Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sain tietää, että mieheni on ollut yläasteella koulukiusaaja
17.05.2022 |
Ollaan jo kolmekymppisiä, mutta häiritsee...Tuore suhde kyseessä. Vihaan kiusaamista. Itseäni ei ole kiusattu kuitenkaan.
Ajatuksia?
Kommentit (229)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Sun jaottelu on liian musta-valkoinen, harva ihminen on vaan toista, yleensä jostain väliltä. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa myös luonteen lisäksi monet muutkin asiat. Ja yleisesti ottaen kaikista meistä olisi kiusaamaan/tappamaan jos olisi pakko tehdä niin selvitäkseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Ei ole.
Ei sellaista eroa, jonka voisi selvittää millään psykologisilla testeillä ja haastatteluilla tai nähdä päältäpäin tai voisit näin ihmiset luokitella. Siis omassa mielessä tietysti voi, mutta mitään tuollaista yhdistävää piirrettä ei kyllä löydy, millä voisi luotettavasti jaotella sen 10(?)% ihmisistä, jotka ei ikinä ole kiusanneet ketään.
Ihan vahvasti veikkaan että sinäkin olet, muttet vain tiedosta tai muista asiaa, koska et ole ajatellut kiusaavasi joskus muksuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Sun jaottelu on liian musta-valkoinen, harva ihminen on vaan toista, yleensä jostain väliltä. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa myös luonteen lisäksi monet muutkin asiat. Ja yleisesti ottaen kaikista meistä olisi kiusaamaan/tappamaan jos olisi pakko tehdä niin selvitäkseen.
En usko tähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Muistaakseni hyvin musta-valkoinen jaottelu oli kans yks persoonallisuushäiriöön liitettävä piirre.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Sun jaottelu on liian musta-valkoinen, harva ihminen on vaan toista, yleensä jostain väliltä. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa myös luonteen lisäksi monet muutkin asiat. Ja yleisesti ottaen kaikista meistä olisi kiusaamaan/tappamaan jos olisi pakko tehdä niin selvitäkseen.
En usko tähän.
Selviytymisvietti on jännä asia..
Riippuu kiusaamisen laadusta, voiko sellaisen antaa anteeksi.
Itse olen entinen koulukiusaaja.
Olin melko ujo ja pelokas lapsi, mutta kompensoin epävarmuuksiani niin että syrjin ja haukuin joitakin itseäni vielä epävarmempia. Halusin olla muiden lasten silmissä suosittu ja vahva, ja tämä itse asiassa myös toimi. Lasten ryhmädynamiikka on aika raakaa joskus.
Murrosiässä olin sitten taas itse lievän kiusaamisen kohteena (netissä haukkumista, kadulla ja koulussa perään huutelua, väkivallalla uhkailua yms) ja siirsin sitä myös eteenpäin kiusaamalla itsekin muita samalla tavalla. Se oli kuitenkin vain ehkä vuoden kestävä kausi, ja joskus yläasteen aikana sitten lopetin muiden kiusaamisen ja keskityin elämään omaa elämääni. Aloin katua kiusaamistani heti kun aivot kehittyivät sen verran, että tajusin hävetä moista huonoa käytöstä.
Vanhempana teini-ikäisenä sitten jo puolustin aina jos kuulin jonkun haukkuvan toisia. Joskus myös esim. puutuin tilanteeseen, kun huomasin kahden naapurin lapsen kiusaavan kolmatta. Enkä nykyäänkään kolmekymppisenä puhu kenestäkään viattomasta ihmisestä ikäviä asioita selän takana, tai muutenkaan halua aiheuttaa kellekään pahaa mieltä. Kasvoin siis aikuiseksi.
Pointtini tässä selostuksessa on se, että kyllä lapsuusajan kiusaajastakin voi tulla normaali empaattinen ihminen. Tärkeimpänä pidän sitä, miten suhtautuu kiusaamiseen ja millainen persoona on nykyään.
Niin ja fyysistä väkivaltaa en muuten itse edes laske kiusaamiseksi. Se on ihan vaan fyysistä väkivaltaa, ja en voisi olla yhdessä sellaisen kanssa joka on ollut tai on väkivaltainen ja halunnut esim. nöyryyttää muita. En voisi luottaa, pelkäisin että kohdistaa sitä joskus minuunkin, ja ajatus inhottaa muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Sun jaottelu on liian musta-valkoinen, harva ihminen on vaan toista, yleensä jostain väliltä. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa myös luonteen lisäksi monet muutkin asiat. Ja yleisesti ottaen kaikista meistä olisi kiusaamaan/tappamaan jos olisi pakko tehdä niin selvitäkseen.
