Miten lesket joilla on ollut hyvä suhde kestätte ikävää? Miten tätä ikävää kestää?

Vierailija kirjoitti:

Miehet on paskoja, mitä te ulìsette  :D

Nauttikaa olostanne, jonku nuoren pojan voi aina ottaa kertakäyttöleluksi 

Häivy senkin tunteeton paskiainen.

Vierailija kirjoitti:

KAIKKI MIEHET ON PASKOJAAAAAAAAAAAAAAAA

KUOKKAAAAAAAAAAAAAAAA MIEHET POOOOOOOOOOOOOOIIIIIIIIISSSSSSSSSSSSSSSS

Jotain miestä on joskus rakastettu. Pistääkö vihaksi?

Vierailija kirjoitti:

KAIKKI MIEHET ON PASKOJAAAAAAAAAAAAAAAA

KUOKKAAAAAAAAAAAAAAAA MIEHET POOOOOOOOOOOOOOIIIIIIIIISSSSSSSSSSSSSSSS

Että kehtaat..

Että oikeasti kehtaat!

Onko tänään parempi päivä?

Turha sitä on liikaa surra. Luoja tietää olisitteko enää edes yhdessä. Nuoruuden rakkaudet tulee ja menee.

En ole menettänyt puolisoa, mutta parhaan ja rakkaimman ystäväni. Olimme työparina, joten olin hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään kanssa. Myös vapaa-ajalla pidimme yhteyttä. Emme olleet virallisesti yhdessä, mutta tuntui kuin olisimme olleet vuosia naimisissa. 1,5 vuotta itkin melkein joka päivä, kun ajoin töihin. Sitten itku vaan alkoi harveta ja jossain vaiheessa tuli viikko, kun en itkenyt yhtenäkään aamuna ajaessani töihin. Nykyään olen jo vähän ihastunut yhteen mieheen ja olen yleisesti aika hyvällä tuulella ja iloinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ikävä mihinkään katoa, mutta siihen tottuu. Ihminen on sopeutuvainen. Tottumista ei voi kiirehtiä pakottamalla, kannattaa surra kun siltä tuntuu.

Ikävä kulkee puuskina. Kun luulee sen jo hellittäneen niin sitten tulee uusi puuska. Ajan mittaan puuskien välit pitenevät.

- Leskenä vuodesta 2009

Kiitos! Toi lohduttaa. Tänään on vaan näköjään mulla itkuinen päivä mutta onneksi anopilla ei, joten hoitaa poikia sen aikaa kun käyn meidän kultsin kanssa pissalenkillä. Ihana koira. Muistan kun sitä lähettiin hakemaan ja tulomatkalla mieheni nappas kuvan kun koiranpentu oli nukahtanut esikoisemme syliin. Mun on niin ikävä miestäni!

Vanha sanonta sanoo että on parempi rakastaa ja menettää kuin ikinä olla rakastamatta. Voimia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Lapsen pitäisi nyyhkyyttää salaa tyynyynsä ettei vaan näytä tunteitaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajan kanssa helpottaa mutta eihän sitä toista ikinä unohda. Oletko minkä ikäinen?

Olen 38v. Mieheni menehtyi syöpään syksyllä 2021 ihan yllättäen. Tänään onkin näköjään mulla mieli ihan maassa. Kiitos kommentista. Joskus on helpompi jutella ventovieraan kun tuttavan kanssa.

Olet kyllä todella nuori :-( Kovaan paikkaan olet joutunut lastesi kanssa. Voimia sinulle! Onneksi teillä on toisenne <3

Pakko sanoa etten kyllä tunne itseäni kovin nuoreksi;) Jos minulla ei olisi poikiamme en todellakaan olisi tässä! Viime jouluna olin kuihtunut mieheni kuoleman jälkeen, painoin 45kg/173cm. Onneksi anoppi raahasi minut lääkäriin joka kysyi suoraan että haluanko että lapseni menettävät myös äitinsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Vaikka olenkin luonteeltani melkoinen kyynikko niin silti kalskahtaa korvaan kysellä motiiveja kun äiti lohduttaa lastaan,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ikävä mihinkään katoa, mutta siihen tottuu. Ihminen on sopeutuvainen. Tottumista ei voi kiirehtiä pakottamalla, kannattaa surra kun siltä tuntuu.

Ikävä kulkee puuskina. Kun luulee sen jo hellittäneen niin sitten tulee uusi puuska. Ajan mittaan puuskien välit pitenevät.

- Leskenä vuodesta 2009

Kiitos! Toi lohduttaa. Tänään on vaan näköjään mulla itkuinen päivä mutta onneksi anopilla ei, joten hoitaa poikia sen aikaa kun käyn meidän kultsin kanssa pissalenkillä. Ihana koira. Muistan kun sitä lähettiin hakemaan ja tulomatkalla mieheni nappas kuvan kun koiranpentu oli nukahtanut esikoisemme syliin. Mun on niin ikävä miestäni!

