"Lapseni on hienointa mitä olen saanut aikaan"

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö jollain aina päteä ja osoittaa olevansa parempi ihminen kuin muut. Osoittaa kyllä tosi heikkoa itsetuntoa nostamalla jollain itseään jalustalle. Jos ei ole missään muussa pärjännyt muuta kuin naimalla lapsia niin sillä sitten koitetaan niillä päteä eikä ole missään aikuisten välisissä parisuhteissa onnistunut eikä ole muuta kuin ne lapset joilla nostaa itseään erityiseksi. Sitten seuraavaksi alkaakin lastenlasten hehkutus niin ketä oikein kiinnostaa kun ihmisellä ei ole mitään omia harrastuksia eikä päässäkään mitään eikä kehittänyt itseään niin näiden jälkeläisten hehkutusta kuunnella. Todella rasittava ihminen. 

Miksi onnellinen perhe ei ole mielestäni saavutus? Ydinperhe on ihan turhaa hapatusta, koska kuka tosiaan tarvitsee rakastavat vanhemmat ja hyvän lapsuuden niinkö? Kukaan perheellinen ei nosta itseään jalustalle tässä asiassa, mutta te lapsettomat kyllä ylennätte itseänne väheksymällä lasten saamista ja perhe-elämää eläimelliseksi jokainen nyt osaa asiaksi, vaikka todellisuus on se, että aika moni ei osaa jos katsoo kuinka paljon pahoinvoivia ihmisiä meillä on. 

En ymmärtänyt ap:n katkeraa aloitusta, mutta mulla on 3 poikaa ja onhan he nyt ylivoimaisesti hienointa mitä olen helkilökohtaisesti aikaan saanut.

Mikä edes voisi olla hienompaa?

M44

Vierailija kirjoitti:

Jos rahkeet ei riitä siihen, että voisi olla maisteri tai lääkäri tai huippu-urheilija, mutta osaa rakastaa ja hoivata, tukea ja hoitaa lapsia. Miksi tämä on vähemmän arvokasta työtä, kuin ulkoiset saavutukset? Erityisesti kyseenalaistan urat, joilla ei ole kuin taloudellista meriittiä. Miksi suuret tulot tai suuri omaisuus on selvä merkki saavutuksesta, mutta hyvinvoivat lapset tai onnellinen perhe ei sitä ole? Sopii kyllä miettiä minkälaisen vihan perheitä ja lapsia kohtaan on sisäistänyt ja mitä se kertoo omista ja yhteiskunnan arvoista. 

Eiks tuo nyt ole aika luontaista, perustarpeista hoivata ja rakastaa. En työksi sitä laskisi kun mitä kukin haluaa vapaaehtoisesti harrastaa. Niin kauan kun lasten teko ei ole pakollista eikä siitä makseta palkkaa niin lasken sen harrastukseksi. Ja harrastuksiahan ihmisillä voi olla erilaisia mihinkä tunteensa purkaa. 

Yhteiskunnalle tärkeimpiä ovat veronmaksajat jotta sitten jotkut saavat kotona rakastaa ja hoivata rauhassa muiden kustantaessa sen. 

Lapsiaan saa rakastaa, mutta ei elää heidän kauttaan.

Vierailija kirjoitti:

Jännä muuten näissä äitejä halveksuvissa kommenteissa huomata, miten äiti on joko äitiyteen itsensä kadottanut säälittävä luuseri tai sitten lapsensa pilaava ihmishirviö, jos äiti ilmaisee millään muotoa arvostusta ja ylpeyttä itseään ja lapsiaan kohtaan. Lasten hankinta ylipäätään on suurta ja tuomittavaa itsekkyyttä.

Lapsettomana kaikkein korkein hyve on kuitenkin elää itselleen ja olla itsekäs. Kyllä teillä pakka menee ihan sekaisin, kun ihmisellä on vastuu muustakin kuin itsestään.

Lapsettomuus ei tee kenestäkään itsekästä tai vanhemmuus epäitsekästä.

On liian määrä hyvin itsekkäitä vanhempia, jotka asettavat omat tarpeensa lapsen edelle ja satuttavat suuresti lapsiaan. Vanhemmuus itsessään ei riitä, vaan se, millainen vanhempi olet.

Itsekkäitä vanhempia on pilvin pimein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää vertailla tällaisessa asiassa? Ei ole yhtä totuutta, toisen puolesta ei voi sanoa, että mikä on hänen hienoin saavutuksensa.

Vanhemmuus vaatii ihan älyttömästi panostusta, joten kyllä kai sitä voi määritellä saavutuksena, riippuen siitä miten siinä onnistuu, toiset ihan hyvin ja toiset taas ihan tosi huonosti.

