Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani
17.05.2022 |
Ollaan seurusteltu puoli vuotta ja käytiin nyt viikonloppuna keskustelua siitä mitä molemmat odottavat suhteelta, tulevaisuudelta jne. Olemme hieman eri kartalla...
Mies itse olettaa, että seurustelu itsessään on merkki siitä että suhde on vakava. Hänen mielestään tämän enempää ei tarvitse sitoutua, mutta haluaisi muuttaa yhteen nyt kesän aikana. Itse taas olen vähän eri linjoilla.
Minulle seurustelu on ns. tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan.
Otan itse seurustelun aika kevyesti, pettäminen ei tietenkään koskaan tule kuuloonkaan, mutta jos toisesta paljastuu epämiellyttäviä puolia, suhde alkuhuuman laannuttua latistuu liian arkiseksi tms niin seurusteluvaiheessa on sopivaa nostaa niinsanotusti kytkintä matalalla kynnyksellä. Oletan, että seurustellessa ei aktiivisesti etsitä muita, mutta mikäli jotain parempaa kävelee eteen, on ok päättää suhde ja aloittaa uusi. En siis näe seurustelua vielä varsinaisena sitoutumisena, enemmänkin suhteen koeaikana. Seurusteluvaiheessa näen, että kumpikin hoitaa oman kotinsa ja taloutensa, ne pidetään erillään.
Sitten taas jos päätetään sitoutua oikeasti pariskunnaksi, niin sitten sitoudutaan kunnolla ja molemmat panostavat suhteeseen enemmän. Sitten vasta muutetaan yhteen ja aletaan elämään yhteistä elämää johon kuuluu mm naimisiinmeno ja sen jälkeen vasta ollaan siinä oletuksessa että yhdessä pysytään loppuun asti ja ongelmat pyritään ratkaisemaan sen sijaan että lähdetään kävelemään suhteesta.
Jos olen tyttöystävä, otan suhteen kevyesti, jos olen vaimo otan suhteen vakavasti. Mielestäni tämä on hyvä ja selkeä filosofia.
Mies on nyt kiukutellut tuon keskustelun jälkeen, koska oletti saavansa vaimoasteisen sitoutumisen antamalla itse minulle vain poikaystävä-asteisen sitoutumisen. Hän ei osaa sanoa mikä tuossa on niin väärin ja ahdistavaa. Hän ei halua että voin erota hänestä "liian kevyin perustein", mutta hän ei myöskään halua kenties koskaan sitoutua virallisesti enempää kuin se yhteenmuutto, johon hänellä taas tuntuu olevan hirveä kiire. Itsehän siis koen että seurustelun olisi hyvä kestää ainakin se 2-3 vuotta jotta selviää, onko alkuhuuman jälkeen mitään jäljellä.
(Lapsia ei ole tulossa, joten ei biologisia aikarajoja)
Kommentit (562)
Vierailija kirjoitti:
On kyllä sangen ikävää, että sinulle on sattunut tuollainen nainen elämääsi. Ethän sä muuten tällaista kirjoittaisi. Mutta hei, kyllä niitä hyviä, kunnollisia, ihania naisia on vielä olemassa. Aivan samalla tavalla kuin niitä hyviä, kunnollisia ja ihania miehiäkin. Me ainakin yhdessä mieheni kanssa rakennamme yhteistä, hyvää tulevaisuutta. <3
Aivan varmasti on! Olen täällä varoittavana esimerkkinä miehille, ja ehkä naisillekin siitä, mihin tuo nollasummapeli johtaa. Miehen kanssa tosiaan voi ihan puhua asioista. Mies voi jopa kannustaa, ja neuvoa ja osallistua ja pikkuisen hivuttaa sinne osakesalkkuun pari omaa hyvää valintaa vahingossa. :) Totta kai me miehet rakastetaan lämpimiä, sopivan epäloogisia, ja ihanan naisellisia naisia yli kaiken. Ja miehen ja naisen yhteiselo on aivan ihanaa parhaimmillaan, tuo feminismin myrkkypilleri vaan pitää laittaa sivuun, koska siitä seuraa sovinismin punainen pilleri. Näin on asiat luotu, saa valita. Parisuhteessa saa ulos sen tunteen, mitä sinne sisään laittaa. Tää on universaali totuus. Oikein lämpimiä jätskikelejä <3
Yhteisen rakentaminen on elämän tarkoitus. Perhe, lapset, ja ihan kreisi hassuttelu.
