Oliko sun isovanhemmat tai isoisovanhemmat yhdessä loppuun asti koska halusivat vai koska ei voinut erota?

Isovanhempani eivät, pappa oli ollut enne sotaa hyvä mies, mutta sirpale päässä muutti miehen käytöksen väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi. Vanhemmillani oli aito rakkausliitto, olivat 54 vuotta naimisissa, ennen isän kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina on VOINUT erota. Eri asia sitten, onko haluttu niin tehdä. Vanhemmalla ikäpolvella kynnys oli suurempi kuin nykyisillä, jotka eroavat heti kun elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista. 

Niin, usein äiti lapsineen olisi joutunut köyhäintaloon, jos olisi eronnut. Kyllä siinä jokainen meistäkin miettisi kahdesti.

Toisekseen ennen oli selkeät roolit. Pääasia oli, että jokainen hoiti tonttinsa. Toinen toi rahaa taloon, toinen teki oman osansa.

Mun isoäiti otti 50-luvulla eron juoposta ja uhkapelurista miehestään. Alkuun kuulma asustelivat 9 neliön kämpässä yhdessä neljän lapsen kanssa. Mielestäni todella rohkea nainen kun silti lähti.

Nyt taitaa joku liioitella. Tuon kokoisessa asunnossa ei viisi ihmistä mahdu edes pitkäkseen.

Et taida tietää millaisissa luukuissa vaikkapa kiinalaiset korkeakouluopiskelijat vielä ainakin 20 vuotta sitten asuivat. 9 neliön kopissa oli kolmikerroksiset kerrossängyt kuudelle. Maailman pienin vessa. Ruokaa laitettiin koko talon yhteisissä tiloissa. Kyllä Suomessakin on vieläkin talonyhtiöllä saunat ja pesutuvat yhteistiloina, ehkä joskus on ollut keittiökin. Jolloin omaa tilaa on hyvin voinut olla vain se makkari täynnä kerrossänkyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina on VOINUT erota. Eri asia sitten, onko haluttu niin tehdä. Vanhemmalla ikäpolvella kynnys oli suurempi kuin nykyisillä, jotka eroavat heti kun elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista. 

Niin, usein äiti lapsineen olisi joutunut köyhäintaloon, jos olisi eronnut. Kyllä siinä jokainen meistäkin miettisi kahdesti.

Toisekseen ennen oli selkeät roolit. Pääasia oli, että jokainen hoiti tonttinsa. Toinen toi rahaa taloon, toinen teki oman osansa.

Mun isoäiti otti 50-luvulla eron juoposta ja uhkapelurista miehestään. Alkuun kuulma asustelivat 9 neliön kämpässä yhdessä neljän lapsen kanssa. Mielestäni todella rohkea nainen kun silti lähti.

Nyt taitaa joku liioitella. Tuon kokoisessa asunnossa ei viisi ihmistä mahdu edes pitkäkseen.

Et taida tietää millaisissa luukuissa vaikkapa kiinalaiset korkeakouluopiskelijat vielä ainakin 20 vuotta sitten asuivat. 9 neliön kopissa oli kolmikerroksiset kerrossängyt kuudelle. Maailman pienin vessa. Ruokaa laitettiin koko talon yhteisissä tiloissa. Kyllä Suomessakin on vieläkin talonyhtiöllä saunat ja pesutuvat yhteistiloina, ehkä joskus on ollut keittiökin. Jolloin omaa tilaa on hyvin voinut olla vain se makkari täynnä kerrossänkyä.

Tuo 9 neliön asunto voisi olla piianhuone, joita oli ennen sotia rakennetuissa kerrostaloasunnoissa, sinne oli erillinen kulku rappukäytävästä (ja ovi varsinaiseen asuntoon), mutta mitään fasiliteetteja ei ollut. Siellä siis asui kotiapulainen, ja sodan jälkeen on hyvinkin ollut mahdollista, että siellä on asunut kokonainen perhe. Helsingissähän oli niin hirveä asuntopula, että esimerkiksi pommisuojissa oli pitkään asukkaita, ihan perheitä ja sitten yksinäisiä työmiehiäkin. Siellä ei todellakaan ollut mitään omia keittiöitä! Tilaa kyllä saattoi olla enemmän kuin 9 neliötä, mutta yksityisyyttä ei sitten ollutkaan.