En usko tähän.
Selvä. Näin se kuitenkin on. On myös ilmiselvää, että kaikki kiusaajat eivät ole sadisteja, ei yli puolet ihmisistä ole mitään hulluja pahoja sadisteja oikesti.
Ja kyllä se ihminen toiseenkin suuntaan voi muuttua. Lapsena kiltti ja mukava voikin olla aikuisena pälli. Ei se niin ihmeellistä ole sekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä ilmeisesti jotkut entiset koulukiusaajat yrittävät liudentaa sitä kiusaajan rajaa. "Kaikki kiusaa joskus", "ihmiset muuttuu", jne.
Totta, kiusaaminen on ryhmäilmiö ja kaikki osallistuvat kiusaamiseen. Ja ehkä joku harva kiusaaja oikeastikin muuttuu.
Tosiasia on kuitenkin se, että kiusaaminen lähtee kahdesta ryhmästä sadistisia ihmisiä: 1) aktiiviset kiusaajat, usein poikia, ja 2) manipuloitsijat ja usuttajat, yleensä suosittuja tyttöjä, jotka päättävät teini-ikäisten keskuudessa noin suunnilleen kaiken isommassa mittaakaavassa katsoen.
Jos on kuulunut näihin ryhmiin, niin kyllä tietää sen. Ja jos on kuulunut näihin ryhmiin teini-ikäisenä, on luultavasti paha ihminen jollain tavalla edelleen aikuisenakin. Ilmeisesti jonkinlaisia omantunnon kolkutuksia nämäkin ihmiset tuntevat, koska niin kiivaasti yrittävät esim tässä keskustelussa liudentaa sitä, että on olemassa oikeat koulukiusaajat, ja sitten on muut.
t. entinen koulukiusattu, nykyinen nelikymppinen
Sun kommentti kumpuaa selvästi kokemuksestasi, joka on ollut vaikea ja vaikuttaa siihen miten näet kiusaajat ja kiusaamisen ilmiönä. Se ei kuitenkaan ole todenmukainen kuva kaikista jotka kiusaa tai joita kiusataan. Tietenkään ne ei kaikki ole sadisteja, siis oikeasti. Tuo on niin suuri yleistys ilman totuuspohjaa, että siitä välittyy joku katkeruus tai kipu.
Jokaisen kannattaa kasvaa ja itse suosittelen terapiaa aika lailla kaikille... tai jotain vahvaa itsetutkiskelua nyt kuitenkin.
Sä et nyt itse tiedä yhtään mistä sä puhut. - toinen, lähemmäs nelikymppinen, saman kokenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Olen samaa mieltä tuosta jaosta potentiaalisesti kiusaaviin ja heihin, jotka eivät kiusaisi missään tilanteessa. Tunnen useita jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia pitkältäkin ajalta. Eron luonteessa kyllä huomaa.
Osa ensimmäiseen ryhmään lukeutuvista ei toki kiusaa koskaan tai kiusaaminen on hyvin vähäistä. Heitä en laskisi koulukiusaajiksi ollenkaan. Mielestäni, kuten täällä monikin on jo sanonut, koulukiusaaja on henkilö, joka kiusaa pitkäjänteisesti ja kohtalaisen systemaattisesti.
Tästähän myös ne kiusattujen traumat tulevat; siis siitä, että tilanne ja siihen liittyvä pelko sekä kärsimys vain jatkuu ja jatkuu. En usko, että kukaan kokee itseään koulukiusatuksi jos joku on kerran sanonut jotain typerää, mutta sen jälkeen ollut jälleen asiallinen ja mukava.
Jos joku on kiusannut niin pahasti, että lukeutuu koulukiusaajaksi, ei kyseinen henkilö lähes missään tapauksessa kuuluisi henkilöihin, joihin haluaisin pitää yhteyttä. Puolisokseni halusin vain jälkimmäiseen ryhmään kuuluvan. Hän on aidosti hyvä ihminen pohjiaan myöden ja sellaisen kanssa haluan elämäni jakaa.