Vanhemmuus ei tee kenestäkään sitä tai tätä. Tosi moni myös suoraan sanoen epäonnistuu vanhemmuudessaan, joten pelkkä vanhemmuus itsessään ei minusta ole mikään saavutus.

Ajattelisin kyllä myös niin, että jos siihen vanhemmuuteen panostaa tosi paljon tai edes kohtuudella, niin saahan sitä fiilistellä. Nauttikaa vanhemmat siitä tunteesta. Muutoin voisi hieman harmittaa kaikki se panostus. Ja onneksi monilla vanhemmilla on se fiilis, että lapset ovat parasta, muutoin kaltoinkohtelua voisi olla vieläkin enemmän. Ja kyllä minua myös säälittäisi, jos siitä vanhemmuudesta ei saisi paljon irti, säälittäähän mua vanhemmat muutenkin kun katsoo sitä ikuista vastuunkehää toisesta ihmisestä.

Lapset eivät kuitenkaan ole parasta tai saavutus kaikille ihmisille. Meillä on sitten jotain muuta, josta lapselliset eivät voi koskaan päästä perille tai ymmärtää.

Eli nauttikaa toki vanhemmuudesta ja me lapsettomat nautitaan muista jutuista, jotka ovat meille niin kaikista tärkeimmät ja suurimmat saavutukset.

Olen vilpittömästi iloinen lapsistani, joten en tarvitse sääliäsi kuitenkaan. Rakkauden hinta on toki pelko menetyksestä, mutta uskon että lapsettomillakin on rakkaita ihmisiä (ja eläimiä), joten tietävät tunteen. En ihan ymmärrä tuota, kun sanoit että lapsettomat nauttivat muista jutuista, joita lapselliset eivät voi ymmärtää. Esim harrastan kiipeilyä, eräretkeilyä, pienviljelyä, silloin tällöin myös matkustelua yms ja osa harrastuskaveteistani on lapsettomia, mutta saamme fiiliksiä samoista harrastuksista. Miten en muka ymmärrä heitä sillä perusteella, että mulla sattuu olemaan lapsia? Saanhan itsekin nautintoa elämään lasten lisäksi muistakin asioista. Ei tule edes normi elämässä jaettua ihmisiä "lapsellisiin" ja "lapsettomien". Ihmisiähän tässä kaikki ollaan hyvä tavaton.

Hienoa, että olet vilpittömän iloinen lapsistasi! Tarkoitin ehkä hieman syvempiä asioita kuin harrastuksia, jne. Eli lähinnä sellaisia kuin elämäntarkoitus tai -merkitys. Monilla vanhemmilla se on omissa lapsissa, lapsettomilla se on jossain muualla ja tätä lapselliset eivät voi koskaan ymmärtää eikä heidän sitä tarvitsekaan ymmärtää.

Tahdon yrittää ymmärtää. Kerro, mikä on oman elämäsi syvä tarkoitus? En kysy vähätelläkseni, vaan haluan kuulla, mitä se sinulle on. Arvailen hyväntekeväisyyttä tai hedonismia, mutta olenko ihan hakoteillä?

Ja eikö ole hirvittävän itsekästä myös perustaa elämänsä toisen ihmisen olemisen varaan? Se, että oman elämän merkitys on toinen ihminen. ts. synnytin sinut tähän maailmaan, että ITSELLÄNI olisi elämäntarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos rahkeet ei riitä siihen, että voisi olla maisteri tai lääkäri tai huippu-urheilija, mutta osaa rakastaa ja hoivata, tukea ja hoitaa lapsia. Miksi tämä on vähemmän arvokasta työtä, kuin ulkoiset saavutukset? Erityisesti kyseenalaistan urat, joilla ei ole kuin taloudellista meriittiä. Miksi suuret tulot tai suuri omaisuus on selvä merkki saavutuksesta, mutta hyvinvoivat lapset tai onnellinen perhe ei sitä ole? Sopii kyllä miettiä minkälaisen vihan perheitä ja lapsia kohtaan on sisäistänyt ja mitä se kertoo omista ja yhteiskunnan arvoista. 

Eiks tuo nyt ole aika luontaista, perustarpeista hoivata ja rakastaa. En työksi sitä laskisi kun mitä kukin haluaa vapaaehtoisesti harrastaa. Niin kauan kun lasten teko ei ole pakollista eikä siitä makseta palkkaa niin lasken sen harrastukseksi. Ja harrastuksiahan ihmisillä voi olla erilaisia mihinkä tunteensa purkaa. 

