Miten lesket joilla on ollut hyvä suhde kestätte ikävää? Miten tätä ikävää kestää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehet on paskoja, mitä te ulìsette  :D

Nauttikaa olostanne, jonku nuoren pojan voi aina ottaa kertakäyttöleluksi 

Tätä palstaa lukiessa on minullekin selvinnyt, mikä on ihmisprse.

Kirjoitusvirhe tahallinen, koska ei mene läpi oikein kirjoitettuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajan kanssa helpottaa mutta eihän sitä toista ikinä unohda. Oletko minkä ikäinen?

Olen 38v. Mieheni menehtyi syöpään syksyllä 2021 ihan yllättäen. Tänään onkin näköjään mulla mieli ihan maassa. Kiitos kommentista. Joskus on helpompi jutella ventovieraan kun tuttavan kanssa.

Olet kyllä todella nuori :-( Kovaan paikkaan olet joutunut lastesi kanssa. Voimia sinulle! Onneksi teillä on toisenne <3

Pakko sanoa etten kyllä tunne itseäni kovin nuoreksi;) Jos minulla ei olisi poikiamme en todellakaan olisi tässä! Viime jouluna olin kuihtunut mieheni kuoleman jälkeen, painoin 45kg/173cm. Onneksi anoppi raahasi minut lääkäriin joka kysyi suoraan että haluanko että lapseni menettävät myös äitinsä?

Apuwa! Melko vakava alipaino. Onko aikasempaa syömishäiriö taustaa?

Olen siis minäkin leski, ikää jo riittävästi ja yksinoloa takana joku vuosi.

Myötätuntoni sinua ap kohtaan. Jaksoit tänne kirjoittaa ja onneksi suurin osa kommenteista asiallisia. Epäasialliset kannattaakin aina ohittaa. Niitä riittää näillä vauva-ketjuilla.

Joku ihmetteli miksi anoppi on suuressa roolissa elämässäsi. Mitä taas ihmettelen ihmettelijän kysymystä. On hienoa, että anoppi on kuvioissa mukana ja kaikesta päätellen teillä on hyvät välit. Sekös jotakuta ulkopuolista voi harmittaa..

Minulla oli todella vaikeaa vuosi, puolitoista. Suru kulkee mukanani niin kauan kuin elän, mutta on enempi jo taustalla. Haikeutena muistoina. Niin puolisonikin varmaan haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Olen siis minäkin leski, ikää jo riittävästi ja yksinoloa takana joku vuosi.

Myötätuntoni sinua ap kohtaan. Jaksoit tänne kirjoittaa ja onneksi suurin osa kommenteista asiallisia. Epäasialliset kannattaakin aina ohittaa. Niitä riittää näillä vauva-ketjuilla.

Joku ihmetteli miksi anoppi on suuressa roolissa elämässäsi. Mitä taas ihmettelen ihmettelijän kysymystä. On hienoa, että anoppi on kuvioissa mukana ja kaikesta päätellen teillä on hyvät välit. Sekös jotakuta ulkopuolista voi harmittaa..

Minulla oli todella vaikeaa vuosi, puolitoista. Suru kulkee mukanani niin kauan kuin elän, mutta on enempi jo taustalla. Haikeutena muistoina. Niin puolisonikin varmaan haluaisi.

Aivan varmasti puolisosi haluaisi niin. Kaikkea hyvää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajan kanssa helpottaa mutta eihän sitä toista ikinä unohda. Oletko minkä ikäinen?

Olen 38v. Mieheni menehtyi syöpään syksyllä 2021 ihan yllättäen. Tänään onkin näköjään mulla mieli ihan maassa. Kiitos kommentista. Joskus on helpompi jutella ventovieraan kun tuttavan kanssa.

Olet kyllä todella nuori :-( Kovaan paikkaan olet joutunut lastesi kanssa. Voimia sinulle! Onneksi teillä on toisenne <3

Anopin mielestä en anna itselleni lupaa surra tarpeeksi tässä maailman tilanteessa.

Täh? Missä maailmantilanteessa?! Muutenkin hankala lukea ketjua kun et mainitse mitkä viestit on Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8 vuotta jo mennyt, ja ikävän kanssa jotenkin sietää olla. Välillä vieläkin riipaisee ja lujaa, mutta tämän kanssa nyt jo pärjää. Sielunkumppanin menetys sattuu.

Meillä kanssa oli toi sielunkumppanuus hyvin vahva. Nähtiin toisemme ensimmäisen kerran pari vuotiaana hiekkalaatikkolla ja äitimme on nauranut myöhemmin että hiekkakakut lenteli siihen malliin ettei muita nähtykkään. Käytiin samaa koulua ja oltiin aina ihastuneita toisiimme muutta mun 16.v synttäreillä hän oli kerännyt kaiken rohkeuden ja tuli miehekkäästi kysymään "alatko olee mun kanssa":D Ja Tottakai mä aloin. Olin pakahtua onnesta. Ja yhdessä oltiin parikymmentä vuotta ja vieläpä onnellisesti.