Red Pill Uncle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kylmää on nykyparisuhteissa, tunteista ei tietoakaan. Koeaikoja, etuja ja ehtoja.
Joo, mutta pitää muistaa, että nämä on näitä vauvapalstan parisuhteita. Oikeassa elämässä onkin sitten ihan toisin.
Itseasiassa ei ole. On niitäkin parisuhteita jossa lasketaan kaikki toisen kulutus ja varmistetaan että ei vain senttiäkään joudu maksamaan toisen elämisestä. Jopa vessapaperi lasketaan ja laskutetaan toiselta.
Vierailija kirjoitti:
Mutta lakisääteisesti pääsee helpommalla monissa asioissa.
Missä asioissa? 20v avoliiton aikana en vielä ole törmännyt mihinkään vaikeuksiin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi vaimouden hyötyjä. No ihan alkuun tietysti häät ja sormus! Kukapa ei häitä haluaisi. Kyllä se vaan jotain merkitsee tunnustaa sitoutumisensa julkisesti kummankin suvun edessä ja usein vielä Jumalankin. On se eri tason sitoutuminen kuin avoliitto, joka on kahdenvälinen kauppa.
Minulle ainakin olisi tärkeää, että mieheni sitoutuu minuun myös yhteiskunnan tasolla, ei vain meidän välisesti.
Vaimon status on tietyissä piireissä parempi kuin avovaimon. Jos olet vaan tyttöystävä, ei sulle välttämättä edes ilmoiteta sairaalasta jos miehellesi sattuu jotain, kun ei sun nimi ole missään papereissa.
Matkaillessa konservatiivisissa maissa on helpompaa jos on rouva.
Erityisesti, jos on aikomus tehdä lapsia on hullua olla menemättä naimisiin. Jos ei mies uskalla naimisiin, ei se kestä perhe-elämääkään.
Kommentin sävystä näkee, että tarkoituskin oli vain provota, mutta koska joku voi alkaa ajatella asioita toisin, niin vastaan ihan asiallisesti:
Monikaan ei halua häitä. Olen ollut naimisissa, vihittiin maistraatissa, sormuksia emme edes vaihtaneet emmekä siis koskaan myöskään käyttäneet.
Nykyinen avopuolisoni on sitoutunut minuun yhteiskunnan tasolla. Jos meistä jompikumpi tarvitsisi tukia, toisenkin tulot otettaisiin niitä haettaessa huomioon. Avoliitonkin perusteella on nykyisin mahdollista saada erottua hyvitystä, olkoonkin että se on hyvin harvinaista - onneksi. Meillä on myös yhteinen taloustili pankissa ja olemme kirjoilla samassa osoitteessa. Yhteiskunnallisia asioita kaikki.
Sairaalasta ilmoitetaan ja annetaan tasan tarkkaan tietoja sille, jonka on lähiomaiseksi ilmoittanut. Jos ei sen vertaa saa aikaiseksi, että ilmoittaa avopuolisonsa, niin se on ihan oma moka.
Kuljetatko konservatiivisissa maissa oikeasti mukana vihkitodistusta? Oletko käännättänyt sen virallisella kääntäjällä englanniksi ja hankkinut notaarilta leimat osoittamaan, että se on virallinen suomalainen vihkitodistus? Kun majoitutte hotelliin, esitätte vihkitodistuksen? Kun menette ravintolaan, esitätte vihkitodistuksen? Vai mistä paikalliset matkailu- ja ravintolayrittäjät näkevät, että olette puolisosi kanssa naimisissa?
Olen tuo, joka kirjoitti olleensa kaikissa rooleissa, tyttöystävän, avo- ja aviovaimon:-) Totta kai tuo varmaan oli provo, mutta kyllähän meilläkin naimisiinmeno oli jonkunnäköinen statement, tarkoitan, että kun oltiin oltu pitkään yhdessä ja asuttu yhdessä, niin jossain vaiheessa vain tuli tunne, että voishan sitä oikeastikin naimisiin mennä, kun muutama järkisyykin sille on.
