Miten lesket joilla on ollut hyvä suhde kestätte ikävää? Miten tätä ikävää kestää?

Missä ap sun omat vanhemmat on? Koko ajan puhut vaan appivanhemmista?

Vierailija kirjoitti:

Missä ap sun omat vanhemmat on? Koko ajan puhut vaan appivanhemmista?

Asuvat Australiassa mutta kovasti ovat kyllä olleet hekin tukena. Kerran päivässä soitellaan ja nuoremmalla pojalla on harrastus lähettää vanhanajan tyyliin kirjeitä mummon kanssa:) Olivat lähdössä heti lentämään Suomeen kun kuulivat mieheni sairastumisesta mutta korona rajoitukset oli silloin pahimmillaan ja käskin pysyä kotonaan. Nyt tulevat heinäkuussa meille ja ovat syyskuuhun asti. Pojat odottavat aivan täpinöissään jo nyt mikä väkisin piristää omaakin mieltä.

Tänään oli tullut veljelle kutsu kertausharjotuksiin ja minä rupesin vollaamaan kun kaheli että mieheni olisi ollut vielä täysin siinä iässä että hänkin olisi ollut reservissä. Onneksi veljeni ja minun huumorit on osunut lapsesta asti niin hyvin yksiin että yleensä itku muuttuu nauruksi kunhan hän on kuvioissa.

Oletko ap palstalla? Itsellä hyvin samantapainen tilanne kun sinulla ja haluaisin jutella.

Vierailija kirjoitti:

Turha sitä on liikaa surra. Luoja tietää olisitteko enää edes yhdessä. Nuoruuden rakkaudet tulee ja menee.

Luoja tietää että kyllä me oltais. Turha ehkä liikaa surra mutta suren sen minkä sydän kestää.

Vierailija kirjoitti:

Oletko ap palstalla? Itsellä hyvin samantapainen tilanne kun sinulla ja haluaisin jutella.

Nyt olen langoilla. Kerro ihmeessä tilanteestasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Sanon. Suukotan myös usein poskille ja sanon että tämä suukko oli äitiltä ja toinen poski iskältä ja otsa ja leuka suukot meiltä molemmilta. Mitä pahaa? En halua että he ikinä unohtavat isäänsä.

Ei mitään pahaa!! Oma isäni kuoli työpaikka tapaturmassa ollessani 7v. Muistan kuinka tärkeä äidin kainalo oli silloin. Pidä pojistasi huolta. Kuulostat viehättävältä naiselta.

Mies 45v

Kiitos. Nätisti sanottu. Muistatko oireilitko mitenkään isäsi menetystä? Itse olen antanut pojillemme tosi vapaat kädet surunsa kanssa mutta viime yönä jouduin käymään melko vakavan keskustelun vanhemman kanssa. Hän ryömii usein kainalooni nukkumaan mutta nyt viimiset kuukaudet lelupyssyn kanssa minkä laittaa tyynynsä alle. Viime yönä hän tuli silmät ristissä pyssynsä kanssa meidän makkariin ja en enää kestänyt vaan otin asian puheeksi. Syy on kuulemma että pitää olla "kättä pidempää" millä suojella ettei menetä minuakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Sanon. Suukotan myös usein poskille ja sanon että tämä suukko oli äitiltä ja toinen poski iskältä ja otsa ja leuka suukot meiltä molemmilta. Mitä pahaa? En halua että he ikinä unohtavat isäänsä.

Ei mitään pahaa!! Oma isäni kuoli työpaikka tapaturmassa ollessani 7v. Muistan kuinka tärkeä äidin kainalo oli silloin. Pidä pojistasi huolta. Kuulostat viehättävältä naiselta.