Yhteiskunnalle tärkeimpiä ovat veronmaksajat jotta sitten jotkut saavat kotona rakastaa ja hoivata rauhassa muiden kustantaessa sen. 

Lastenhoitajat, varhaiskasvatuksen opettajat ja opettajat eivät siis tee työtä, harrastelevat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä muuten näissä äitejä halveksuvissa kommenteissa huomata, miten äiti on joko äitiyteen itsensä kadottanut säälittävä luuseri tai sitten lapsensa pilaava ihmishirviö, jos äiti ilmaisee millään muotoa arvostusta ja ylpeyttä itseään ja lapsiaan kohtaan. Lasten hankinta ylipäätään on suurta ja tuomittavaa itsekkyyttä.

Lapsettomana kaikkein korkein hyve on kuitenkin elää itselleen ja olla itsekäs. Kyllä teillä pakka menee ihan sekaisin, kun ihmisellä on vastuu muustakin kuin itsestään.

Lapsettomuus ei tee kenestäkään itsekästä tai vanhemmuus epäitsekästä.

On liian määrä hyvin itsekkäitä vanhempia, jotka asettavat omat tarpeensa lapsen edelle ja satuttavat suuresti lapsiaan. Vanhemmuus itsessään ei riitä, vaan se, millainen vanhempi olet.

Itsekkäitä vanhempia on pilvin pimein.

Niin, ja epäitsekäs vanhempi on se itsensä kadottanut luuseri. Paradoksaalista tässä on minusta tämä, kenelle itsekkyys tai epäitsekkyys on hyve ja kenelle synti.

Vierailija kirjoitti:

Ja eikö ole hirvittävän itsekästä myös perustaa elämänsä toisen ihmisen olemisen varaan? Se, että oman elämän merkitys on toinen ihminen. ts. synnytin sinut tähän maailmaan, että ITSELLÄNI olisi elämäntarkoitus.

Oletko nyt siis lapseton, koska olet epäitsekäs? Eikö pelkästään itselleen eläminen ole myös itsekästä?

Ei ne lapset mikään saavutus olekaan, mutta jos saat kasvatettua niistä terveitä ja täyspäisiä sekä itsenäisiä ja yrittelijäitä sekä menestyviä yksilöitä niin se on jo aikalailla ihme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö jollain aina päteä ja osoittaa olevansa parempi ihminen kuin muut. Osoittaa kyllä tosi heikkoa itsetuntoa nostamalla jollain itseään jalustalle. Jos ei ole missään muussa pärjännyt muuta kuin naimalla lapsia niin sillä sitten koitetaan niillä päteä eikä ole missään aikuisten välisissä parisuhteissa onnistunut eikä ole muuta kuin ne lapset joilla nostaa itseään erityiseksi. Sitten seuraavaksi alkaakin lastenlasten hehkutus niin ketä oikein kiinnostaa kun ihmisellä ei ole mitään omia harrastuksia eikä päässäkään mitään eikä kehittänyt itseään niin näiden jälkeläisten hehkutusta kuunnella. Todella rasittava ihminen. 

Miksi onnellinen perhe ei ole mielestäni saavutus? Ydinperhe on ihan turhaa hapatusta, koska kuka tosiaan tarvitsee rakastavat vanhemmat ja hyvän lapsuuden niinkö? Kukaan perheellinen ei nosta itseään jalustalle tässä asiassa, mutta te lapsettomat kyllä ylennätte itseänne väheksymällä lasten saamista ja perhe-elämää eläimelliseksi jokainen nyt osaa asiaksi, vaikka todellisuus on se, että aika moni ei osaa jos katsoo kuinka paljon pahoinvoivia ihmisiä meillä on. 

Lapsella on vaikeampaa muodostaa omaa perhettään jos ei ole kotoaan saanut normaalia perhemallia. Sama rikkinäisyys jatkuu helposti sukupolvesta toiseen. Pahoin voivat lapsiperheet unohdat ihan täysin kuinka koko ajan lisääntyvät ongelma tapaukset päiväkodeissa ja kouluissa. Mitä ihmeen kunnian osoituksia ja mitalleja muka lapsia tehnyt tarvitsee kun ei siihen mitään koulutusta ja taitoja tarvitse kunhan osaa vain rakastaa ja hoivata :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos rahkeet ei riitä siihen, että voisi olla maisteri tai lääkäri tai huippu-urheilija, mutta osaa rakastaa ja hoivata, tukea ja hoitaa lapsia. Miksi tämä on vähemmän arvokasta työtä, kuin ulkoiset saavutukset? Erityisesti kyseenalaistan urat, joilla ei ole kuin taloudellista meriittiä. Miksi suuret tulot tai suuri omaisuus on selvä merkki saavutuksesta, mutta hyvinvoivat lapset tai onnellinen perhe ei sitä ole? Sopii kyllä miettiä minkälaisen vihan perheitä ja lapsia kohtaan on sisäistänyt ja mitä se kertoo omista ja yhteiskunnan arvoista. 

