Sain kuulla jälleen miten tulen olemaan vanhana yksin, koska en halua lapsia enkä parisuhdetta.

Nää kommentit tulee niiltä, jotka on hätäpäissään lisääntyneet yksinäistä vanhuutta pelätessään. Kuvittelevat että voivat velvoittaa lapsensa paapomaan itseään vanhuuden päivinä.

Tunnen monta lapsetonta sinkkua (tai leskeä) jotka eivät todellakaan joudu olemaan yksin vanhana. Ehkä se on vähän niin että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Puhumattakaan tosiaan jos haluaa olla yksin.

Vaikka olisi lapsia ja lapsenlapsia, silti vanhana suurin osa on yksin. Ei vanhuksia käydä vanhainkodeissa ja palvelutaoissa katsomassa. Aniharva näkee sukulaisiaan edes pari kertaa vuodessa.

Tää on aina niin huvittava heitto. Olen ollut töissä vanhainkodissa ja niin monta yksinäistä vanhusta, joita ei ketään käynyt katsomassa kertaakaan, me henkilökunta siivoojista hoitajiin oltiin monen ainut juttelukaveri toisten vanhusten lisäksi päivän aikana. Monella oli lapsia, mutta lapset joko asuivat kaukana tai olivat muuten etäisiä eivätkä yhtään läheisiä. Sitten oli myös niitä vanhuksia, joilla ei ollut jälkikasvua tai sisaruksia ja kumppanikin jo kuollut aiemmin niin heitä käytiin katsomassa, erästäkin mummua kävi joka toinen päivä moikkaamassa tämän vanha naapuri.

Niinpä niin. Tein töitä vuosia vanhusten parissa, ja se yksinäisyys kyllä tuli nähtyä monta kertaa riipaisevalla tavalla.

Tosin niin että näillä vanhuksilla oli kyllä lapsia ja lapsenlapsia, mutta kukaan ei koskaan käynyt, tuskin otti yhteyttä. Toimin kotihoidossa ja näin todella paljon, joten tiedän mistä puhun.

Luotettiin siihen, että käyhän sillä se hoitaja. Me ei ehditä meillä ei ole aikaa me asutaan niin kaukana  meillä on kiire jne jne jne.  Oli todella paha olo kun menit jonkun kotiin ja siellä sait niin kiitollisen ja ilahtuneen vastaanoton ja jopa kuulla että ihan kuin oma tytär olisi tullut käymään! Sitä en olisi halunnut kuulla sillä en olisi missään tapauksessa halunnut olla kenenkään vieraan ihmisen tyttären korvike!

Oli myös monenlaista hyväksikäyttöä ja vanhuksen rahankäytön kyttäystä, ei olisi saanut hankkia mitään uutta koska se maksaa.  Kyllä, maksoi vanhuksen omista rahoista joita hän itse hallitsi. Siitä oltiin kiinnostuneita, ei oman äidin tai isän hyvinvoinnista. 

Ja näitä tapauksia oli todella paljon. Ei takaa yhtään mitään se että sinulla on vaikka viisitoista lasta, yhtä yksin jäät jos se niikseen tulee, ja se yksinäisyys on vielä kipeämpää kun tietää että siellä he ovat mutta eivät muista. Voi sanoa että parempi olisi ollut jos niitä lapsia ei olisi ollut ollenkaan, ei ainakaan olisi tullut hylätyksi.

Meillä kotihoitajilla oli niin vähän aikaa kullekin.  Oli käytävä tietyn listan mukaan tietyssä määrässä koteja. Onneksi sitä kuitenkin aina hiukan sai jaettua itsestään, pienen hetken. 

Tiedän että tämä nostaa protestimyrskyn että ei me ainakaan mutta kun tämän vuosia on nähnyt tietää mikä on totuus. En syytä ketään, mutta haluan valottaa tämänkin puolen asiassa. Se kokonaan lapseton voi päästä helpommalla elämänsä ehtoossa kun ei ole ketään jota turhaan kaivata. On oppinut ja asennoitunut yksinolemiseen, se ei ole hylkäämiskokemus.

Sanotaanhan että yksi äiti hoitaa kymmenen lasta mutta kymmenen lasta ei hoida yhtä äitiä.

Niin totinen tosi.