Mies 45v

Kiitos. Nätisti sanottu. Muistatko oireilitko mitenkään isäsi menetystä? Itse olen antanut pojillemme tosi vapaat kädet surunsa kanssa mutta viime yönä jouduin käymään melko vakavan keskustelun vanhemman kanssa. Hän ryömii usein kainalooni nukkumaan mutta nyt viimiset kuukaudet lelupyssyn kanssa minkä laittaa tyynynsä alle. Viime yönä hän tuli silmät ristissä pyssynsä kanssa meidän makkariin ja en enää kestänyt vaan otin asian puheeksi. Syy on kuulemma että pitää olla "kättä pidempää" millä suojella ettei menetä minuakin.

Voi pientä. 😭

Omalla lapsellani (10 v.) on myös paljon tuota menettämisen pelkoa. Oli alle kouluikäinen kun isänsä kuoli syöpään. Olen oman suruni kanssa jo ok mutta nytkin itken taas kun ajattelen lapseni isän ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Sanon. Suukotan myös usein poskille ja sanon että tämä suukko oli äitiltä ja toinen poski iskältä ja otsa ja leuka suukot meiltä molemmilta. Mitä pahaa? En halua että he ikinä unohtavat isäänsä.

Ei mitään pahaa!! Oma isäni kuoli työpaikka tapaturmassa ollessani 7v. Muistan kuinka tärkeä äidin kainalo oli silloin. Pidä pojistasi huolta. Kuulostat viehättävältä naiselta.

Mies 45v

Kiitos. Nätisti sanottu. Muistatko oireilitko mitenkään isäsi menetystä? Itse olen antanut pojillemme tosi vapaat kädet surunsa kanssa mutta viime yönä jouduin käymään melko vakavan keskustelun vanhemman kanssa. Hän ryömii usein kainalooni nukkumaan mutta nyt viimiset kuukaudet lelupyssyn kanssa minkä laittaa tyynynsä alle. Viime yönä hän tuli silmät ristissä pyssynsä kanssa meidän makkariin ja en enää kestänyt vaan otin asian puheeksi. Syy on kuulemma että pitää olla "kättä pidempää" millä suojella ettei menetä minuakin.

Voi pientä. 😭

Omalla lapsellani (10 v.) on myös paljon tuota menettämisen pelkoa. Oli alle kouluikäinen kun isänsä kuoli syöpään. Olen oman suruni kanssa jo ok mutta nytkin itken taas kun ajattelen lapseni isän ikävää.

Minkä ikäisiä poikasi ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Sanon. Suukotan myös usein poskille ja sanon että tämä suukko oli äitiltä ja toinen poski iskältä ja otsa ja leuka suukot meiltä molemmilta. Mitä pahaa? En halua että he ikinä unohtavat isäänsä.

Ei mitään pahaa!! Oma isäni kuoli työpaikka tapaturmassa ollessani 7v. Muistan kuinka tärkeä äidin kainalo oli silloin. Pidä pojistasi huolta. Kuulostat viehättävältä naiselta.

Mies 45v

Kiitos. Nätisti sanottu. Muistatko oireilitko mitenkään isäsi menetystä? Itse olen antanut pojillemme tosi vapaat kädet surunsa kanssa mutta viime yönä jouduin käymään melko vakavan keskustelun vanhemman kanssa. Hän ryömii usein kainalooni nukkumaan mutta nyt viimiset kuukaudet lelupyssyn kanssa minkä laittaa tyynynsä alle. Viime yönä hän tuli silmät ristissä pyssynsä kanssa meidän makkariin ja en enää kestänyt vaan otin asian puheeksi. Syy on kuulemma että pitää olla "kättä pidempää" millä suojella ettei menetä minuakin.

Voi pientä. 😭

Omalla lapsellani (10 v.) on myös paljon tuota menettämisen pelkoa. Oli alle kouluikäinen kun isänsä kuoli syöpään. Olen oman suruni kanssa jo ok mutta nytkin itken taas kun ajattelen lapseni isän ikävää.

Kaikkea hyvää hyvää sinulle ja lapsellesi.