Mulle selvisi hiljattain, että mieheni hyvän ystävän vaimo on ollut yhden läheisen ystäväni koulukiusaaja. Tästä kuultuani en halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. On vaikeaa suhtautua häneen, kun tietää miten paljon hänen tekonsa haavoitti ystävääni ja ajoi hänet yrittämään itsemurhaa. Aikuisena ystäväni on yrittänyt selvittää asiaa kiusaajiensa kanssa, mutta he eivät ole vastanneet hänen lähettämään kirjeeseen. Tämä oli minulle viimeinen niitti ja todiste siitä ettei kiusaaja ole vielä aikuisenakaan valmis ottamaan vastuuta teoistaan ja pyytämään anteeksi. Tämä kiusaaja on aikuisena hyvin kaksinaamainen ja kova juoruilemaan ja sekin on yksi syy miksi karttelen häntä. Onneksi aikuisena voi itse valita ystävänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Olen samaa mieltä tuosta jaosta potentiaalisesti kiusaaviin ja heihin, jotka eivät kiusaisi missään tilanteessa. Tunnen useita jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia pitkältäkin ajalta. Eron luonteessa kyllä huomaa.
Osa ensimmäiseen ryhmään lukeutuvista ei toki kiusaa koskaan tai kiusaaminen on hyvin vähäistä. Heitä en laskisi koulukiusaajiksi ollenkaan. Mielestäni, kuten täällä monikin on jo sanonut, koulukiusaaja on henkilö, joka kiusaa pitkäjänteisesti ja kohtalaisen systemaattisesti.
Tästähän myös ne kiusattujen traumat tulevat; siis siitä, että tilanne ja siihen liittyvä pelko sekä kärsimys vain jatkuu ja jatkuu. En usko, että kukaan kokee itseään koulukiusatuksi jos joku on kerran sanonut jotain typerää, mutta sen jälkeen ollut jälleen asiallinen ja mukava.
Jos joku on kiusannut niin pahasti, että lukeutuu koulukiusaajaksi, ei kyseinen henkilö lähes missään tapauksessa kuuluisi henkilöihin, joihin haluaisin pitää yhteyttä. Puolisokseni halusin vain jälkimmäiseen ryhmään kuuluvan. Hän on aidosti hyvä ihminen pohjiaan myöden ja sellaisen kanssa haluan elämäni jakaa.
Toki keskustelu onkin aika hankalaa jos ihmiset määrittelee ihan eri tavalla sanat kiusata, kiusattu, koulukiusaaja. Itse esim lasken koulukiusaajaksi myös kaikki ne lievemmät, kaikki jotka nauraa mukana, kaikki tyttöporukat jotka ei ota jotain leikkiin mukaan yms. Noilla sanoilla ei ole tarkkaa määritelmää, mutta ne herättää lähes jokaisessa vahvoja, kipeitä, tunteita. Keskustelu on herkästi riitaan taipuvaa..
Taitaa nämä ketjussa esiintyvät vatvojat olla niitä 'mä en leiki sun kanssa' -tyyppejä jotka ovat jääneet ikuisesti lapsen tasolle ja kasvamatta aikuisiksi..
Vierailija kirjoitti:
Suhteen jatko riippuisi siitä, minkä tyyppinen kiusaaja mies on ollut. Passiivinen kiusaaminen ehkä vielä menisi, mutta aktiivisen kiusaajan kanssa en missään tapauksessa jatkaisi suhdetta. Haluan ympärilleni pelkästään hyviä ihmisiä.
Tarkoitat siis täydellisiä ketkä ei ole ikinä tehneet mitää väärää kellekkää. Onnea etsintään.
Mä sanoin yhtä tyttöä läskiksi ala asteella. Oonko tosiaan nyt sinkku loppuelämän? Omg.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä aina ajattelen, että ihmiset voivat kasvaa. Jos on nykyään hyvä ihminen, niin en näe, miksi tuon pitäisi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Minäkin olen tehnyt virheitä; sallin sen muillekin.
Ei se ihmisen perusluonne miksikään muutu. Jos ihminen on kiva ja mukava lapsena, niin usein on hän on samanlainen aikuisenakin. Ja samoin kiusaajat kiusaavat aikuisenakin. Sen vuoksi on työpaikkakiusaamistakin. Ei ne ihmiset perusluonteeltaan miksikään muutu. Voithan toki kysyä häneltä syytä kiusaamiselle, mutta epäilen, että tulet pettymään hänen luonteensa suhteen.