Lisäksi oltiin jo sen verran "aikuisia", että oli varaa pitää juhlatkin, tosin verrattuna nykyisiin spektaakkeleihin ne oli aika vaatimattomat.
Luulen, että meidän tarina on se kaikkein tavallisin. Eri asia on, jos avioliittoon on oikeasti joku kanta, eli esim. missään nimessä ei sitä halua. Itselle asia tosiaan oli aika neutraali, ihan arjen asioiden, kuten kotitöiden jakaantuminen tai rahat se ei kyllä muuttanut mitään. Enkä muutellut sukunimeäni tms. Ehkä tosiaankin vain status yhteiskunnan silmissä on toinen, eli olihan se rehellisesti sanottuna tietyllä tapaa sitten varmaan asiaan vaikuttava seikka.
Höpöhöpö, että status yhteiskunnan silmissä toinen. Nyt ei eletä enää 50-lukua, johon selvästi perustat ajatuksesi. Tai voithan sä toki uskotella noin itsellesi, että olet jotenkin ns. parempaa, mutta yhteiskunta ei noin ajattele, enää.
Anteeksi, olin huolimaton puheissani, tarkoitin siis juridinen status. Koska meillä on eri sukunimet, niin ei satunnainen random edes tiedä, ollaanko naimisissa vai ei. Lisäksi emme pidä edes sormuksia, sormet ei ole enää samankokoiset kuin naimisiinmenovuonna:-) joten siitäkään ei status tosiaan näy.
Mutta lakisääteisesti pääsee helpommalla monissa asioissa.
Listaisitko vielä ne asiat, kiitos.
En. Olen hyvin tietoinen, että voisimme ilmoitella sinne tänne, tehdä erilaisia testamentteja, jne. mutta koska kummallakaan meistä ei ollut mitään erityistä avioliittoa vastaanKAAN, näimme meille helpoimmaksi ja mukavimmaksi tavaksi hoitaa juridiset asiat avioliitolla.
Kerrotko, onko tässä sulla jokin ongelma, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse dumppaisin miehen joka olisi sitä mieltä että vain avioliitossa ollaan sitoutuneita.
Muuten olen samaa mieltä. En osaisi itse esimerkiksi muuttaa yhteen ihmisen kanssa jota en tunne läpikotaisin ja johon en ole sitoutunut. Eli ensin seurustelua muutama vuosi jonka aikana sitoudutaan toiseen, sitten vasta yhteenmuutto.
Kuka tuollaista jaksaa? Eli menee vuosia ennen kuin aikuiset ihmiset edes elää yhteista elämää?
Täysin järjetön ajatusmaailma!
Olen kirjoittanut tämän saman kommentin tähän ketjuun jo useamman kerran, mutta kirjoitan vielä:
Meille avoliitto on tarkoitettu loppuelämän sitoumukseksi. En todellakaan olisi ollut valmis luopumaan omasta kauniista, viihtyisästä kodistani, asuinalueestani ja työpaikastani, ellen olisi ollut varma, että tähän ihmiseen haluan sitoutua. Ja sittenkin lisäksi tarvittiin vielä työhöni liittyvä muutos ennen kuin aloimme keskustella yhteenmuutosta. Muutimme yhteen neljän vuoden seurustelun jälkeen. Olisi ollut myös mahdollista, että emme muuta lainkaan yhteen. Kuten sanottu, työhön liittyvä asia sai kuitenkin meidät päätymään saman katon alle.
Pika-avoliitot sopivat nuorille, joilla ei ole kuin opiskelu- tai muu kämppä, josta lähteä, ja jos tulee ero niin voi hakea kunnalta uutta vuokra-asuntoa. Siinä kohtaa, kun on koti, jossa on asunut vuosia tai vuosikymmeniä; jonka on laittanut mieluisakseen jne., sitä ei ihan joka päähänpistosta halua myydä tai laittaa vuokralle.
Jos jollain asunnolla on merkitystä sinulle niin sinä et tippaakaan edes rakasta kumppaniasi.