- Rakkaudella ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Sanon. Suukotan myös usein poskille ja sanon että tämä suukko oli äitiltä ja toinen poski iskältä ja otsa ja leuka suukot meiltä molemmilta. Mitä pahaa? En halua että he ikinä unohtavat isäänsä.

Ei mitään pahaa!! Oma isäni kuoli työpaikka tapaturmassa ollessani 7v. Muistan kuinka tärkeä äidin kainalo oli silloin. Pidä pojistasi huolta. Kuulostat viehättävältä naiselta.

Mies 45v

Kiitos. Nätisti sanottu. Muistatko oireilitko mitenkään isäsi menetystä? Itse olen antanut pojillemme tosi vapaat kädet surunsa kanssa mutta viime yönä jouduin käymään melko vakavan keskustelun vanhemman kanssa. Hän ryömii usein kainalooni nukkumaan mutta nyt viimiset kuukaudet lelupyssyn kanssa minkä laittaa tyynynsä alle. Viime yönä hän tuli silmät ristissä pyssynsä kanssa meidän makkariin ja en enää kestänyt vaan otin asian puheeksi. Syy on kuulemma että pitää olla "kättä pidempää" millä suojella ettei menetä minuakin.

Rankkoja juttuja:(

Vierailija kirjoitti:

Missä ap sun omat vanhemmat on? Koko ajan puhut vaan appivanhemmista?

Ohis, mutta kyllähän jollain ihmisillä on hyvät välit myös appivanheempiinsa.

👍

Se on kestettävä. Mutta oikeasti muistakaa kertoa että rakastatte niin kauan kun teillä on toisenne.

Up

Samanlainen tilanne täällä, jäin leskeksi 38-vuotiaana noin vuosi sitten. Omat vanhempani ovat myös menehtyneet ja minulla ei ole sisaruksia joten itse täytyy jaksaa ihan lapsen takia. Lapsella pelko että menettää minutkin. Appivanhempiin onneksi hyvät välit.

Miten tästä selviää? En tiedä, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä. Mies sairasti aggressiivista syöpää pari vuotta ennen kuin menehtyi joten oikeastaan tein surutyötä jo diagnoosin saadessa. Lapselle ei kerrottu tilanteen vakavuutta joten hänen surunsa alkoi varsinaisesti isän menehtyessä.

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tilanne täällä, jäin leskeksi 38-vuotiaana noin vuosi sitten. Omat vanhempani ovat myös menehtyneet ja minulla ei ole sisaruksia joten itse täytyy jaksaa ihan lapsen takia. Lapsella pelko että menettää minutkin. Appivanhempiin onneksi hyvät välit.

Miten tästä selviää? En tiedä, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä. Mies sairasti aggressiivista syöpää pari vuotta ennen kuin menehtyi joten oikeastaan tein surutyötä jo diagnoosin saadessa. Lapselle ei kerrottu tilanteen vakavuutta joten hänen surunsa alkoi varsinaisesti isän menehtyessä.

Otan osaa. Mitä syöpää miehesi sairasti? Täällä on hoitoja vielä menossa, mutta huonolta näyttää. Nyt on tullut askitesta ja jatkuvat kivut. Kauheaa nähdä toinen kärsimässä.

Kaikille teille keskustelun leskille lähetän etähalin. Olette kokeneet kauhean menetyksen. Elämä on niin haurasta ja arvaamatonta.

Tiedän miltä se tuntuu..

Vierailija kirjoitti:

Jotkut masentuu lopullisesti kun puoliso kuolee. Tuttavaperheessä perheen teini sanoi että äidin ois saanu paiskata samaan hautaan isän kanssa. Joo äidillä ois varmaan auttanut terapia tai lääkkeet. Mutta ei kaikki ota apua vastaan. Onneks lapset oli jo isän kuollessa isoja mutta ikävä silti äidin masennusta katsoa.

Tunteeton teini