Olen väsynyt erityislapsiini ja elämään heidän kanssaan

Tänään taas mietin että mitä mä oikeasti teen tuon teinin kanssa kun ei millään meinannut lähteä kouluun. Olen Niin loppu kaikista vaikeuksista mitä meillä on ollut viime vuosina. Tuntuu ettei vaan enää jaksa, ei yhtään mitään. Ekan lapsen kanssa kaikki oli ns. normaalia. Tämän toisen kanssa ei mikään. Kaikki vaikeimman kautta. Onneksi kesäloma alkaa. Syksyllä en tämmöistä elämää enää jaksa, sen tiedän. Tsemppiä ap, ymmärrän sinua.

Käyttäjä2875 kirjoitti:

Mikä saa naisen tekemään kakaroita. Onko se niin vaikeaa pitää ne haarat yhdessä. Turha vinkua omia mokiaan.

Mutsis mokas kun sua teki...

Tämä teinihokema sopii tähän kuin nakutettu 😆

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, täällä kun noita kasvatusvinkkejä vilisee, että luuletteko ettei lapsia ole yritetty kasvattaa. Että ne sen takia saa raivareita, hillitsemättömiä, niin että rikkovat tavaroita. 

Tuskinpa se siitä johtuu. 

Adhd-lapsen (oletan nyt edelleen että kyseessä vaikea adhd) tunne-elämä ja syy-seuraamus-oppiminen ovat jäljessä ikätasoa, kun käytös on mitä on. Ei pääse oppimaan, kun aivot eivät tasaannu oppimistilanteeseen. Impulssikontrolli"alue" sijaitsee otsalohkossa ja sen alueen rakenne periytyy. Adhd myöskin periytyy, etenkin isältä pojalle, ihan yhtä selvästi kuin pituuskasvu. 

Kasvatuskeinot valuu kuin vesi hanhen selästä, kun henkilöllä ei ole impulssikontrollia nimeksikään ja keskittymiskyky olematon. Näihin liittyen lapsille helposti kehittyy käytöshäiriöitä. Sellaista lasta on järjettömän vaikea opettaa. 

Ap kertoi jo että lasten isä on ihan samanlainen ja hänestä ei apua siksi ole. 

Niinpä. Lapset on saaneet tällaiset palikat ja sen kanssa pitäisi pärjätä. Ennen ei pärjättykään ja tällaiset valitettavasti syrjäytyivät ihan järjestään. Nykyään on lääkkeitä, onneksi. 

nro 57

Puolet tuossa on melkein asiaa ja vähintään puolet ei. Ei ennenkään kaikki adhd:ksi epäillyt syrjäytyneet. Adhd:ta on ollut ihan myös yliopistoprofessoreilla ja vaikka millä neroilla, kuin niillä vankilakundeillakin. 

Ei adhd myöskään tarkoita tuollaisia henkisiä kehityshäiriöitä, mitä tuossa kuvaat, vaan on aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö. Toki henkisesti kehitysvammaisellakin voi olla adhd, mutta eivät kulje mitenkään käsi kädessä. 

Aloittajalle sanon, että tee oikeasti itsestäsi se lastensuojeluilmoitus, kuten tuossa jo aiemmin joku neuvoi. Ja yrittäkää oikeasti päästä vaikka tuetulle lomalle, missä sinunkaan ei tarvitse keskittyä niihin arkiasioihin ja voitte pitää hetken hauskaa yhdessä, vaikka teinien mielialat vaihtelevatkin kuin viipperät. 

Tsemppiä. Itse tiedän vaikka mitä kauhukakaroita, joista on kasvanut ihan kunnon ihmisiä. Aikuisenakin voi mennä hommat pieleen, mutta ei sekään lopullista ole. Kyllä toivoa on, varsinkin sinulla, kun lapset ovat nuoria vasta.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt että jopa katkaisisin välit kun ovat täysi-ikäisiä. Voin jo kuvitella että muuten minusta tulee äiti jonka aikuiset lapset häiriköivät elämää, tiedän että heitäkin on.