Meitä on tässä suhteessa kaksi. Yhtä lailla puolisolleni olisi sopinut myös se vaihtoehto, että elämme sitoutuneessa suhteessa mutta erillään. Ja yhtä lailla hän halusi keskustella ja pohtia yhteenmuuttoa rauhassa ennen kuin sitouduimme asumaan avoliitossa. Meidän suhteemme perustuu nimenomaan rakkauteen, koska se on meille ainoa syy olla yhdessä, ei raha tai lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon jääty jumiin tuohon vaimoetuuksiin, vaikka pitäisi olla ihan selvä että ap tarkoittaa sitä että hän on panostanut edelliseen suhteeseensa 100% koska on luullut että yhteenmuuttoa seuraa avioliitto. Eron jälkeen hän on päättänyt kuitenkin, mikä ihan oikein onkin, että hän ei enää muuta yhteen ilman kihlausta, eli yhteisesti sovittua naimisiinmenoaietta, koska hän haluaa naimisiin. Eikä ap halua enää suhdetta jossa hän on antanut miehelle kaiken mitä mies tarvitsee ja haluaa, mutta ei tule saamaan itse sitä samaa mieheltä takaisin.
Mä ymmärrän tän, MUTTA: miten ihmeessä voi olla varma, että haluaa ihmisen kanssa kihloihin, saati naimisiin, ellei ole tämän kanssa asunut?
Ja mikä takaa, että siitä ihanasta poikkisesta, joka nyt, kun molemmilla on oma tila ja paikka ja joka sen vuoksi jaksaa antaa 100 % takaisin, ei sukeudu avioliitossa sohvalla makaava lusmu - kun mitään kokemustahan ei ole, minkälaista on oikeasti asua yhdessä?
Mut yhdessä asuminen yllätti iloisesti, mutta tiedän, että aina ei näin käy ja kuinka monta juttua me ollaan saatu täältä lukea, miten miehestä tulee avioliiton myötä lapsi, joka odottaa vaimon toimivan samalla tavalla kuin äitinsä aikoinaan? Eli kannattaisi kenties kokeilla kuitenkin kokeilla avoVAIMONA oloa mun mielestä, ennen kuin säntää vaimoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä sangen ikävää, että sinulle on sattunut tuollainen nainen elämääsi. Ethän sä muuten tällaista kirjoittaisi. Mutta hei, kyllä niitä hyviä, kunnollisia, ihania naisia on vielä olemassa. Aivan samalla tavalla kuin niitä hyviä, kunnollisia ja ihania miehiäkin. Me ainakin yhdessä mieheni kanssa rakennamme yhteistä, hyvää tulevaisuutta. <3
Valitsin väärän naisen. En osannut. Olisipa ollut Red Pill setä kertomassa, miten vaimo valitaan. Valitsin kauneimman, olin aasi.
Red Pill Uncle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi vaimouden hyötyjä. No ihan alkuun tietysti häät ja sormus! Kukapa ei häitä haluaisi. Kyllä se vaan jotain merkitsee tunnustaa sitoutumisensa julkisesti kummankin suvun edessä ja usein vielä Jumalankin. On se eri tason sitoutuminen kuin avoliitto, joka on kahdenvälinen kauppa.
Minulle ainakin olisi tärkeää, että mieheni sitoutuu minuun myös yhteiskunnan tasolla, ei vain meidän välisesti.
Vaimon status on tietyissä piireissä parempi kuin avovaimon. Jos olet vaan tyttöystävä, ei sulle välttämättä edes ilmoiteta sairaalasta jos miehellesi sattuu jotain, kun ei sun nimi ole missään papereissa.
Matkaillessa konservatiivisissa maissa on helpompaa jos on rouva.
Erityisesti, jos on aikomus tehdä lapsia on hullua olla menemättä naimisiin. Jos ei mies uskalla naimisiin, ei se kestä perhe-elämääkään.
Kommentin sävystä näkee, että tarkoituskin oli vain provota, mutta koska joku voi alkaa ajatella asioita toisin, niin vastaan ihan asiallisesti:
Monikaan ei halua häitä. Olen ollut naimisissa, vihittiin maistraatissa, sormuksia emme edes vaihtaneet emmekä siis koskaan myöskään käyttäneet.
