiin naimisiin. 

Nelikymppiselle miehelle on paljon kysyntää

Naisella paljon vaikeampaa

Onko näin vai onko se vain ennakkoluulo?

Tuossa voi olla siltä osin perää, että jos lasten huoltajuus ei ole jaettu 50/50, lapset ovat todennäköisemmin enemmän äidillään. Jos äiti hoitaa lapsiarjen yksin (eli isä vain joka toinen viikonloppu), niin äidillä on paljon vähemmän aikaa uudelle miehelle, kuin sillä exällä, jolla ei muuta olekaan kuin aikaa, kun lapset on hänellä vain n. 4 vrk/kk.

Noin muuten uskon, että eronneissa nelikymppisissä naisissa on enemmän niitä, ketkä valitsee olla jatkossa yksin, kuin miehissä. Parisuhde on usein naiselle todella raskasta, kun miehet taas ovat parisuhteissa monesti hyötyjinä ja eron jälkeen etsivätkin äkkiä uuden naisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Sama homma. Eksä vastusti eroa, mutta löysi uuden kumppanin tosi nopeasti ja meni samantien uusiin naimisiin. 

Nelikymppiselle miehelle on paljon kysyntää

Naisella paljon vaikeampaa

Onko näin vai onko se vain ennakkoluulo?

Tuossa voi olla siltä osin perää, että jos lasten huoltajuus ei ole jaettu 50/50, lapset ovat todennäköisemmin enemmän äidillään. Jos äiti hoitaa lapsiarjen yksin (eli isä vain joka toinen viikonloppu), niin äidillä on paljon vähemmän aikaa uudelle miehelle, kuin sillä exällä, jolla ei muuta olekaan kuin aikaa, kun lapset on hänellä vain n. 4 vrk/kk.

Noin muuten uskon, että eronneissa nelikymppisissä naisissa on enemmän niitä, ketkä valitsee olla jatkossa yksin, kuin miehissä. Parisuhde on usein naiselle todella raskasta, kun miehet taas ovat parisuhteissa monesti hyötyjinä ja eron jälkeen etsivätkin äkkiä uuden naisen.

Keskenäänkö ne miehet sitten pariutuu? Miehiä kuitenkin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas paljon tarinoita, kovasti ihmettelen tätä, että noin nopeasti monet löytää/ottaa uuden suhteen, vaikka on lapsia. Itse erosin 35-vuotiaana pari vuotta sitten. Ensimmäisen vuoden olin niin onnellinen, kun sain tehdä asiat itse siten miten halusin, ilman että kukaan haastaa riitaa tai lannistaa mua mun tekemisistä. En olisi missään nimessä ottanut siihen ketään. Vuoden jälkeen kaverini sai mut painostettua deittailemaan, vaikka ihan vaan kevyesti. Kävin muutaman tyypin kanssa treffeillä ja yhden kanssa tapailusuhde jatkui muutaman kuukauden.

Mulla on pienet lapset (päiväkoti-ikäiset), jotka ovat isällään vain joka toinen viikonloppu. Tuo tapailukin päättyi, kun mies olisi halunnut suhteen, jossa muutetaan yhteen ja ehkä vielä omia lapsia. Mun kanssa ei olisi sellaista saanut, eli samoilla linjoilla aiempien vastaajien kanssa, että omat kodit, jos uusi suhde tulee.

Mulla on tosi vähän aikaa tapailla mitään miehiä, koska lapset sitoo todella paljon, mulla on vaativa työ ja lapsivapaat kuluu useimmiten ystävien kanssa. Nytkin kesältä kaikki lapsivapaat suurinpiirtein bookattu kavereiden kanssa reissuihin ja tapaamisiin, eli missään deittisovelluksessa en edes ole. Miten te edes ehditte tapailemaan jotain miehiä?

Ja siis ero oli ehdottomasti hyvä asia, exää ei ole tullut ikävä. Välit on asialliset (vain lasten asiat sovitaan). Hyvin mulla menee ilman miestäkin, mutta välillä mietin, että joku suhde vois olla kiva. Ehkä sitten myöhemmin, kun lapset on isompia ja aikaa mullakin enemmän.

Samaa mietin/ihmettelen. Itse olen eroamassa ja hyväksynyt sen, että uutta suhdetta ei todennäköisesti löydy. Itselläni kaksi kouluikäistä lasta ja yksi päiväkoti-ikäinen. Minulle sopisi siinä mielessä uusioperhe, että tykkään tosi paljon lapsista ja olisin halunnut niitä enemmänkin, jos mies olisi ollut osallistuvampi. Myös adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta aikoinaan haaveilin, mutta mies nämä ajatukset torppasi. En enää nyt lähes 40v omia lapsia hankkisi..

Onhan se aikamoinen paletti tietty, jos molemmilla lapsia, useitakin tosi paljon tuuristakin kiinni, miten sujuu. Positiivisia tarinoita olen kyllä myös kuullut. Kuinka moni mies on sitten valmis sellaiseen, en osaa sanoa.

