Tyttären yksinäisyys

Ihan hyviä pohdintoja, mutta muistakaahan, että iso osa ystävättömistä ei ole sitä vapaaehtoisesti. Jopa ne hiljaiset, ujot nuoret voi kaivata läheistä ihmissuhdetta ikätoverin kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on usein valituksia emältä miksei lapsi sitä ja tätä ole suorittamassa. Vapaa-ajallakaan ei saisi palautua vaan riepotellaan tai patistetaan sinne tänne. Milloin lepo?

Tästä ei ole kysymys.

Johan alkoi ilkeily ja loanheitto....

Tytär ei kelpaa jos lepää kotona omassa rauhassaan?

Aloituksessani jo sanoin, että hän kärsii kavereiden puutteesta, en sanonut, että ei kelpaisi minulle.

Miksihän edes vastaan sinulle...

T:ap

Anteeks, oon huumeiss

Jotkut käy Marttakerhoissa.

Vierailija kirjoitti:

Siis itsekö olet päätellyt että tyttäresi on yksinäinen vai onko edes sanonut mitään?

On hän sanonut olevansa yksinäinen.

Ap.

Miten tytöt kaverisuhteet olivat alle kouluikäisenä? Mistä silloin vaikutti kiikastavan? Kilteillä ja aroillakin on kavereita, usein muita kilttejä.

Kaverit kyllä vaihtuvat, mutta ne taidot muodostaa kaverisuhteita alkavat muodostua jo pienestä pitäen?

Oletteko esim. muuttaneet usein, tai asutteko pienellä paikkakunnalla, jossa suunnilleen samanikäisiä tyttöjä on vain kourallinen?

Mennyttä ei voi muuttaa, mutta asiaa on helpompi korjata jos syyn tai syntyolosuhteet ymmärtää.

AP, ymmärrän näkökulmasi mutta yritän myös selittää miksi isäsi toimi sillä tavalla kuin hän toimi: Nimittäin yhteiskunnassa moni asia toimii sosiaalisten verkostojen ja kontaktien kautta. Etenkin vanhemmalla iällä (40+) työnhaussa ne sosiaaliset kontaktit ovat aika tärkeitä ja isäsi oli luultavasti siinä iässä että hän näki tuon asian aika tarkasti. Tiedän että tämä on aika kova juttu etenkin sellaisille introverteille ihmisille joilla on vaikea jaksaa sekä kunnon opiskelua että seuraelämää samanaikaisesti mutta tämä on se syy miksi isäsi yritti myydä sulle menoja ja harrastuksia. Ilman muuta päätät itse mitä teet mutta itse kannat myös seuraukset.

Kunhan et vain painosta. Jos lapsi joka suunnasta kuulee, että pitäisi olla kavereita ja bilettää ja kulkea festareilla, niin hän voi pakon edessä löytää vääriä kavereita ja tehdä asioita, joita ei todellakaan haluaisi. Sitten käytetään päihteitä, että viihtyy niiden huonojen kavereiden kanssa ahdistavissa paikoissa.

Minäkin sanoisin muiden tavoin, että älä koeta ohjailla äläkä säälittele lasta. Toki kuuntele ja ymmärrä, jos hän itse alkaa yksinäisyydestä puhua.

Vierailija kirjoitti:

Miten tytöt kaverisuhteet olivat alle kouluikäisenä? Mistä silloin vaikutti kiikastavan? Kilteillä ja aroillakin on kavereita, usein muita kilttejä.

Kaverit kyllä vaihtuvat, mutta ne taidot muodostaa kaverisuhteita alkavat muodostua jo pienestä pitäen?

Oletteko esim. muuttaneet usein, tai asutteko pienellä paikkakunnalla, jossa suunnilleen samanikäisiä tyttöjä on vain kourallinen?

Mennyttä ei voi muuttaa, mutta asiaa on helpompi korjata jos syyn tai syntyolosuhteet ymmärtää.

Asumme pienellä paikkakunnalla.

Päiväkoti-ikäisenä ja ensimmäisilä luokilla oli kavereita, sitten alkoi tuo aloitusviestissä mainittu pudotuspeli.

Osa entisistä kavereista alkoi yläasteella sitten hengata päihdepiireissä ja lyömään koulua läskiksi ja tyttö viisaasti otti siksi näihin etäisyyttä.

Tänään alkoi tytöllä kesätyö, jospa laajentaa maailmaa sekin.

Vierailija kirjoitti:

Introverttina ja itsekseen viihtyvänä, ulkopuoliselle ekstrovertille mahdollisesti yksinäisenä esiintyvänä totean seuraavaa:

Pahinta ei ole yksin oleminen tai yksinäisyys. Pahinta on se, kun lähipiiri velloo siinä (oletetussa) yksinäisyydessä ja kun saat kuulla jatkuvasti, että sinussa on vikaa.

Oma isäni oli juuri tuollainen joka aina ihmetteli ääneen että miksi en tuo kavereita kotiin tai miksi en ole bileissä. Yritti lahjo bileiden järjestämiseen jne. Ja jos joskus kaveria näinkin vapaalla, ei se riittänyt isälle vaan olisi pitänyt olla nimenomaan porukalla liikkeellä ja heti seuraavana päivänä uudestaa jne.