Eiks tuo nyt ole aika luontaista, perustarpeista hoivata ja rakastaa. En työksi sitä laskisi kun mitä kukin haluaa vapaaehtoisesti harrastaa. Niin kauan kun lasten teko ei ole pakollista eikä siitä makseta palkkaa niin lasken sen harrastukseksi. Ja harrastuksiahan ihmisillä voi olla erilaisia mihinkä tunteensa purkaa. 

Yhteiskunnalle tärkeimpiä ovat veronmaksajat jotta sitten jotkut saavat kotona rakastaa ja hoivata rauhassa muiden kustantaessa sen. 

Lastenhoitajat, varhaiskasvatuksen opettajat ja opettajat eivät siis tee työtä, harrastelevat?

Ne ovat veronmaksajia eikä ne siellä omia lapsiaan hoida. 

Mulle se pelkkä synnyttäminen ei ole hienointa vaan olen mieheni kanssa kasvattanut fiksut pojat. Oon heistä aidosti ylpeä. Ovat kohta aikuisia. Ovat pärjänneet koulussa ja kaverisuhteissa. Heidän kanssa on ollut mukavaa elää yhdessä. Katson kyllä heitä ylpeänä.

Oon ylpeä monista asioista, mutta kyllä nuo fiksut nuoret miehet on minun elämäni suurin saavutus. Työelämä ja muu vastaava on sen rinnalla yhdentekevää

Eihän se, että on ylpeä lapsistaan, tarkoita että eläisi heidän kauttaan ja he olisivat elämän ainoa Tarkoitus. Kyllä lapsellisella ihmisellä useimmiten on ihan oikeakin elämä siinä lastenteon rinnalla. Itse olen kasvattanut kaksi ihan ok kansalaista, mutta olen nihilisti ja mielestäni elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Synnytään ja kuollaan ja yritetään saada mahdollisimman vähän tuhoa aikaan siinä välissä, se ei ole sen kummempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ap. olet kateellinen niille naisille, jotka ovat synnyttäneet itse omat lapsensa ja sinä et ole, vaikka olisit halunnut.

Mätäne yksinäisyyteesi.

Hanki apua. Miltei Kuka tahansa (ja suurin osa) voi synnyttää lapsensa. Jopa narkkarit, alkoholistit ja muut elämänkallut. Se ei ole mikään saavutus. Sehän tämän aloituksen idea oli. Lapsen synnyttäminen ei ole mikään saavutus, vaan sama asia kuin vaikka hengittäminen. Kuka tahansa pystyy siihen.

Kyse ei ole pelkasta lisaantymisesta. Vaan siita, etta osaa arvostaa ja nahda sen ihmeellisena!

Uuden elaman synnyttaminen ja kasvattaminen on kaunista ja kun ajattelee biologian ja ihan luonnon kautta niin onhan se upeaa, kuinka viimeisen paalle kaikki palikat loksahtaa paikoilleen.

Minulle lapaeni on lottovoitto. En tarvitse muuta.

Se on sita aidinrakkautta

Vierailija kirjoitti:

Ja eikö ole hirvittävän itsekästä myös perustaa elämänsä toisen ihmisen olemisen varaan? Se, että oman elämän merkitys on toinen ihminen. ts. synnytin sinut tähän maailmaan, että ITSELLÄNI olisi elämäntarkoitus.

Miten se, että on ylpeä lapsistaan ja pitää heitä saavutuksena, tarkoittaa sitä, että perustaa elämänsä toisen ihmisen varaan? Esim. jollekulle opiskeleminen saattaa opiskeluaikana olla se elämän tärkein sisältö ja vaikkapa hyvän arvosanan saanut opinnäytetyö suurin saavutus – sanotko sinä sellaiselle ihmiselle, että hän perustaa elämänsä tuon varaan? Tuskin sanot. Opiskelu on vaihe elämässä, eikä mitenkään ainoa vaihe. Elämässä on erilaisia vaiheita ja erilaisia sisältöjä.