Nykyinen avopuolisoni on sitoutunut minuun yhteiskunnan tasolla. Jos meistä jompikumpi tarvitsisi tukia, toisenkin tulot otettaisiin niitä haettaessa huomioon. Avoliitonkin perusteella on nykyisin mahdollista saada erottua hyvitystä, olkoonkin että se on hyvin harvinaista - onneksi. Meillä on myös yhteinen taloustili pankissa ja olemme kirjoilla samassa osoitteessa. Yhteiskunnallisia asioita kaikki.
Sairaalasta ilmoitetaan ja annetaan tasan tarkkaan tietoja sille, jonka on lähiomaiseksi ilmoittanut. Jos ei sen vertaa saa aikaiseksi, että ilmoittaa avopuolisonsa, niin se on ihan oma moka.
Kuljetatko konservatiivisissa maissa oikeasti mukana vihkitodistusta? Oletko käännättänyt sen virallisella kääntäjällä englanniksi ja hankkinut notaarilta leimat osoittamaan, että se on virallinen suomalainen vihkitodistus? Kun majoitutte hotelliin, esitätte vihkitodistuksen? Kun menette ravintolaan, esitätte vihkitodistuksen? Vai mistä paikalliset matkailu- ja ravintolayrittäjät näkevät, että olette puolisosi kanssa naimisissa?
Olen tuo, joka kirjoitti olleensa kaikissa rooleissa, tyttöystävän, avo- ja aviovaimon:-) Totta kai tuo varmaan oli provo, mutta kyllähän meilläkin naimisiinmeno oli jonkunnäköinen statement, tarkoitan, että kun oltiin oltu pitkään yhdessä ja asuttu yhdessä, niin jossain vaiheessa vain tuli tunne, että voishan sitä oikeastikin naimisiin mennä, kun muutama järkisyykin sille on.
Lisäksi oltiin jo sen verran "aikuisia", että oli varaa pitää juhlatkin, tosin verrattuna nykyisiin spektaakkeleihin ne oli aika vaatimattomat.
Luulen, että meidän tarina on se kaikkein tavallisin. Eri asia on, jos avioliittoon on oikeasti joku kanta, eli esim. missään nimessä ei sitä halua. Itselle asia tosiaan oli aika neutraali, ihan arjen asioiden, kuten kotitöiden jakaantuminen tai rahat se ei kyllä muuttanut mitään. Enkä muutellut sukunimeäni tms. Ehkä tosiaankin vain status yhteiskunnan silmissä on toinen, eli olihan se rehellisesti sanottuna tietyllä tapaa sitten varmaan asiaan vaikuttava seikka.
Höpöhöpö, että status yhteiskunnan silmissä toinen. Nyt ei eletä enää 50-lukua, johon selvästi perustat ajatuksesi. Tai voithan sä toki uskotella noin itsellesi, että olet jotenkin ns. parempaa, mutta yhteiskunta ei noin ajattele, enää.
Anteeksi, olin huolimaton puheissani, tarkoitin siis juridinen status. Koska meillä on eri sukunimet, niin ei satunnainen random edes tiedä, ollaanko naimisissa vai ei. Lisäksi emme pidä edes sormuksia, sormet ei ole enää samankokoiset kuin naimisiinmenovuonna:-) joten siitäkään ei status tosiaan näy.
Mutta lakisääteisesti pääsee helpommalla monissa asioissa.
Listaisitko vielä ne asiat, kiitos.
En. Olen hyvin tietoinen, että voisimme ilmoitella sinne tänne, tehdä erilaisia testamentteja, jne. mutta koska kummallakaan meistä ei ollut mitään erityistä avioliittoa vastaanKAAN, näimme meille helpoimmaksi ja mukavimmaksi tavaksi hoitaa juridiset asiat avioliitolla.
Kerrotko, onko tässä sulla jokin ongelma, kiitos.