Ei minulla vieläkään ole kavereita kuin yhden käden sormilla laskettava määrä ja nekin siis kavereita, ei mitään sydänystäviä. Mutta yliopistossa olin mukana bileissä, työskentelen tällä hetkellä sosiaalisessa ammatissa ja kotoa löytyy mies ja pian myös lapsi. Olen onnellinen ja harvoin kaipan lisää kavereita. Sosiaalinen tarpeeni täyttyy jo työpaikan kahvihuoneessa, iltaisin olen mielelläni yksin tai miehen kanssa ja lomilla ja viikonloppuina tapaan satunnaisesti niitä muutamaa kaveria - tai sitten en. Isästä aikoinaan aistittu lapseni on huono -asenne kyllä vaikuttaa minuun negatiivisesti tänä päivänäkin.

Minusta sinä kyllä olet aika sosiaalinen, kun sinulla on perhekin. Sitä ei ole helppo saada, jos ei ole yhtään seurallinen.

Itse kävin opiskeluaikana bileissä pari kertaa - sen verran, että huomasin, etten tykkää käydä bileissä. Siellä jos missä vastaa tunteekin olonsa yksinäiseksi, jos ei ole hyvää kaveria mukana.

Vierailija kirjoitti:

Kunhan et vain painosta. Jos lapsi joka suunnasta kuulee, että pitäisi olla kavereita ja bilettää ja kulkea festareilla, niin hän voi pakon edessä löytää vääriä kavereita ja tehdä asioita, joita ei todellakaan haluaisi. Sitten käytetään päihteitä, että viihtyy niiden huonojen kavereiden kanssa ahdistavissa paikoissa.

Minäkin sanoisin muiden tavoin, että älä koeta ohjailla äläkä säälittele lasta. Toki kuuntele ja ymmärrä, jos hän itse alkaa yksinäisyydestä puhua.

Ohhoh, lipsahti vakionikkinikin viestiin, tarkoitin olla ihan anonyymi arassa aiheessa.

Kuten sanottu moneen kertaan, en painosta tyttöä bilehileeksi tai yltiösosiaaliseksi.

Ketju on jo venynyt sen verran, että ihmiset vastailevat lukematta ketjua tai edes aloitusta kunnolla.

Ap

Minunkin oli lapsena vaikea saada kavereita. Yläasteella ja lukiossa minä olin just tuollainen varakaveri, jota tarvittiin vain silloin kun oli puute jostain missä pystyin olla avuksi. Viihdyin kyllä itseksenikin paljon, mutta tietysti olisin kaivannut oikeita kavereita. Lukiossa en osallistunut vanhojen tanssiin lainkaan, joten en myöskään niihin jälkipippaloihin. Lukion jälkeen lähdin jatko-opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja siellä sain kavereita ja aloin käydä bileissä.

Turvattomuuden tunnetta lapsuudessa,tai edelleen.

Ei uskalla luottaa ,mutta on se kiltti joka ottaa kaiken niskaan sanomatta vastaan.

Ei tytön tarvi olla introvertti jos on yksinäinen.Jospa ei vaan köydä seuraa jossa viihtyy.Itse olen valinnut pois elämässä kaikki hörhöttelijät, ikuisesti köyhät , kateelliset ym. 

Ikävä kuulla, että ap:n tytär on yksinäinen (eikä vain että ap luulee niin). Olen itse miettinyt sekä omaa että ystävieni nuoruutta, ajat olivat tietenkin erilaiset, mutta yhteen johtopäätökseen olen tullut: lapselle ja nuorelle olisi hyvä, jos hänellä olisi useampia eri "viiteryhmiä" tai vaikkapa kavereita eri paikkakunnalla. Itselläni oli mummolan paikkakunnalla pari kaveria, ja jos esim. koulussa kiusattiin, tiesin, että siellä muualla minulla on ainakin hyvä kaveri. Sama pätenee harrastuksiin, että jos pääsisi toisenlaiseen maailmaan jossa olisi toisenlainen ryhmädynamiikka, se tekisi hyvää. Tässä tilanteessa kun on kyse lukiolaisesta, jokin harrastus olisi hyvä, tai sitten tukea nuorta jo olemassa olevassa harrastuksessa. Vaikka se harrastus olisi "vain" lukeminen tai jonkun tv-sarjan fanitus, on sekin hyvä, koska joskus vielä elämässään varmasti törmää samankaltaisiin faneihin ja on sitten jotain mielekästä yhteistä puhuttavaa. Ja jos koulussa on jotain suosikkiaineita, kannattaa kannustaa niiden suhteen. Varsinkin jos teinillä on yhtään kiinnostusta akateemisiin opintoihin, yliopistoa voi suositella siinäkin mielessä, että siellä on opintojen alussa todella helppoa tutustua ihmisiin ja etenkin jos ei ole yhtään vanhoja tuttuja samassa oppiaineessa, voi hyvin aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Yliopistossa on myös erilaisia kerhoja, osakuntia ym. ihan omien kiinnostusten suhteen, ja on myös opiskelijoille tarkoitettua kaveritoimintaa (tukea kaveruuteen ym.), kun on tiedostettu, että nuoret aikuiset voivat olla hyvin yksinäisiä. Eli jos nyt nuori lukiolainen on yksinäinen ja siitä surullinen, kannattaa kannustaa käyttämään aika hyväkseen ja hankkiutumaan itseä kiinnostavaan koulutukseen lukion jälkeen (ja valmistautumaan siihen, pääsykokeisiin tmv.), koska nuorena aikuisena opiskelijana on huomattavasti helpompaa tutustua uusiin ihmisiin ja saada ystäviä kuin jo lukkiutuneissa peruskoulu- ja lukioklikeissä. Sitä pitää yrittää varoa, ettei vanha kaava toistu, että joutuu jonkun pomotettavaksi, mutta pitää jaksaa uskoa siihen, että arkakin ihminen kasvaa ja että otollisissa olosuhteissa eteen tulee ihmisiä, jotka ovat aiempia "ystäviä" empaattisempia.