Olen uhkaillut heitä lastenkodilla tai isälleen muutolla. Ei se kovin rakentavaa ole, mutta kuka tällaista jaksaa? Sain eilen ison halkokuorman pihaan ja kun pyysin lapsia auttamaan puiden kantamisessa, sai toinen moisesta pyynnöstä sellaisen kohtauksen että rikkoi taas yhden oven. Seitsemäs ovi vajaan vuoden sisään.

Jos tämä olisi parisuhde, jokainen kehottaisi lähtemään asap. Mutta olen äiti. Ja kaikesta huolimatta rakastan heitä :( toivon ihmettä. Toivon että joku päivä he tajuavat. Että kun jaksan yrittää ja rakastaa, se kantaisi hedelmää. En vaan tiedä kauan enää jaksan siihen muutokseen uskoa.

Ap

Mun adhdlapsi on nyt 23v, ja tuossa vuosi sitten hän laittoi minulle viestin miten hän rakastaa mminua ja että olen hänelle tärkeä. Että kyllä ne voi joskus muuttaa mielensäkin, vaikka valtamerilaivat hitaasti kääntyvätkin :D Kova oli hänellä murrosikä, ja kyllä siihen omastakin elämästäni kului vuosia "hukkaan", siis vuosi tolkulla joka ikinen päivä pelkoa, ahdistusta, haukkumista, ja arvaamattomuutta, ja pelkoa että nytkö se on kuollut. 

Mutta nyt siis hänellä on murrosikä ohi, ja hän on usein kiittänyt sitä miten olen jaksanut hänen törttöilyään.

Sisarukseni oli erityisnuori ja asialle ei tehty mitään. Säännöllisesti puhuttiin, että sisarukseni laitettaisiin pois kotoa laitokseen, mutta näin ei tehty. Kärsin koko lapsuuteni ja nuoruuteni sisarukseni takia, oli aggressiivinen ja vä.ki.val.tainen minua kohtaan.

Nyt aikuisena ajattelen, että vanhempien olisi pitänyt lähettää sisarukseni pois, jotta me muut olisimme saaneet elää rauhassa. Minun turvallisuuteni ei toteutunut kotona, koska sisaruksen käytöstä katsottiin läpi sormien. Eli nyt ap nuorille selväksi se, että olet aivan loppu tilanteen kanssa ja nuoret joutuvat pois kotoa, jos meno ei muutu välittömästi. Ja oikeasti toimit niin kuin sanot, etkä enää katso sormien läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä jaksat vielä muutaman vuoden, kun olet jaksanut tähänkin saakka. 

Muutaman vuoden? Eiväthän erityislapset lähde kotoa.

En itedä mitä tänä päivänä tarkoittaa erityislapsi. Me kasvoimme perheessä, jossa meitä lapsia oli 8 kpl. Isä palasi sodasta kaikki jänsenet tallessa,  mutta muuten särkyneenä. Olemme sisarusten kanssa jutelleet, että tänä päivänä meidät olisi oitis huostaanotettu, mutta isä ja äiti jaksoivat.Eivät koskaan sanoneet, että rakastavat meitä, mutta kaikin tavoin koimme jo heidän eiläessään,  että kyllä he rakastivat ja se kantaa kaiken yli.

 Tuntuu hirveältä, "pärjäisin tässä paremmin jos lapsia ei olisi" aivan hirveää  ja lapsesi sen tajuvat joka hetki. Ja mikä se parisuhde, toivooko hänkin, että jos lapsiasi ei olisi.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta lääkityksestä.

Toisella on adhd-lääkitys joka toimii ihan ok, mutta olen itsekin miettinyt onko riittävä. Ensi viikolla on psykiatriaika, pitää ottaa puheeksi. Harmi vaan kun lapsi ei itse suostu ajoille tulemaan niin kaiken eteenpäin vieminen on haastavaa.