Jos ihmiset hankkivat lapsia saadakseen seuraa, miksi vanhainkodeissa on niin paljon "hylättyjä" ikäihmisiä, joilla on lapsia?

Nyt on hyvä muistella kuinka usein itse käy katsomassa omia vanhempia tai isovanhempia.

Vai onko heille palvelutalon hoitajat läheisempiä kuin omat lapsenlapset? Monilla näin on kun mummi hylätään satojen kilometrien päähän eikö käydä kuin jouluna katsomassa.

Vierailija kirjoitti:

Niinpä niin. Tein töitä vuosia vanhusten parissa, ja se yksinäisyys kyllä tuli nähtyä monta kertaa riipaisevalla tavalla.

Tosin niin että näillä vanhuksilla oli kyllä lapsia ja lapsenlapsia, mutta kukaan ei koskaan käynyt, tuskin otti yhteyttä. Toimin kotihoidossa ja näin todella paljon, joten tiedän mistä puhun.

Luotettiin siihen, että käyhän sillä se hoitaja. Me ei ehditä meillä ei ole aikaa me asutaan niin kaukana  meillä on kiire jne jne jne.  Oli todella paha olo kun menit jonkun kotiin ja siellä sait niin kiitollisen ja ilahtuneen vastaanoton ja jopa kuulla että ihan kuin oma tytär olisi tullut käymään! Sitä en olisi halunnut kuulla sillä en olisi missään tapauksessa halunnut olla kenenkään vieraan ihmisen tyttären korvike!

Oli myös monenlaista hyväksikäyttöä ja vanhuksen rahankäytön kyttäystä, ei olisi saanut hankkia mitään uutta koska se maksaa.  Kyllä, maksoi vanhuksen omista rahoista joita hän itse hallitsi. Siitä oltiin kiinnostuneita, ei oman äidin tai isän hyvinvoinnista. 

Ja näitä tapauksia oli todella paljon. Ei takaa yhtään mitään se että sinulla on vaikka viisitoista lasta, yhtä yksin jäät jos se niikseen tulee, ja se yksinäisyys on vielä kipeämpää kun tietää että siellä he ovat mutta eivät muista. Voi sanoa että parempi olisi ollut jos niitä lapsia ei olisi ollut ollenkaan, ei ainakaan olisi tullut hylätyksi.

Meillä kotihoitajilla oli niin vähän aikaa kullekin.  Oli käytävä tietyn listan mukaan tietyssä määrässä koteja. Onneksi sitä kuitenkin aina hiukan sai jaettua itsestään, pienen hetken. 

Tiedän että tämä nostaa protestimyrskyn että ei me ainakaan mutta kun tämän vuosia on nähnyt tietää mikä on totuus. En syytä ketään, mutta haluan valottaa tämänkin puolen asiassa. Se kokonaan lapseton voi päästä helpommalla elämänsä ehtoossa kun ei ole ketään jota turhaan kaivata. On oppinut ja asennoitunut yksinolemiseen, se ei ole hylkäämiskokemus.

Sanotaanhan että yksi äiti hoitaa kymmenen lasta mutta kymmenen lasta ei hoida yhtä äitiä.

Niin totinen tosi.

Perinnön toivossa aletaan jopa rajoittamaan vanhuksen tahtoa ostaa itselleen keksejä siis keksejä (!!!)

Vierailija kirjoitti:

Niinpä niin. Tein töitä vuosia vanhusten parissa, ja se yksinäisyys kyllä tuli nähtyä monta kertaa riipaisevalla tavalla.

Tosin niin että näillä vanhuksilla oli kyllä lapsia ja lapsenlapsia, mutta kukaan ei koskaan käynyt, tuskin otti yhteyttä. Toimin kotihoidossa ja näin todella paljon, joten tiedän mistä puhun.

Luotettiin siihen, että käyhän sillä se hoitaja. Me ei ehditä meillä ei ole aikaa me asutaan niin kaukana  meillä on kiire jne jne jne.  Oli todella paha olo kun menit jonkun kotiin ja siellä sait niin kiitollisen ja ilahtuneen vastaanoton ja jopa kuulla että ihan kuin oma tytär olisi tullut käymään! Sitä en olisi halunnut kuulla sillä en olisi missään tapauksessa halunnut olla kenenkään vieraan ihmisen tyttären korvike!