No täällä taitaa olla pari? vankkunutta avoliiton kannattajaa, jotka julistavat totuuttaan, eivätkä halua ymmärtää, miksi ihmiset voivat haluta myös naimisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon jääty jumiin tuohon vaimoetuuksiin, vaikka pitäisi olla ihan selvä että ap tarkoittaa sitä että hän on panostanut edelliseen suhteeseensa 100% koska on luullut että yhteenmuuttoa seuraa avioliitto. Eron jälkeen hän on päättänyt kuitenkin, mikä ihan oikein onkin, että hän ei enää muuta yhteen ilman kihlausta, eli yhteisesti sovittua naimisiinmenoaietta, koska hän haluaa naimisiin. Eikä ap halua enää suhdetta jossa hän on antanut miehelle kaiken mitä mies tarvitsee ja haluaa, mutta ei tule saamaan itse sitä samaa mieheltä takaisin.
Mä ymmärrän tän, MUTTA: miten ihmeessä voi olla varma, että haluaa ihmisen kanssa kihloihin, saati naimisiin, ellei ole tämän kanssa asunut?
Ja mikä takaa, että siitä ihanasta poikkisesta, joka nyt, kun molemmilla on oma tila ja paikka ja joka sen vuoksi jaksaa antaa 100 % takaisin, ei sukeudu avioliitossa sohvalla makaava lusmu - kun mitään kokemustahan ei ole, minkälaista on oikeasti asua yhdessä?
Mut yhdessä asuminen yllätti iloisesti, mutta tiedän, että aina ei näin käy ja kuinka monta juttua me ollaan saatu täältä lukea, miten miehestä tulee avioliiton myötä lapsi, joka odottaa vaimon toimivan samalla tavalla kuin äitinsä aikoinaan? Eli kannattaisi kenties kokeilla kuitenkin kokeilla avoVAIMONA oloa mun mielestä, ennen kuin säntää vaimoksi.
Vastaan sellaisen naisen näkökulmasta, joka muutti avoliittoon neljän vuoden seurustelun jälkeen (kirjoitin asiasta tuossa edellä):
Yhdessä asumisen ei tarvitse yllättää, oli naimisissa tai ei, jos tuntee toisensa riittävän pitkältä ajalta ja viettää riittävästi aikaa yhdessä. Kuten sanottu, me seurustelimme neljä vuotta. Saman katon alle muuttaminen ei tuonut sen paremmin positiivisia kuin negatiivisia yllätyksiä. Olimme neljän vuoden ajan viettäneet lähes kaikki viikonloput yhdessä, usein vielä pidennettyinä (minulla oli usein mahdollisuus tehdä perjantaisin etänä töitä). Vietimme yhdessä lomat eli jopa viikkoja yhteen menoon. Puolisoni oli asunut yksin edelliset viisi vuotta, minä näin ja tiesin, että hän osaa hoitaa kotinsa, vaatteensa jne.
Ei se, että seurustelee, tarkoita että vietettäisiin yhdessä vain hyviä hetkiä silloin tällöin. Kyllä silloinkin pestään yhdessä ollessa pyykkiä, laitetaan ruokaa, siivotaan jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä sangen ikävää, että sinulle on sattunut tuollainen nainen elämääsi. Ethän sä muuten tällaista kirjoittaisi. Mutta hei, kyllä niitä hyviä, kunnollisia, ihania naisia on vielä olemassa. Aivan samalla tavalla kuin niitä hyviä, kunnollisia ja ihania miehiäkin. Me ainakin yhdessä mieheni kanssa rakennamme yhteistä, hyvää tulevaisuutta. <3
Valitsin väärän naisen. En osannut. Olisipa ollut Red Pill setä kertomassa, miten vaimo valitaan. Valitsin kauneimman, olin aasi.
Red Pill Uncle
Olen miehenä lukenut pätkiä tästä ketjusta ja on kyllä kaukana mun maailmasta.
Itse en valinnut ketään, ainakaan tiedostamalla vaan onnekseni satuin yksiin kauniin ja ihanan naisen naisen kanssa, jonka kanssa elämää pikkuhiljaa rakenneltiin.
Nyt se alkaa olla ehtoopuolella, mutta vielä on rouva minusta kaunis ja ihana. Onneksi ei ollut näitä nykyajan mieshömppiä sekoittamassa omaa päätä ja huutamassa, vaikka välillä on ollut vaikeetakin.