Toisella on oireet niin epätyypillisiä että lääkityksen löytäminen on ollut haastavaa. Adhd-lääkkeestä tuli maniatyyppistä sivuvaikutusta. Aripipratsolista taas parkisonismi ja pakko-oireita. Nyt hänellä ei ole mitään lääkettä, mutta olen kyllä sitä mieltä että tarvitsisi. Ehkä joku ns. aikuisten mielialalääke voisi toimia mutta eivät kirjoita kun ei ole vielä 16v. Lapsilla vaihtoehtoja on niin vähän.

Kiitos kaikille hyvistä neuvoista ja tuesta. Olen lukenut kaikki viestit tarkasti. Kriittiset sattuu, mutta joistain niistäkin saan uutta, hyödyllistä näkökulmaa. Osaa pidä tosin epäasiallisina.

Itku tulee siitä kun joku ymmärtää mitä tämä on.

Onko risperidon kokeiltu? Toimii aggressiivisuuteen ja käytöshäiriöiden hoitoon, varsinkin kun ADHD lääkkeet eivät sovi. Autismikirjolaisilla yleinen lääkitys.

Vierailija kirjoitti:

Sinuna luopuisin ajatuksesta, että nuorten täytyy auttaa. Sinulla on velvollisuuksia heitä kohtaan - heillä ei ole [juridisesti] mitään velvollisuuksia Sinua kohtaan.

Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, onhan kyseessä perhe ja ihanteellisesti jokainen auttaa toista; olette yhtä. Käytännössä kuitenkin huomaat, että yhtenäistä ei voi olla pakottamalla. Eihän rakastajasikaan tue Sinua perheenä.

Ehkä idioottimaisin kommentti, jonka täällä ilen nähnyt.

Siis sellainen, joka välttämättä ole trollausta.

Että ihan JURIDISESTI lasten ei koskaan pidä osallistua mihinkään töihin perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Tsempit aloittajalle. Meillä myös teini-ikäinen ADHD, varmaan myös autismikirjon piirteitä. Viime vuosi oli hirveä, nyt on hiljalleen menty vähän parempaan suuntaan. Koulupoissaoloja on kuitenkin valtavasti, ei vaan yksinkertaisesti lähde aamulla kouluun. Nyt muutamasta aineesta ei tule pääsemään läpi, mutta on vielä yläastetta jäljellä. Kognitiivisesti on lahjakas, esim matikka hänelle tosi helppoa.

Neurotyypillisten vanhemmat eivät tajua, ettei se kovistelu näihin tehoa, saa asiat vain enemmän umpisolmuun.

Meillä eniten auttoi se, että vanhempina päästettiin irti ja lopetettiin väkisin yrittäminen. Tehtiin koulun kanssa lasu ja saatiin nepsykuntoutuspäätös. Aloitettiin mielialalääke, ADHD-lääkkeitä ei ole oikein suostunut syömään.

Ollaan yritetty luoda rauhallista ja hyvää suhdetta sen sijaan, että oltaisiin koko ajan napit vastakkain esim. koulusta. Tunnelma kotona on parempi ja lapsen mieliala myös.

Vastuu avun vastaanottamisesta on lapsella, emme me voi sitä väkisin hänelle puskea. Täysi-ikäistyttyään hän muuttaa jossain vaiheessa pois kotoa, meille ei todellakaan ole vaihtoehto jäädä nurkkiin pyörimään. Tätä myös hänelle lempeästi ollaan jo sanoitettu.

Seuraukset kouluppoissaoloista tulevat kertautumaan jossain vaiheessa, nyt vielä lapsella asenne on, että pää pensaaseen enkä mieti näitä. Tätäkin ollaan myös sanoitettu, että jossain kohtaa tekemättömät aineet tulevat vastaan, viimeistään, kun muut lopettelevat yläastettaan.