Maalla sitten oli ehkä vähän enemmän tilaa, mutta kunnolla kurjuutta. Isoisäni veli vaimoineen asui pienessä mökissä (sitä ei kutsuttu edes tuvaksi) neljän lapsen kanssa, alakerrassa oli eteinen, pieni tupakeittiö ja pieni komero, jota kutsuttiin makuukammariksi, ja yläkerrassa oli kaksi "huonetta" pojille yhteinen ja perheen ainoalle tytölle oma, siis kokoa oli varmaan 3mx2m siinä poikien huoneessa, tytön huone oli pikkukomero oikeasti. Kulku yläkertaan oli tikkaita pitkin. (kävin siellä kylässä mummoni kanssa muutaman kerran, ja muistan ne pimeät huoneet, kun ikkunat oli tosi pieniä, ja seinät tummunutta hirttä - heillä oli sähkövalot, mutta niitä ei kauheasti käytetty, kun sähkö oli niin kallista). Aluksi olivat asuneet (kuten muutkin kyläläiset) navetanylisillä, siellä oli nykyään muodikas lämpöpehku eli lehmille lisättiin vain uutta kuiviketta, lantaa ei luotu koko talven aikana pois. Se maatuva lanta sitten lämmitti sen navetan JA sen navetanylisen... On vaikea kuvitella, minkälaista se elämä on pienten lasten kanssa ollut. Vähän paremminpärjäävillä oli sentään siellä navetanylisten huoneessa joku kaminantyyppinen, millä lämmittää sitä.

Kyseessä siis evakkoja koko kylä, mitään ei ollut valmiina, kaiken tekivät itse ja talkoilla. Siihen kun lisää sekaan vielä sodassa traumatisoituneet ja haavoittuneet miehet ja ptsd:stä kärsivät puolisot ja pikkulapset, niin... Ihme, ettei sen enempää tragedioita tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Aina on VOINUT erota. Eri asia sitten, onko haluttu niin tehdä. Vanhemmalla ikäpolvella kynnys oli suurempi kuin nykyisillä, jotka eroavat heti kun elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista. 

Mun toinen mummi erosi käsittääkseni joskus 60-70-luvulla. Ja hyvä niin, kun miehensä oli juoppo. Tuo vaarini kuolikin ennen kuin  itse edes synnyin. Mutta mummi eli tosi hyvän ja pitkän ja itsellisen elämän 93-vuotiaaksi asti, eli n. 50 vuotta eronsa jälkeen vielä. 

Muistan miettineeni mummin 85-vuotispäivillä, että mun synttäreillä ei tule ikinä olemaan niin paljon vieraita kuin mitä siellä oli ( yli 100), sen verran kova tyyppi mummi oli. 

Toinen mummu sitten kyhnötti loppuun asti kusipää-vaarini kanssa. Kuolivat samassa kuussa aikanaan. Olisin hällekin suonut edes jokusen vuoden ilman sitä tupajäärää, mutta ei kai ne olisi osanneet elää ilman toisiaan. Mitään rakkautta tai hellyyttä ei kyllä ollut ilmassa.

Oma isäni on yli 80-v ja hän ja puolisonsa todella rakastavat toisiaan ja näyttävät sen edelleen päivittäin. Sitä on ihana katsoa. Onneksi isäni erosi silloin 50-vuotiaana, niin ehti vielä 30 vuotta elää sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on hyvä olla. Eikä väkisin äitini kanssa.

En osaa sanoa, vaarini kuoli nuorena syöpään eikä mummini oikein puhu hänestä mitään.

Isovanhemmat molemmilta puolin onnellisia.

Isoisovanhemmista tiedän vain sen, että isän puolelta julkaisivat lehdessä ilmoituksen kultahääpäivästään, eli kai sitten onnellisia.

Molemmat isovanhempani olivat yhdessä nuoresta siihen asti kunnes kuolema erotti. Ainakin isäni vanhemmat kyllä rakastivat ja välittivät toisistaan aidosti sen perusteella, mitä heidän käyttäytymistään näin. Ukkini toi mummolleni ruusuja heidän hääpäivänään vielä viidenkymmenen aviopäivän jälkeenkin, ja mummoani en ole koskaan nähnyt niin järkyttyneenä ja tunteellisena kuin silloin kun ukki kuoli. He kohtelivat aina toisiaan välittävästi ja kunnioittavasti. Molemmilla oli myös rankkoja kokemuksia ja traumoja lapsuudesta, ukkini oli sotaorpo ja mummollani oli muuten todella rankkoja nuoruuskokemuksia, mutta he tukivat toisiaan aina ja ymmärsivät toisiaan, jaksoivat yhdessä myötä- ja vastamäissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina on VOINUT erota. Eri asia sitten, onko haluttu niin tehdä. Vanhemmalla ikäpolvella kynnys oli suurempi kuin nykyisillä, jotka eroavat heti kun elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista. 