Olen ikävä kyllä samaa mieltä tästä. Toisille ihmisille kiusaaminen tuntuu olevan hyvin luontaista käyttäytymistä jo lapsesta saakka ja he saavat siitä jonkinlaista nautintoa. Toisille taas on ihan itsestään selvää, ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää eivätkä he missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
En sano etteikö kiusaaja voisi oppia ja muuttaa käyttäytymistään, mutta uskon, että siellä pohjalla on kuitenkin edelleen se sama ihminen, jolle kiusaaminen on luontaista.
Toisille ihmisille kiusaaminen on opittu tapa ja ainut toimintamalli miten toimii. Toisille se on sosiaalisen hyväksynnän piittaamattomuutta. Toisille ihmisille kiusaaminen on luotaantyöntävä käytösmalli, jota itse kuitenkin välillä käyttävät. Kiusaamisen syitä tai niiden summia on varmaan yhtä monta kuin on kiusaajaakin, joten tapauskohtainen suhtautuminen voi olla kannattavaa.
Mulle on ihan sama mitkä ne syyt siellä pohjalla ovat. Monella muullakin olisi varmasti ollut vähintään yhtä "hyviä" syitä alkaa kiusaamaan, mutta eivät kuitenkaan koskaan sitä tehneet.
Selvä. Päätin kuitenkin luetella niitä edellisen viestin jatkeeksi hieman lisää, koska siinä oli vain kaksi "ihmistyyppiä" tavallaan aseteltuna vastakkain.
Jaotellaan sitten näin, ehkä avautuu paremmin: 1) ihmiset joille kiusaaminen on yksi mahdollinen käyttäytymismuoto (oli taustalla mitä tahansa) 2) ihmiset jotka eivät missään tilanteessa voisi päätyä kiusaamaan.
Näiden ihmisten välillä on perustavanlaatuinen ero.
Olen samaa mieltä tuosta jaosta potentiaalisesti kiusaaviin ja heihin, jotka eivät kiusaisi missään tilanteessa. Tunnen useita jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia pitkältäkin ajalta. Eron luonteessa kyllä huomaa.
Osa ensimmäiseen ryhmään lukeutuvista ei toki kiusaa koskaan tai kiusaaminen on hyvin vähäistä. Heitä en laskisi koulukiusaajiksi ollenkaan. Mielestäni, kuten täällä monikin on jo sanonut, koulukiusaaja on henkilö, joka kiusaa pitkäjänteisesti ja kohtalaisen systemaattisesti.
Tästähän myös ne kiusattujen traumat tulevat; siis siitä, että tilanne ja siihen liittyvä pelko sekä kärsimys vain jatkuu ja jatkuu. En usko, että kukaan kokee itseään koulukiusatuksi jos joku on kerran sanonut jotain typerää, mutta sen jälkeen ollut jälleen asiallinen ja mukava.
Jos joku on kiusannut niin pahasti, että lukeutuu koulukiusaajaksi, ei kyseinen henkilö lähes missään tapauksessa kuuluisi henkilöihin, joihin haluaisin pitää yhteyttä. Puolisokseni halusin vain jälkimmäiseen ryhmään kuuluvan. Hän on aidosti hyvä ihminen pohjiaan myöden ja sellaisen kanssa haluan elämäni jakaa.
Toki keskustelu onkin aika hankalaa jos ihmiset määrittelee ihan eri tavalla sanat kiusata, kiusattu, koulukiusaaja. Itse esim lasken koulukiusaajaksi myös kaikki ne lievemmät, kaikki jotka nauraa mukana, kaikki tyttöporukat jotka ei ota jotain leikkiin mukaan yms. Noilla sanoilla ei ole tarkkaa määritelmää, mutta ne herättää lähes jokaisessa vahvoja, kipeitä, tunteita. Keskustelu on herkästi riitaan taipuvaa..
Niin minäkin lasken koulukiusaajiksi he, jotka nauravat mukana ellei kyseessä ole kertaluonteinen tilanne, jonka jälkeen ollaan jälleen asiallisia. Jos jatkuvasti ja systemaattisesti on nauramassa jollekin tai jonkun kiusaamiselle on toki itsekin kiusaaja.
Leikin ulkopuolelle jättäminen voi olla tai voi olla olematta kiusaamista. Riippuu tilanteesta.
- kommentoimasi viestin kirjoittaja
Alue: Aihe vapaa
Olisi hirveää jos lapsesta tulisi kiusaaja tai kiusattu, ei kai siitä muuta osaa etukäteen ajatella. Olisi sit vaikea taival varmaan edessä. Tietysti sitä yrittäisi ennen kaikkea ennaltaehkäistä.