Nepsylasten vanhempien on niin tärkeää pitää huoli omasta jaksamisestaan. Itse en enää lapsen tietä siloittele, toki olen leijonaemon lailla etsinyt tukitoimet ja puskenut ne läpi. Mutta ei niin, että uuvuttaa itseni yrittämällä jotain, jota toinen jatkuvasti vastustaa.

Voimia sinne. Lopeta ylimääräinen tekeminen ja pohdi, mikä olisi itsesi kannalta paras ratkaisu. Sinä olet aikuinen ja päätät, asutteko omakotitalossa vai jossain vaivattomammassa paikassa.

Tää oli mielenkiintoinen viesti, joka laittoi pohtimaan, missä määrin lapselle voi antaa päätäntävaltaa asioista. Ei taida olla yksiselitteistä vastausta tähän, vaan hyvin lapsi- ja tilannekohtaista. Jos vanhempi antaa aina periksi, kun lapsi koettelee rajojaan, ollaan toki hakoteilla. Mutta jossakin kohtaa menee se raja, että pakottaminen kääntyy itseään vastaan ja siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Vanhemman tehtävä on yrittää löytää se raja kunkin tilanteen ja lapsen kanssa.

Minulla on sisarus, joka on uhmakas ja hyvin auktoriteettivastainen. Totteleminen on vastenmielistä. Hän jotenkin hahmottaa sen niin, että totteleminen on hänen omanarvontunnolleen/minäkuvalleen vahingollista. Ilmoittikin lapsena usein, että hänet saa vaikka tappaa, mutta hän ei tottele. Aikuisena paljon rauhoittunut, mutta on ollut mm. korkeakoulussa vaikeuksissa, koska ei halunnut noudattaa tehtävänantoja vaan muutteli niitä oman mielensä mukaan (ja koki hyvin epäoikeudenmukaiseksi jos sai huonon arvosanan sillä perusteella, että alkuperäistä tehtävänantoa ei ole noudatettu eikä poikkeavasta työstä ole sovittu etukäteen). Lopulta jätti koulut kesken. Lain kanssa ei ole ollut vaikeuksissa, mutta työelämään ei ole sopeutunut, kun kokee hyvin vastenmielisenä sen, että on tietyt työajat ja työvuorot, jotka annetaan ylhäältä päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotitöihin, yhteisiin askareisiin vaatiminen on julmaa? Ja hengenvedon jälkeen haukutaan auktoriteetin puutteesta. Kannanottoja riittää, varsinkin joko lapsettomilta tai nepsyttömiltä. Sitä kun ei ulkopuolisena vain voi tietää, millaista perhe-elämä voi olla, kun kotona on yksilöitä jotka aistivat, kuormittuvat ja reagoivat eri tavoin kuin valtaväestö.

Olet ap varmasti lähes kaikkesi antanut, mutta mitä entä hätäpalaveri? Visualisoit (pienet) lapsilta odotettavat asiat ja kerrot tyynen rauhallisesti, että nykymeno ei jatku näin, tai tehdään uudelleensijoittelua asumisen kanssa. Faktat faktoina, tyynen rauhallisesti.

Julmasta en tiedä, mutta väkivaltaa, kun sitä ei osata tehdä oikein. Kodin ehdollistaminen on väkivaltaa.

Nepsy? Sitä suurempi syy pidättäytyä väkivallasta.

Ei asiat ole oikeasti näin mustavalkoisia. Väittäisin, että suurin osa kaikista suomalaisista kodeista on jossain määrin ehdollisia - on nimittäin tiettyjä sääntöjä, joita lapsenkin on pakko noudattaa, jotta voi asua kotonaan. Esimerkiksi jos lapsi käyttäytyy voimakkaan väkivaltaisesti toisia perheenjäseniä kohtaan, eikä lääkitykset ja tukitoimet kotiin auta, lapsi voidaan joutua ottamaan huostaan. Lisäksi lapsilla on lakiin kirjattu oppivelvollisuus ja jos sen noudattaminen ei onnistu kotoa käsin, yhteiskunta puuttuu peliin.