Toisaalta luulen että olen myös jonkun verran traumatisoitunut nykyisestä suhteesta, että vaikea uskoa että voisi löytyä yhtään sen parempaa miestä tai suhdetta.

Näin minäkin ajattelin, mutta sitten kun jonkin aikaa eron jälkeen ihan ajankulukseni testasin tinderiä (ajattelin lähinnä opetella taas puhumaan vieraille ihmisille) niin sieltä löytyikin elämäni rakkaus.

Mutta jos en olisi ollut varma että yksinkin on parempi kuin eksään kanssa suhteessa, en olisi ikinä eronnut.

Hyvä pointti. Mutta mistä voi tietää että joku on elämän rakkaus? Itse en enää ainakaan luota tunteisiin. Tunteet edellä menin nykyiseen liittooni ja se osoittautui tosi toimimattomaksi.

Eronnut kaksi vuotta sitten 21v kestäneestä avioliitosta. Mies petti, eikä ollut eka kerta. Olisi halunnut pitää tämän viimeisimmän jalkavaimona. Minä en suostunut niin ero tuli.

Ensimmäinen puoli vuotta oli todella vaikeaa. Kävin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja sain masennuslääkkeet. Noin vuoden päästä erosta alkoi tuntua, että olen päässyt yli. Sitten rakastuin ja nyt olen seurustellut 1v 3kk. Emme asu yhdessä, en halua uusperhettä.

Ero oli minulle pelastus. Sain ihmisarvon takaisin.

Lapset kärsivät erosta. Nuorin ei suostu olemaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Isä kohteli lapsia eron jälkeen tosi huonosti. Aikuiset lapset tapaavat isäänsä lähinnä jouluna ja isänpäivänä. Ero laittoi lasten elämän todella sekaisin. Kolmella lapsista on psyykkisiä ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin  viivytellyt eroa pitkään, koska ajattelin sen olevan miehelle niin vaikeaa. Mies vastusti ja vaikeutti eroa kaikin tavoin, mutta kuinka ollakaan, puoli vuotta eron jälkeen hän löysi (uuden) "elämänsä naisen". Joten turha on surra toisen puolesta varsinkaan etukäteen.

Sama homma. Eksä vastusti eroa, mutta löysi uuden kumppanin tosi nopeasti ja meni samantien uusiin naimisiin. 

Nelikymppiselle miehelle on paljon kysyntää

Naisella paljon vaikeampaa

Onko näin vai onko se vain ennakkoluulo?

Tuossa voi olla siltä osin perää, että jos lasten huoltajuus ei ole jaettu 50/50, lapset ovat todennäköisemmin enemmän äidillään. Jos äiti hoitaa lapsiarjen yksin (eli isä vain joka toinen viikonloppu), niin äidillä on paljon vähemmän aikaa uudelle miehelle, kuin sillä exällä, jolla ei muuta olekaan kuin aikaa, kun lapset on hänellä vain n. 4 vrk/kk.

Noin muuten uskon, että eronneissa nelikymppisissä naisissa on enemmän niitä, ketkä valitsee olla jatkossa yksin, kuin miehissä. Parisuhde on usein naiselle todella raskasta, kun miehet taas ovat parisuhteissa monesti hyötyjinä ja eron jälkeen etsivätkin äkkiä uuden naisen.

Keskenäänkö ne miehet sitten pariutuu? Miehiä kuitenkin enemmän.

Vaikka miehiä on enemmän, miehissä on paljon ikisinkkuja (ehkä enemmän kuin naisissa?). Nämä kerran jo naiselle kelvanneet, kelpaavat jollekin toisellekin naiselle.

Erosin lähes pari vuotta sitten, mutta vaikka alkekirjoitan kaiken edellisen, niin suhteen nopeaan löytymiseen en usko. Pitäisi tehdä jotain aktiivisesti sen eteen, mutta ilmeisesti tarve parisuhteeseen ei ole riittävän suuri. Valmistaudun yksinäiseen loppuelämään.

N45

Vierailija kirjoitti:

Eronnut kaksi vuotta sitten 21v kestäneestä avioliitosta. Mies petti, eikä ollut eka kerta. Olisi halunnut pitää tämän viimeisimmän jalkavaimona. Minä en suostunut niin ero tuli.

Ensimmäinen puoli vuotta oli todella vaikeaa. Kävin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja sain masennuslääkkeet. Noin vuoden päästä erosta alkoi tuntua, että olen päässyt yli. Sitten rakastuin ja nyt olen seurustellut 1v 3kk. Emme asu yhdessä, en halua uusperhettä.

Ero oli minulle pelastus. Sain ihmisarvon takaisin.

Lapset kärsivät erosta. Nuorin ei suostu olemaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Isä kohteli lapsia eron jälkeen tosi huonosti. Aikuiset lapset tapaavat isäänsä lähinnä jouluna ja isänpäivänä. Ero laittoi lasten elämän todella sekaisin. Kolmella lapsista on psyykkisiä ongelmia.

Mutta johtuvatko nuo psyykkiset ongelmat erosta vai kaikesta jota ovat vuosien varrella joutuneet kestämään?