Vanha sanonta sanoo että on parempi rakastaa ja menettää kuin ikinä olla rakastamatta. Voimia<3

Kiitos kauniista sanoistasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8 vuotta jo mennyt, ja ikävän kanssa jotenkin sietää olla. Välillä vieläkin riipaisee ja lujaa, mutta tämän kanssa nyt jo pärjää. Sielunkumppanin menetys sattuu.

Meillä kanssa oli toi sielunkumppanuus hyvin vahva. Nähtiin toisemme ensimmäisen kerran pari vuotiaana hiekkalaatikkolla ja äitimme on nauranut myöhemmin että hiekkakakut lenteli siihen malliin ettei muita nähtykkään. Käytiin samaa koulua ja oltiin aina ihastuneita toisiimme muutta mun 16.v synttäreillä hän oli kerännyt kaiken rohkeuden ja tuli miehekkäästi kysymään "alatko olee mun kanssa":D Ja Tottakai mä aloin. Olin pakahtua onnesta. Ja yhdessä oltiin parikymmentä vuotta ja vieläpä onnellisesti.

Oletteko jotain maalaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajan kanssa helpottaa mutta eihän sitä toista ikinä unohda. Oletko minkä ikäinen?

Olen 38v. Mieheni menehtyi syöpään syksyllä 2021 ihan yllättäen. Tänään onkin näköjään mulla mieli ihan maassa. Kiitos kommentista. Joskus on helpompi jutella ventovieraan kun tuttavan kanssa.

Olet kyllä todella nuori :-( Kovaan paikkaan olet joutunut lastesi kanssa. Voimia sinulle! Onneksi teillä on toisenne <3

Anopin mielestä en anna itselleni lupaa surra tarpeeksi tässä maailman tilanteessa.

Miten se anoppi on noin suuressa roolissa elämässäsi? Olet maininut hänet jo useammassa viestissä.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse "kestää". Anna itkun ja surun tulla niin kauan kuin tulee. Ei tarvitse ikinä unohtaa. Kyllä sen ikävän kanssa oppii elämään. Se oli rakkauden hinta.

Kyllä tarvitsee myös "kestää". Jos se olisi vain minusta kiinni niin itkisin lattialla 24/7 mutta minulla on myös meidän pojat jotka eivät varmasti halua nähdä oman surun lisäksi että äitikin on oikeasti toinen jalka haudassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Pieninin lapsi tajuaa, että yhdessä sureminen helpottaa.

Meillä kerran yhdeltä lapselra kuoli rakas lemmikki ja itki suruaan huoneessaan. Kuopus, joka oli silloin 3v, meni sisarensa kainaloon ja sanoi, että itketään yhdessä. Tytär muistaa tämän vieläkin jo ollessaan aikuinen.

Kyllä lapselle on hyvä näyttää, että äiti suree myös ja surun voi jakaa ja tämä myös helpottaa tuskaa, ettei ole asian kanssa yksin.

Voimia aapee, aika helpottaa tuskaa, vaikka se vähän kliseiseltä nyt kuullostaakin.

Vierailija kirjoitti:

Turha sitä on liikaa surra. Luoja tietää olisitteko enää edes yhdessä. Nuoruuden rakkaudet tulee ja menee.

Joo heidän vuosikymmeniä kestänyt suhde olisikin varmasti kaatunut juuri tänä vuonna. Luitko edes ketjua vai oliko liian kiire aukomaan päätään?

Jotkut masentuu lopullisesti kun puoliso kuolee. Tuttavaperheessä perheen teini sanoi että äidin ois saanu paiskata samaan hautaan isän kanssa. Joo äidillä ois varmaan auttanut terapia tai lääkkeet. Mutta ei kaikki ota apua vastaan. Onneks lapset oli jo isän kuollessa isoja mutta ikävä silti äidin masennusta katsoa.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut masentuu lopullisesti kun puoliso kuolee. Tuttavaperheessä perheen teini sanoi että äidin ois saanu paiskata samaan hautaan isän kanssa. Joo äidillä ois varmaan auttanut terapia tai lääkkeet. Mutta ei kaikki ota apua vastaan. Onneks lapset oli jo isän kuollessa isoja mutta ikävä silti äidin masennusta katsoa.

Teineiltähän ne kuuleekin ne parhaat elämän ohjeet;D Tietävät varmasti vanhempiaan paremmin miten elää ja olla.

Vierailija kirjoitti:

Miehet on paskoja, mitä te ulìsette  :D

Nauttikaa olostanne, jonku nuoren pojan voi aina ottaa kertakäyttöleluksi 

Tätä palstaa lukiessa on minullekin selvinnyt, mikä on ihmisprse.