Mun toinen mummi erosi käsittääkseni joskus 60-70-luvulla. Ja hyvä niin, kun miehensä oli juoppo. Tuo vaarini kuolikin ennen kuin  itse edes synnyin. Mutta mummi eli tosi hyvän ja pitkän ja itsellisen elämän 93-vuotiaaksi asti, eli n. 50 vuotta eronsa jälkeen vielä. 

Muistan miettineeni mummin 85-vuotispäivillä, että mun synttäreillä ei tule ikinä olemaan niin paljon vieraita kuin mitä siellä oli ( yli 100), sen verran kova tyyppi mummi oli. 

Toinen mummu sitten kyhnötti loppuun asti kusipää-vaarini kanssa. Kuolivat samassa kuussa aikanaan. Olisin hällekin suonut edes jokusen vuoden ilman sitä tupajäärää, mutta ei kai ne olisi osanneet elää ilman toisiaan. Mitään rakkautta tai hellyyttä ei kyllä ollut ilmassa.

Oma isäni on yli 80-v ja hän ja puolisonsa todella rakastavat toisiaan ja näyttävät sen edelleen päivittäin. Sitä on ihana katsoa. Onneksi isäni erosi silloin 50-vuotiaana, niin ehti vielä 30 vuotta elää sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on hyvä olla. Eikä väkisin äitini kanssa.

 

Entä äitisi kohtalo ja hänen onnensa.

Äidin vanhemmat erosi. Isän vanhemmat oli kuolemaan asti yhdessä, koska niin halusivat. Isoisovanhemmista en ihan kaikista osaa sanoa. Luulen että äidinäidin vanhemmat olivat yhdessä koska oli pakko, äidinisän vanhemmat taas omasta halustaan. Isänisän vanhemmat luultavasti pakon edessä, isänäidin vanhempia en koskaan ehtinyt tuntea niin heistä en ole ihan varma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina on VOINUT erota. Eri asia sitten, onko haluttu niin tehdä. Vanhemmalla ikäpolvella kynnys oli suurempi kuin nykyisillä, jotka eroavat heti kun elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista. 

Mun toinen mummi erosi käsittääkseni joskus 60-70-luvulla. Ja hyvä niin, kun miehensä oli juoppo. Tuo vaarini kuolikin ennen kuin  itse edes synnyin. Mutta mummi eli tosi hyvän ja pitkän ja itsellisen elämän 93-vuotiaaksi asti, eli n. 50 vuotta eronsa jälkeen vielä. 

Muistan miettineeni mummin 85-vuotispäivillä, että mun synttäreillä ei tule ikinä olemaan niin paljon vieraita kuin mitä siellä oli ( yli 100), sen verran kova tyyppi mummi oli. 

Toinen mummu sitten kyhnötti loppuun asti kusipää-vaarini kanssa. Kuolivat samassa kuussa aikanaan. Olisin hällekin suonut edes jokusen vuoden ilman sitä tupajäärää, mutta ei kai ne olisi osanneet elää ilman toisiaan. Mitään rakkautta tai hellyyttä ei kyllä ollut ilmassa.

Oma isäni on yli 80-v ja hän ja puolisonsa todella rakastavat toisiaan ja näyttävät sen edelleen päivittäin. Sitä on ihana katsoa. Onneksi isäni erosi silloin 50-vuotiaana, niin ehti vielä 30 vuotta elää sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on hyvä olla. Eikä väkisin äitini kanssa.

 

Entä äitisi kohtalo ja hänen onnensa.

Äitini on hyvin narsistinen ja kamala ihminen. Silti hänkin on löytänyt rinnalleen ihmisen, joka ehkä kestää siinä olla loppuun asti. Mutta hänen tämäKIN liittonsa on pelkkää valtapeliä, toisen uhkailua, omaa ylivertaisuutta ja kaikkitietävyyttä, pakottamista jne. HÄn ei osaa rakastaa, ainoastaan pakottaa.