Melko suloista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoita lääkkeitä asiaan ovat aika ja toinen seuralainen niin helpottaa .Kokemusta on.

Ei ikinä tule mulle toista seuralasta. EI! Hunonpaan en tyytdy ja parempaa en löydä.

Ei kannata olla niin vihamielinen muita kohtaan. Tai nostaa exää jalustalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko jos alkaisit kirjoittaa noita muistoja ylös päiväkirja-tyylisesti? Voisit halutessasi antaa kirjan lapsillenne kun ovat isoja. Uskon että arvostaisivat muistoja isästä.

Kaunis ajatus kyllä! Nytkin heillä on kyllä roppakaupalla kuvia heistä isänsä kanssa ja varsinkin vanhempi muistaa hänet. Joskus itkeskelee eikä vastustele kun sanon tule syliin itketään yhdessä vaikka on jo esiteini.

Sanot lapselle että itketään yhdessä?!?

Sanon. Suukotan myös usein poskille ja sanon että tämä suukko oli äitiltä ja toinen poski iskältä ja otsa ja leuka suukot meiltä molemmilta. Mitä pahaa? En halua että he ikinä unohtavat isäänsä.

Ei mitään pahaa!! Oma isäni kuoli työpaikka tapaturmassa ollessani 7v. Muistan kuinka tärkeä äidin kainalo oli silloin. Pidä pojistasi huolta. Kuulostat viehättävältä naiselta.

Mies 45v

Vierailija kirjoitti:

En tiedä lohduttaako tämä, mutta jätetyksi tuleminen ja kuin salama kirkkaalta taivaalta tullut ero on paljon pahempaa kuin leskeksi jääminen.

No ei se kyllä lohduta. Toinen jakanut elämänssä jonkun kanssa ja sä kehtaat tulla kitiseen jostain exästä joka petti ja jätti?

Vierailija kirjoitti:

Jotkut masentuu lopullisesti kun puoliso kuolee. Tuttavaperheessä perheen teini sanoi että äidin ois saanu paiskata samaan hautaan isän kanssa. Joo äidillä ois varmaan auttanut terapia tai lääkkeet. Mutta ei kaikki ota apua vastaan. Onneks lapset oli jo isän kuollessa isoja mutta ikävä silti äidin masennusta katsoa.

Aika harva teini raatsii sanoa tollasta äidistään edes pahimmassa murrosiässä. Sietäis saada ympäri korvia tollanen mukula!

Ajan myötä kestää helpommin, mutta ei siitä ikävästä koskaan eroon pääse. Mieheni menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 50-vuotiaana 3,5 vuotta sitten.

Ensimmäinen vuosi oli tosi paha, kaikki ne ensimmäiset synttärit, äitien- ja isänpäivät, vaput, pääsiäiset, joulut, ensimmäinen kesä yksin mökillä..

toisen vuoden aikana tuli usein mieleen mitä mies sanoisi jostain asiasta, miten jokin huvittaisi häntä ja myös kateus siitä että toiset pariskunnat voi suunnitella asioita ja elämäänsä yhdessä, minä en kuulu enää siihen joukkoon. Tuli myös tarve tehdä asioita ja näyttää että pärjään itse, kuten vaeltaa Karhunkierros joka piti vaeltaa yhdessä tai lähteä yksin yhdessä suunnitellulle matkalle.

Kolmannen vuoden aikana oli jo sopeutunut olemaan yksin ja vaikka toinen on päivittäin mielessä, suru on muuttanut muotoaan katkeruudesta muistoiksi jotka saa hymyilemään. Myös ne toisen ärsyttävät piirteet alkaa taas muistua mieleen

Miehen eläessä olin huumorilla usein sitä mieltä, että jos tuosta joskus eroon pääsen niin uutta en huoli. Olen sina viihtynyt myös yksin, joten ei ole tarvetta uudelle miehelle. Sitähän ei tiedä mikä tulevaisuudessa on tilanne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajan kanssa helpottaa mutta eihän sitä toista ikinä unohda. Oletko minkä ikäinen?

Olen 38v. Mieheni menehtyi syöpään syksyllä 2021 ihan yllättäen. Tänään onkin näköjään mulla mieli ihan maassa. Kiitos kommentista. Joskus on helpompi jutella ventovieraan kun tuttavan kanssa.

Olet kyllä todella nuori :-( Kovaan paikkaan olet joutunut lastesi kanssa. Voimia sinulle! Onneksi teillä on toisenne <3

38v. Todella nuori?!:D

No oikeassa maailmassa 38v on kyllä todella nuori leski. Mutta av-palstan jutut nyt on mitä on...