Toiset ihmiset tuntuvat etsivät kauheasti jotain asiaa, jota voisi nimittää elämän tarkoitukseksi. Itse en jaksa operoida tuolla tontilla. Mielestäni elämässä ei ole mitään tarkoitusta. Enkä usko, että olen ollenkaan ainoa ihminen, jonka pitää nimetä elämälleen jokin tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Ja eikö ole hirvittävän itsekästä myös perustaa elämänsä toisen ihmisen olemisen varaan? Se, että oman elämän merkitys on toinen ihminen. ts. synnytin sinut tähän maailmaan, että ITSELLÄNI olisi elämäntarkoitus.

Vanhemmuus on kuule ihan jotain muuta kuin synnyttäminen. Se on suuri vastuu ja vaatii paljon paljon työtä, jotta siinä onnistuu. Sitä työtä tehdään 24/7 koko loppuelämän ajan. Jokainen omistaa elämänsä jollekkin asialle, oli se sitten lapset, ura, hyväntekeväisyys tai vaikka joogina oleminen, joten kysyn miksi vanhemmuus on näistä ainoa asia joka on jotain merkityksetöntä ja halveksittavaa kaikkeen muuhun verrattuna?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut ja saanut aikaan elämässäni paljon. Mutta mikään ei pysty kilpailemaan lasteni rinnalla, ovat upeita ja rakkaita ihmisiä. Täysin mahdotonta, että mikään voisi olla heitä parempaa. Vanhemmat tietävät.

Näin minäkin sen ajattelen. Nepsylapsen kanssa ei ollut ihan helppo homma saada aikaan tasapainoista, itsenäistä aikuista. Onnistuttiin.

Autismi periytyy. No onneksi sinä sentään sait nukkeleikkisi, vaikka lapsi siitä joutuikin kärsimään.

Miten tuo äiti olisi voinut ennen lapsen hankkimista tietää, että lapsesta tulee nepsy? Logiikallasi kenekään ei koskaan kannattaisi lisääntyä. Lisksi autismia on ihan hirveästi eri tasoista ja -laista, joista suurin osa ei todellakaan periydy. Silti kommentoijan lapsella on ihan itsellä se mahdollisuus päättää, hankkiiko joskus lapsia. Se ei ollenkaan vähennä nepsy-lapsen vanhempien saavutusta.

Aika vaikea oli mun ennustaa sitä, että lapsi syntyi kiireisellä sektiolla ja kärsi hapenpuutteesta synnytyksen aikana. Tutkimushan ei tätä varmaksi tiedä, mutta on vahva oletus siitä, että tämä on vaikuttanut poikani ADD kehittymiseen. Hän on silti oikein hyväkäytöksinen ja iloinen, mukava poika. Hänellä on vaan taipumusta juuttua omiin ajatuksiinsa.

Itse aloitukseen, on semantiikkaa väitellä siitä onko oikein kutsua lastaan saavutuksekseen. Itse ajattelen, että lapseni on todella hienointa, ei ehkä merkittävintä, mutta varmasti kauneinta ja parasta mitä olen saanut koskaan aikaan, ts. mitä minusta jää kun minua ei enää ole. Näin vaikka en akateemisilla suorituksilla pääsisikään ylpeilemään tai kannustamaan maaotteluun. Ja miksi? Koska hän on minulle tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Tulen hyvälle tuulelle vain kun ajattelen häntä. Kysymys on siis minun henkilökohtaisesta tunteesta, ei jostain kilpailusta, että kenellä on suuressa kuvassa eniten syytä ylpeillä jälkikasvullaan.

Onpas täällä kyynistä väkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja eikö ole hirvittävän itsekästä myös perustaa elämänsä toisen ihmisen olemisen varaan? Se, että oman elämän merkitys on toinen ihminen. ts. synnytin sinut tähän maailmaan, että ITSELLÄNI olisi elämäntarkoitus.

Vanhemmuus on kuule ihan jotain muuta kuin synnyttäminen. Se on suuri vastuu ja vaatii paljon paljon työtä, jotta siinä onnistuu. Sitä työtä tehdään 24/7 koko loppuelämän ajan. Jokainen omistaa elämänsä jollekkin asialle, oli se sitten lapset, ura, hyväntekeväisyys tai vaikka joogina oleminen, joten kysyn miksi vanhemmuus on näistä ainoa asia joka on jotain merkityksetöntä ja halveksittavaa kaikkeen muuhun verrattuna?

Suurin osa vanhemmista sysää kasvatuksen päiväkodeille ja kouluille. Kotona ne istutetaan pelikoneiden, kännyköiden ja telkkarin eteen että vanhemmat pääsisivät mahdollisimman helpolla. Käytöshäiriöiset lapset lisääntyvät kuin sienet sateella eikä niille ole resursseissa terapiaa. Vanhemmilla menee aikaa uusien suhteiden luomiseen kun mikään parisuhde ei kestä määräänsä aikaa.