Mutta jossakin toki menee raja, kuinka ehdollista kotona asuminen saa olla. Kaikesta ei voi eikä pidä tehdä kynnyskysymystä.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt että jopa katkaisisin välit kun ovat täysi-ikäisiä. Voin jo kuvitella että muuten minusta tulee äiti jonka aikuiset lapset häiriköivät elämää, tiedän että heitäkin on.

Olen uhkaillut heitä lastenkodilla tai isälleen muutolla. Ei se kovin rakentavaa ole, mutta kuka tällaista jaksaa? Sain eilen ison halkokuorman pihaan ja kun pyysin lapsia auttamaan puiden kantamisessa, sai toinen moisesta pyynnöstä sellaisen kohtauksen että rikkoi taas yhden oven. Seitsemäs ovi vajaan vuoden sisään.

Jos tämä olisi parisuhde, jokainen kehottaisi lähtemään asap. Mutta olen äiti. Ja kaikesta huolimatta rakastan heitä :( toivon ihmettä. Toivon että joku päivä he tajuavat. Että kun jaksan yrittää ja rakastaa, se kantaisi hedelmää. En vaan tiedä kauan enää jaksan siihen muutokseen uskoa.

Ap

Mitä vaihtoehtoja sulla on? Sysätä lapset laitokseen? Voisitko todella katkaista välit lapsiisi?????

Syntyivätkö lapset erityislapsina (jollakin tavalla vammautuneina) vai onko nykytilanne kasvatuksen tai pikemminkin sen puutteen tulos?

Pelkään kuollakseni, että omista lapsistani tulisi "erityislapsia" (=jollain asteella kehitysvammaisia). En kestäisi sitä.

Olen seurannut kahden tuttavan elämää nepsylapsen kanssa. Toinen on ihan kunnolla kehitysvammainen down-lapsi. Iloinen on joo ja koko ajan kerrotaan kuinka sitä rakastetaan, mutta tosiasiassa elämä vaikuttaa olevan helvettiä.

Toinen (eri vanhemmat) lapsi on taas adhd tapaus, jota vain pitäisi ymmärtää ja ymmärtää vaikka on täysi hirviö.

Vierailija kirjoitti:

Sinuna luopuisin ajatuksesta, että nuorten täytyy auttaa. Sinulla on velvollisuuksia heitä kohtaan - heillä ei ole [juridisesti] mitään velvollisuuksia Sinua kohtaan.

Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, onhan kyseessä perhe ja ihanteellisesti jokainen auttaa toista; olette yhtä. Käytännössä kuitenkin huomaat, että yhtenäistä ei voi olla pakottamalla. Eihän rakastajasikaan tue Sinua perheenä.

Haista Sinä nyt pitkä v*ttu, helvetin lässyttäjä. 

Meillä yksi aggressiivinen ja toinen passiivinen nepsy. Normielämä on helvettiä, mutta olen jo tottunut. Suosittelen myös lääkitystä ja ainakaan meidän aggressivinen tapaus ei siedä pakottamista, joten täytyy olla ovela ja siedättää kaikki tulevat tapahtumat etukäteen.

Olen jo vuosia sitten luopunut ajatuksesta, että kaikki paikat pitäisi olla puts plank koko ajan. Ei tarvitse. Mun mies ei pysty auttaan, on myös autismin kirjolla. On erittäin vaativassa työssä ja tienaa tosi hyvin, joten kyllä näistä nuorista vielä onnistujia tulee. Tsemppiä ja jaksamista !