Voimia ap:lle ja tervetuloa nuorten (työikäisten) leskien ryhmiin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut masentuu lopullisesti kun puoliso kuolee. Tuttavaperheessä perheen teini sanoi että äidin ois saanu paiskata samaan hautaan isän kanssa. Joo äidillä ois varmaan auttanut terapia tai lääkkeet. Mutta ei kaikki ota apua vastaan. Onneks lapset oli jo isän kuollessa isoja mutta ikävä silti äidin masennusta katsoa.

Aika harva teini raatsii sanoa tollasta äidistään edes pahimmassa murrosiässä. Sietäis saada ympäri korvia tollanen mukula!

Ihan totta! Törkeän kuuloinen pentu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut masentuu lopullisesti kun puoliso kuolee. Tuttavaperheessä perheen teini sanoi että äidin ois saanu paiskata samaan hautaan isän kanssa. Joo äidillä ois varmaan auttanut terapia tai lääkkeet. Mutta ei kaikki ota apua vastaan. Onneks lapset oli jo isän kuollessa isoja mutta ikävä silti äidin masennusta katsoa.

Aika harva teini raatsii sanoa tollasta äidistään edes pahimmassa murrosiässä. Sietäis saada ympäri korvia tollanen mukula!

Teinillä on tuossa tilanteessa omakin suru, johon kaipaisi äidiltään apua, sen sijasta, että äidin sairaus vaikeuttaa asioita ennestään. Joo, masennukselle ei voi mitään, mutta voi sille kutenkin, jos ottaa hoidon vastaan, käy terapiassa (tosin suruterapiaan ei pääse ennen kuin vuosi kuolemasta on kulunut) ja syö lääkkeensä. Lesken masennus on ymmärrettävää, mutta kyllä sillä äidillä silti on lapsiaankin kohtaan velvollisuuksia.

Kiitos hei kauheasti jokaiselle joka on viitsinyt laittaa kauniita viestejä meille päin! Kiitos<3 Itsellä ei ole aikaa aina niin palstailla niin en tiennyt että jokainen viesti olisi pitännyt merkata että on Ap:ltä.

Mutta nyt on siis oikea Ap asialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osanotot. En ole itse kokenut puolison menettämistä, mutta seurasin kyllä viereltä äitini surua hänen jäätyään leskeksi alle 50-vuotiaana. Nyt olen saman ikäinen kuin isäni kuollessaan ja tokihan se käy mielessä, että voin samalla tavalla menettää milloin vain oman puolisoni tai kuolla itse, jolloin toinen jää leskeksi.

Kiitos myötätunnosta.

Tänään yhtäkkiä tuli niin jumalaton ikävä puolisoa kun radiossa soi Pave Maijasen Ikävä. Olin hakemassa nuorimmaista kerhosta mutta jouduin kiertämään ja pysäköimään Prisman parkkipaikalle itkemään. Näin sieluni silmin meidät yhdessä jutustelemassa autossa hakemassa lapsia niin kuin aikanaan vanhinta. Miksi tän piti mennä näin? Onneksi on todella vahva tukiverkko.

Googlasin ja yllätyin että Pave Maijanen on kuollut. Mennyt multa ihan ohi.

Kaikkea kanssa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut masentuu lopullisesti kun puoliso kuolee. Tuttavaperheessä perheen teini sanoi että äidin ois saanu paiskata samaan hautaan isän kanssa. Joo äidillä ois varmaan auttanut terapia tai lääkkeet. Mutta ei kaikki ota apua vastaan. Onneks lapset oli jo isän kuollessa isoja mutta ikävä silti äidin masennusta katsoa.

Aika harva teini raatsii sanoa tollasta äidistään edes pahimmassa murrosiässä. Sietäis saada ympäri korvia tollanen mukula!

Teinillä on tuossa tilanteessa omakin suru, johon kaipaisi äidiltään apua, sen sijasta, että äidin sairaus vaikeuttaa asioita ennestään. Joo, masennukselle ei voi mitään, mutta voi sille kutenkin, jos ottaa hoidon vastaan, käy terapiassa (tosin suruterapiaan ei pääse ennen kuin vuosi kuolemasta on kulunut) ja syö lääkkeensä. Lesken masennus on ymmärrettävää, mutta kyllä sillä äidillä silti on lapsiaankin kohtaan velvollisuuksia.

Joo, mutta jotain käytöstapoja niilla pitää teineilläkin olla. Milloin tämä tapahtui? Vieläkö on hengissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina voit myydä ittees? Nieletkö mällit?

Ääliömies. Painu muualle siitä.

Että voikin olla vastenmielisiä ihmisiä olemassa🤮