Jotta lukiosta saa kavereita pitää itse olla aktiivinen ja mennä rohkeasti heti ekan luokan alussa mukaan kaikkeen ja yrittää aktiivisesti tutustua muihin. Nykylukiossa ei ole vanhaan malliin luokkia ja kursseilla ihmiset vaihtuu.

Vierailija kirjoitti:

Jotta lukiosta saa kavereita pitää itse olla aktiivinen ja mennä rohkeasti heti ekan luokan alussa mukaan kaikkeen ja yrittää aktiivisesti tutustua muihin. Nykylukiossa ei ole vanhaan malliin luokkia ja kursseilla ihmiset vaihtuu.

Kappas, ketju on vielä elossa...

Ei nykymalli suosi hiukan arkaa ja varautunutta.

Kiitos asiallisista vastauksista.

Ihme, kun törkyviestit eivät saaneet koko ketjua poistumaan.

Kesä on mennyt tyttärellä töissä, sisarusten kanssa hengaillessa ja onpa tehnyt yhden pikku reissun "varakaverina" häntä pitävän luokkatoverin kanssa. Toisen matkan teki äitinsä kanssa.

Jospa ammattiopinnoissa olisi parempi onni ystävien löytymisen kanssa, lukio varmasti alkaa olla sosiaalisen suhteiden osalta taputeltu, viimeisenä vuotena tuskin enää uusia ystävyykdiä solmitaan, koska kirjoituksiin valmistautuminen vie ajan ja energian.

T:ap

Vierailija kirjoitti:

Aloituksesta ei oikein käy ilmi, että mitä tytär itse tilanteesta ajattelee. Itselläni oli nuoruudessa kavereita koulussa, mutta olen sen verran introvertti etten juurikaan heitä halunnut vapaa-ajalla nähdä, sain riittävästi sosiaalisuutta ollessani sosiaalinen koulussa. Äitini mielestä olin yksinäinen ja sain jatkuvasti kuulla huomioita kavereiden puuttumisesta. Itse halusin puuhastella vapaa-ajalla omia juttujani enkä missään vaiheessa kokenut oloani yksinäiseksi tai tylsistyneeksi.

Tämä. On eri asia, jos kavereita kaipaa, mutta osa nauttii yksinäisyydestä, omasta rauhasta ja itsekseen puuhailusta. Minä olen ulospäin hyvin sosiaalisen oloinen ja mukava ihmisille. Silti en viihdy lainkaan vapaa-aikana ihmisten parissa. Olen onnellinen, kun saan tehdä itsekseni tai nykyisin myös perheeni kanssa asioita. Tai vain olla, ajatella ja lukea. Sitten yhä edelleen esimerkiksi naapurit, sukulaiset, ystävät ja tuttavat huolehtivat, kun en heidän mielestään ole koko ajan sosiaalinen. Joku jopa epäili mut-ongelmia. Ärsyttävää!

Minä en saanut oikein missään elämänvaiheessa juurikaan ystäviä mt ongelmien ja nepsy ongelmien vuoksi. Ei kannata tuudittautua siihen että kyllä niitä ystäviä tulee iän myötä, kun tuossa iässä olisi tosi hyvä saada apua mahdollisiin ongelmiin. Ei se normaalia ole, ettei saa ystäviä lapsena ja nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Introverttina ja itsekseen viihtyvänä, ulkopuoliselle ekstrovertille mahdollisesti yksinäisenä esiintyvänä totean seuraavaa:

Pahinta ei ole yksin oleminen tai yksinäisyys. Pahinta on se, kun lähipiiri velloo siinä (oletetussa) yksinäisyydessä ja kun saat kuulla jatkuvasti, että sinussa on vikaa.

Eli et tiedä mitään siitä, millaista on olla yksin, kun ei halua olla yksin.

Ja kymmenet yhtä epäempaattiset yläpeukuttavat kiihkoissaan.