Kuuluuko vanhempien mielestänne ansaita aikuisten lastensa kunnioitus ja halu kanssakäymiseen

Kyllä se pitää ansaita.

Sanotaanko vaikka negatiivinen ja kriittinen vanhempi. Ei välttämättä mitään häiriöitä tms vakavaa, mutta ikävää seuraa. Onko tämä riittävä syy lopettaa yhteydenpito tai vähentää se minimiin, vai vaaditaanko jotain vakavaa että saa ottaa eron vanhemmistaan?

Ei tarvitse. Jos ei seura kiinnosta, niin ei sitten. Aina voi perinnön tuhlata ennen kuolemaansa tai testamentata se muille.

Tietenkään ihmissuhteessa ei voi vain toinen aina joustaa. Oli perhesuhdestatus tai ikä mikä hyvänsä.

Joskus on vain todettava, että kuspää pennusta kasvoi.

Vierailija kirjoitti:

Joskus on vain todettava, että kuspää pennusta kasvoi.

Kasvoi noin vain ja vanhemmalla ei ole siihen osaa eikä arpaa?

Tietysti vanhempi on vanhempi, vaikka joustaisikin. Tämä kysymys on outo.

Lapsella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä vanhempiinsa.

Kyllä kuuluu. Mutta sama kuuluu myös sille aikuiselle lapselle, eli hänen pitää myös oppia läksynsä ja kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Eli vastavuoroisuus ennen kaikkea. Myös sillä vanhemmalla hyvin todennäköisesti on täyttymättömiä tarpeita, jotka haluaisivat tulla täytetyksi.

Asia ei kuulu minulle!Ajattelen eikö aikuisina kuitenkin olla tasa arvoisia? Eikä syödä enää vanhempien pussista?

Vanhainkodissa näkee näitä täysin syyttömiä, joiden lapset eivät halua olla missään väleissä. Kyllä sen sitten huomaa millaisia ihmisiä ne oikeasti ovat ja ihan oikein on, että yksin kuolevat.

Kyllä. Ehdottomasti vanhemman tulee käytöksellään osoittaa, että hän on välittämisen arvoinen. Se, että on biologinen vanhempi ei minusta  riitä siihen, että voisi odottaa saati vaatia, että lapsi osoittaisi nyt tai myöhemminkään välittämistä saati erityistä kunnioitusta ja halua kanssa käymsieen. - Uteliaisuudesta miksi sen (pelkän biologisen vanhemmuuden) pitäisi riittää? 

Uskovainen mies

Jos kersani koskaan wokeutuvat niin minä alan matkustella ja hassata perintöä oikein sujuvasti.

Kuten yleensäkin ihmissuhteissa, sitä ei tarvitse varsinaisesti ansaita, mutta pitää olla omalla toiminnallaan menettämättä sitä. Eli lähtökohtaisesti molemmat kunnioittavat toisiaan ja haluavat olla tekemisissä, ja sitten kumpikaan ei tee mitään sellaista, mikä lopettaisi kunnioituksen ja kiintymyksen.

Ihan sama. Ehkä vanhemman luonne on erilainen, jopa vastakkainen ja jos sillä vanhemmalla on oma elämä erikseen. Ei kai väkisin kannata yritellä. Lapsi soittelee jne.

Eivät kai lapsetkaan (siis lapsi-ikäiset lapset) kunnioita sellaisia vanhempia, jotka eivät ole kunnioittamisen arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

Joskus on vain todettava, että kuspää pennusta kasvoi.

70-luvun äitien kosto aiheketjusta?

Aikuiseksi kasvaminen suhteessa omiin vanhempiin on yllättävän vaikeaa. Niiltä omilta vanhemmilta yhä odotetaan vaikka mitä, vaikka oltaisiin itsekin jo nelikymppisiä. Surullista on, jos ei aikuisena ihmisenä osaa sen verran asettua toisen nahkoihin, että ymmärtäisi omien vanhempiensa puutteet ja rajoitukset ja suhtautuisi heidän tekemisiinsä armollisemmin kuin teininä.

Aikuisten ihmisten välisessä ihmissuhteessa kunnioitus puolin ja toisin on siis keskeistä. Itse olen aina ajatellut, että nuorempana ja joustavampana pystyn katsomaan vanhempieni toimia vähän myös läpi sormien, koska he ovat jo iäkkäitä. Tärkeää on pysyä väleissä, koska ei meistä täällä kukaan ikuisesti ole.

Tämän päivän hesarissa oli kyllä outo mielipidekirjoitus. Siinä äiti haukkui omaa lastaan, joka käyttäytyi huonosti häntä kohtaan. No kukahan sen lapsen on opettanut käyttäytymään?! 🙄

Vierailija kirjoitti:

Sanotaanko vaikka negatiivinen ja kriittinen vanhempi. Ei välttämättä mitään häiriöitä tms vakavaa, mutta ikävää seuraa. Onko tämä riittävä syy lopettaa yhteydenpito tai vähentää se minimiin, vai vaaditaanko jotain vakavaa että saa ottaa eron vanhemmistaan?

Sanotaanko, että aikuisuuden merkki on se, että kestää toisinaan (ei siis jatkuvasti) vataan oman vanhempanasa -kohtuuden rajoissa- olevaa negatiivista käytöstä ja kritiikkiä. Mutta  myösvanhempana tulisi myös kyetä tajuamaan, että lapsi elää ja toimii omalla tavallaan, johon hänellä on lähtökohtaisesti myös oikeus, vaikka lapsen teot ja toimet ja tai valinnat ja päätökset eivät aina miellyttäsikään. Kuitenkin niin, että vanhemmankaan  ei tarvitse sietää ja kestää mitä tahansa lapsensa harjoittamaan käytöstä. Molempien olsi kyettävä seisomaan omilla jaloillaan ja osattava kanta vastuunsa ja velvollisuutensa teoistaan ja valinnoistaan jne.

Uskovainen mies