Oli myös monenlaista hyväksikäyttöä ja vanhuksen rahankäytön kyttäystä, ei olisi saanut hankkia mitään uutta koska se maksaa.  Kyllä, maksoi vanhuksen omista rahoista joita hän itse hallitsi. Siitä oltiin kiinnostuneita, ei oman äidin tai isän hyvinvoinnista. 

Ja näitä tapauksia oli todella paljon. Ei takaa yhtään mitään se että sinulla on vaikka viisitoista lasta, yhtä yksin jäät jos se niikseen tulee, ja se yksinäisyys on vielä kipeämpää kun tietää että siellä he ovat mutta eivät muista. Voi sanoa että parempi olisi ollut jos niitä lapsia ei olisi ollut ollenkaan, ei ainakaan olisi tullut hylätyksi.

Meillä kotihoitajilla oli niin vähän aikaa kullekin.  Oli käytävä tietyn listan mukaan tietyssä määrässä koteja. Onneksi sitä kuitenkin aina hiukan sai jaettua itsestään, pienen hetken. 

Tiedän että tämä nostaa protestimyrskyn että ei me ainakaan mutta kun tämän vuosia on nähnyt tietää mikä on totuus. En syytä ketään, mutta haluan valottaa tämänkin puolen asiassa. Se kokonaan lapseton voi päästä helpommalla elämänsä ehtoossa kun ei ole ketään jota turhaan kaivata. On oppinut ja asennoitunut yksinolemiseen, se ei ole hylkäämiskokemus.

Sanotaanhan että yksi äiti hoitaa kymmenen lasta mutta kymmenen lasta ei hoida yhtä äitiä.

Niin totinen tosi.

Tämä on kyllä niin sydäntä särkevää. Muistan itse eräänkin tapauksen, kun yksi vanhus halusi viimeisinä päivinään soittaa lapselleen, että tulisi käymään. Aikaa ei tosiaan ollut kuin muutama päivä tällä vanhuksella. Lapsen asenne oli se, että ei ehdi käymään, kun asuu niin kauakana ja omia kiireitä, mutta voidaanhan me jutella puhelimessa. Lapsi ei siis tullut ja vanhus kuoli ilman, että näki lapsensa vielä kuolinvuoteellaan. Tämä tapaus jäi pitkäksi kummittelemaan mieleeni. 

Itse olen lapsi ja lapsenlapsi. Äitiäni näen kerran vuodessa ja mummoani ehkä 2 x vuodessa max 5 min kerrallaan. Ei siis ole mikään tae että lapsia hankkimalla sinulla on seuraa. Itse en lapsia aio hankkia myöskään. Rakastan olla yksin!

Entinen työkaveri (silloin jo 60v) sanoi mulle "tokihan sä lapsia haluat, on sitten joku joka käy haudalla". No, en mä vierailijoita haudalleni kaipaa vaan ihan eläissäni.

Mutta, nykyään kaikilla on niin KIIRE ettei ehdi - ei varmaan ehtisi ne omatkaan lapset käydä, jos heitä olisi. En mä itsekään käy missään kun kaikilla on niin kiire, että tapaaminen pitää sovittaa kalenteriin vähintään kaksi kuukautta etukäteen.

Onko niin että aina lapset hylkää vanhempansa? Minusta usein se on juuri toisinpäin. Vanha menettää kiinnostuksen muihin ihmisiin. Vanhana se suomalaisten suvaitsemattomuus yleensä koostuu, ei edes suvaita lähelle ketä tahansa ainakaan jos heidän ajattelunsa poikkeaa jotenkin omastani.

Silloin ei jäänyt yksin kun vanhemmat jäi siihen kotitilalle syytinkilääseksi sukupolven vaihdoksen yhteydessä.

Nykyään kuitenkin lapset muuttaa satojen kilometrien päähän ja perustaa elämän ja perheen sinne. Korkea on kynnys lähteä ajamaan tuntitolkulla, kun on harrastukset, lasten harrastukset, jne. jne.

Vierailija kirjoitti:

Onko niin että aina lapset hylkää vanhempansa? Minusta usein se on juuri toisinpäin. Vanha menettää kiinnostuksen muihin ihmisiin. Vanhana se suomalaisten suvaitsemattomuus yleensä koostuu, ei edes suvaita lähelle ketä tahansa ainakaan jos heidän ajattelunsa poikkeaa jotenkin omastani.