M58
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi vaimouden hyötyjä. No ihan alkuun tietysti häät ja sormus! Kukapa ei häitä haluaisi. Kyllä se vaan jotain merkitsee tunnustaa sitoutumisensa julkisesti kummankin suvun edessä ja usein vielä Jumalankin. On se eri tason sitoutuminen kuin avoliitto, joka on kahdenvälinen kauppa.
Minulle ainakin olisi tärkeää, että mieheni sitoutuu minuun myös yhteiskunnan tasolla, ei vain meidän välisesti.
Vaimon status on tietyissä piireissä parempi kuin avovaimon. Jos olet vaan tyttöystävä, ei sulle välttämättä edes ilmoiteta sairaalasta jos miehellesi sattuu jotain, kun ei sun nimi ole missään papereissa.
Matkaillessa konservatiivisissa maissa on helpompaa jos on rouva.
Erityisesti, jos on aikomus tehdä lapsia on hullua olla menemättä naimisiin. Jos ei mies uskalla naimisiin, ei se kestä perhe-elämääkään.
Kommentin sävystä näkee, että tarkoituskin oli vain provota, mutta koska joku voi alkaa ajatella asioita toisin, niin vastaan ihan asiallisesti:
Monikaan ei halua häitä. Olen ollut naimisissa, vihittiin maistraatissa, sormuksia emme edes vaihtaneet emmekä siis koskaan myöskään käyttäneet.
Nykyinen avopuolisoni on sitoutunut minuun yhteiskunnan tasolla. Jos meistä jompikumpi tarvitsisi tukia, toisenkin tulot otettaisiin niitä haettaessa huomioon. Avoliitonkin perusteella on nykyisin mahdollista saada erottua hyvitystä, olkoonkin että se on hyvin harvinaista - onneksi. Meillä on myös yhteinen taloustili pankissa ja olemme kirjoilla samassa osoitteessa. Yhteiskunnallisia asioita kaikki.
Sairaalasta ilmoitetaan ja annetaan tasan tarkkaan tietoja sille, jonka on lähiomaiseksi ilmoittanut. Jos ei sen vertaa saa aikaiseksi, että ilmoittaa avopuolisonsa, niin se on ihan oma moka.
Kuljetatko konservatiivisissa maissa oikeasti mukana vihkitodistusta? Oletko käännättänyt sen virallisella kääntäjällä englanniksi ja hankkinut notaarilta leimat osoittamaan, että se on virallinen suomalainen vihkitodistus? Kun majoitutte hotelliin, esitätte vihkitodistuksen? Kun menette ravintolaan, esitätte vihkitodistuksen? Vai mistä paikalliset matkailu- ja ravintolayrittäjät näkevät, että olette puolisosi kanssa naimisissa?
Olen ollut uusperheeni kanssa matkoilla ns. konservatiivisessa maissa. Ei olla naimisissa ja lapsilla kahta eri sukunimeä. Ei ollut mitään ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon jääty jumiin tuohon vaimoetuuksiin, vaikka pitäisi olla ihan selvä että ap tarkoittaa sitä että hän on panostanut edelliseen suhteeseensa 100% koska on luullut että yhteenmuuttoa seuraa avioliitto. Eron jälkeen hän on päättänyt kuitenkin, mikä ihan oikein onkin, että hän ei enää muuta yhteen ilman kihlausta, eli yhteisesti sovittua naimisiinmenoaietta, koska hän haluaa naimisiin. Eikä ap halua enää suhdetta jossa hän on antanut miehelle kaiken mitä mies tarvitsee ja haluaa, mutta ei tule saamaan itse sitä samaa mieheltä takaisin.
Mä ymmärrän tän, MUTTA: miten ihmeessä voi olla varma, että haluaa ihmisen kanssa kihloihin, saati naimisiin, ellei ole tämän kanssa asunut?
Ja mikä takaa, että siitä ihanasta poikkisesta, joka nyt, kun molemmilla on oma tila ja paikka ja joka sen vuoksi jaksaa antaa 100 % takaisin, ei sukeudu avioliitossa sohvalla makaava lusmu - kun mitään kokemustahan ei ole, minkälaista on oikeasti asua yhdessä?