Ymmärrän aloittajaa ja muita äitejä vastaavissa tilanteissa oikein hyvin. Minä olen se äiti, joka ei enää jaksanut, ja lapset asuvat nyt isänsä luona.

Tässä juuri kirjoitan sohvalla, toinen lapsista istuu vieressä ja kaivelee alapäätään. Asiasta on huomautettu lukuisia kertoja, mutta kun mikään ei pysy päässä. Älyllisesti on normaali. Nepsylasten kasvattaminen voi olla helvetin turhauttavaa, koska nämä usein uhmaavat sääntöjä koko ajan, eivät muista olemassaolevia jne. ja kaiken lisäksi käyttäytyvät huonosti, vaikka heitä tapakasvattaisi taukoamatta. Äitiään eivät arvosta, vaikka tämä tekee kaikkensa heidän eteensä. Väkivaltaisuus on tabu, ja nähtävästi vanhempaa sekä muita sisaruksia saa hakata miten huvittaa. Ketään ei kiinnosta.

Onko lapsilla ollut missään vaiheessa tukiperhettä, jonka luona he ovat viettäneet esim. yhden tai kaksi viikonloppua kuukaudessa, että olet saanut edes hiukan levätä? Olen myös lukenut ryhmäkodeista, joissa erityisnuoret voivat asua viikon tai pari kerrallaan, sitten saman verran kotona ja sitten taas ryhmäkotiin jne. Jos kyseessä on hyvä ryhmäkoti, niin siellä on ammattitaitoiset koulutetut kasvattajat eli kyse ei ole vain säilytyspaikasta. Tällainen intervalliasuminen oli myös hyvää totuttelua kotoa pois muuttamisesta. Kannattaisi kysellä esim. sosiaalitoimesta, onko heillä tietoa näistä tai muita vaihtoehtoja tarjota. Se on väärää sankaruutta, että yrittää yksin hampaat irvessä hoitaa kaikki asiat. Ei ole häpeä pyytää apua. 

Ei normaalitkaan teinit auta missään. En tajua miksi pitäisi edes yrittää pakottaa heitä hoitamaan taloa. Kyllä he oppivat sitten tekemään kotitöitä kun on heidän vuoronsa elämässä. Teiniys on laiskuuden ja ikävyyden aikaa ja normaali teini muistuttaa paljolti uhamikäistä. Minäkin olen kahden teinin yh-äiti enkä koskaan pyydä heiltä mitään enkä katkeroidu siitä että he lähinnä makaava. Muistan miten itsekin v-tutti kun oli joku teiniangsti päällä ja äiti raivosi että pitää tehdä jotain kotitöitä. Keskity hyviin hetkiin itsesi ja nuortesi kanssa. Jos et jaksa hoitaa isoa taloa niin muuta johonkin kätevämpään. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä yksi aggressiivinen ja toinen passiivinen nepsy. Normielämä on helvettiä, mutta olen jo tottunut. Suosittelen myös lääkitystä ja ainakaan meidän aggressivinen tapaus ei siedä pakottamista, joten täytyy olla ovela ja siedättää kaikki tulevat tapahtumat etukäteen.

Olen jo vuosia sitten luopunut ajatuksesta, että kaikki paikat pitäisi olla puts plank koko ajan. Ei tarvitse. Mun mies ei pysty auttaan, on myös autismin kirjolla. On erittäin vaativassa työssä ja tienaa tosi hyvin, joten kyllä näistä nuorista vielä onnistujia tulee. Tsemppiä ja jaksamista !

Eli raha auttaa jaksamaan? Entä jos on tavallisessa työssä eikä tienaa edes keskituloisesti, mitä sitten tehdään?

Vierailija kirjoitti:

Isästään olen eronnut (koska hän oli samanlainen, hänestä ei apua lasten kanssa ole).

Näitä minun on vaikea käsittää:

- miksi lisäännyit tuollaisen miehen kanssa (perimä!)?

- miksi lisäännytit vielä kahdesti?