Kyllä se on aina niin päin. Oliko muuta?

Jos olen yksin nyt niin miksi en olisi vanhanakin. Menen johonkin vanhainkotiin jos tarvitsee. En halua että mitkään lapset tai puoliso joutuu passaamaan minua jos menen jostain syystä huonoon kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Onko niin että aina lapset hylkää vanhempansa? Minusta usein se on juuri toisinpäin. Vanha menettää kiinnostuksen muihin ihmisiin. Vanhana se suomalaisten suvaitsemattomuus yleensä koostuu, ei edes suvaita lähelle ketä tahansa ainakaan jos heidän ajattelunsa poikkeaa jotenkin omastani.

Lue lehtiä. Suomessa on ollut lihavia perintöriitoja. Käy sääliksi vainajaa. Kuvitteli eläessään jättävänsä hyvää. Jättikin jälkeensä ahneita jälkeläisiä.

Vierailija kirjoitti:

Silloin ei jäänyt yksin kun vanhemmat jäi siihen kotitilalle syytinkilääseksi sukupolven vaihdoksen yhteydessä.

Nykyään kuitenkin lapset muuttaa satojen kilometrien päähän ja perustaa elämän ja perheen sinne. Korkea on kynnys lähteä ajamaan tuntitolkulla, kun on harrastukset, lasten harrastukset, jne. jne.

Yksinäisyyttä voi ihan hyvin olla vaikka asuttaisiin ns. samank katon alla. Sitäpaitsi melko harvoin ne syytikiläiset asui samaa taloutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko niin että aina lapset hylkää vanhempansa? Minusta usein se on juuri toisinpäin. Vanha menettää kiinnostuksen muihin ihmisiin. Vanhana se suomalaisten suvaitsemattomuus yleensä koostuu, ei edes suvaita lähelle ketä tahansa ainakaan jos heidän ajattelunsa poikkeaa jotenkin omastani.

Lue lehtiä. Suomessa on ollut lihavia perintöriitoja. Käy sääliksi vainajaa. Kuvitteli eläessään jättävänsä hyvää. Jättikin jälkeensä ahneita jälkeläisiä.

Miten perintöriidat liittyy yksinäisyyteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin ei jäänyt yksin kun vanhemmat jäi siihen kotitilalle syytinkilääseksi sukupolven vaihdoksen yhteydessä.

Nykyään kuitenkin lapset muuttaa satojen kilometrien päähän ja perustaa elämän ja perheen sinne. Korkea on kynnys lähteä ajamaan tuntitolkulla, kun on harrastukset, lasten harrastukset, jne. jne.

Yksinäisyyttä voi ihan hyvin olla vaikka asuttaisiin ns. samank katon alla. Sitäpaitsi melko harvoin ne syytikiläiset asui samaa taloutta.

Vanhoissa Suomi elokuvissa syytinkiläinen oli aina jollain tavalla tiellä. Vanhoista akoista tehtiin tehtiin miniän painajaisia.

Se, että on hankkinut lapsia, ei todellakaan takaa sitä, että lapsista ja lapsenlapsista olisi seuraa sitten, kun äiti/isä on iäkäs. Lähipiirissä ikävä esimerkki siitä, kuinka aikuinen tytär löi tylysti ilman mitään selitystä välit poikki vanhempiinsa. Tämä tapahtui heti sen jälkeen, kun tytär sai kovalla kinuamisella vanhemmiltaan varsin huomattavan rahasumman ennakkoperintönä. Tyttärellä on nyt pari lastakin, joita isovanhemmat eivät ole kertaakaan päässeet tapaamaan.  

Lapsilla on oma elämä ja omat lapset, ei ne ehdi mummuja paapomaan. Mummut enintään muistetaan kun tarvitaan lapsenvahtia, että päästään itse laivalle tms.

Lisäksi parisuhde ei takaa sitä, että vanhana on seuraa. Jos hyvin käy, joutuu eri palvelukoteihin. Jos huonosti käy puoliso kuolee paljon enneb kuin itse.

Ihan järkyttävän itsekästä lisäksi hankkianparisuhde, saati lapsia, ihan vaan että ne viihdyttäisi ja paapoisi kun on vanha.

Jankkaako miehetkin toisilleen tätä samaa pskaa??