Mut yhdessä asuminen yllätti iloisesti, mutta tiedän, että aina ei näin käy ja kuinka monta juttua me ollaan saatu täältä lukea, miten miehestä tulee avioliiton myötä lapsi, joka odottaa vaimon toimivan samalla tavalla kuin äitinsä aikoinaan? Eli kannattaisi kenties kokeilla kuitenkin kokeilla avoVAIMONA oloa mun mielestä, ennen kuin säntää vaimoksi.
Vastaan sellaisen naisen näkökulmasta, joka muutti avoliittoon neljän vuoden seurustelun jälkeen (kirjoitin asiasta tuossa edellä):
Yhdessä asumisen ei tarvitse yllättää, oli naimisissa tai ei, jos tuntee toisensa riittävän pitkältä ajalta ja viettää riittävästi aikaa yhdessä. Kuten sanottu, me seurustelimme neljä vuotta. Saman katon alle muuttaminen ei tuonut sen paremmin positiivisia kuin negatiivisia yllätyksiä. Olimme neljän vuoden ajan viettäneet lähes kaikki viikonloput yhdessä, usein vielä pidennettyinä (minulla oli usein mahdollisuus tehdä perjantaisin etänä töitä). Vietimme yhdessä lomat eli jopa viikkoja yhteen menoon. Puolisoni oli asunut yksin edelliset viisi vuotta, minä näin ja tiesin, että hän osaa hoitaa kotinsa, vaatteensa jne.
Ei se, että seurustelee, tarkoita että vietettäisiin yhdessä vain hyviä hetkiä silloin tällöin. Kyllä silloinkin pestään yhdessä ollessa pyykkiä, laitetaan ruokaa, siivotaan jne.
Niin siis sähän asutkin edelleen avoliitossa? Eihän se ollut pointtini, vaan juuri päinvastoin. Siis että miten halutaan sitoutumaan kihloihin ja avioliittoon ilman, että ensin asutaan yhdessä.
Itse en siis ikinä olisi uskaltanut mennä suoraan naimisiin sen jälkeen, kun on seurusteltu ensin eri asunnoissa. Olen tosiaan itsekin seurustellut 3 v minkä jälkeen muutimme yhteen. Toki sitä vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä jo seurustellessa, mutta se ei ainakaan mulle ollut yhtään sama asia. Pelkkä tieto siitä, että oma asunto on, vaikutti niin paljon. Lisäksi tietty tässä ollaan erilaisia, mutta esim. mä olen semmoinen, että kun olin kipeänä, tahdoin ilman muuta yksin omaan kämppään jne.
Kyllä ne toisen ja ennen kaikkea omat puolet avautui ihan eri tavalla, kun todella oltiin arjessa yhdessä koko ajan ilman tietoisuutta, että n. 45 min matkan päässä on oma kämppä, oma rauha, omat tavarat, jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Mitä tarkoitat, ymmärrät mieheni käytöstä? Musta meillä on ollut ihan tavallinen polku, ensin seurusteltiin, sitten alettiin asua yhdessä ja sitten vain mentiin naimisiin. Ei tämä mielestäni ollut mitenkään erityisesti mieheni päätös, vaan molemmat me on tässä suhteessa oltu ja edetty sitä tahtia niihin askeliin, mitä on haluttu yhdessä ottaa.
Vaimomatskua kai sitten olen, kun naimisissa olen, mutta ihan sama ihminen pienillä iän tuomilla muutoksilla mä olen kuin tyttiksenäkin. En siis nyt sen kummempaa matskua kuin silloinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse dumppaisin miehen joka olisi sitä mieltä että vain avioliitossa ollaan sitoutuneita.
Muuten olen samaa mieltä. En osaisi itse esimerkiksi muuttaa yhteen ihmisen kanssa jota en tunne läpikotaisin ja johon en ole sitoutunut. Eli ensin seurustelua muutama vuosi jonka aikana sitoudutaan toiseen, sitten vasta yhteenmuutto.
Kuka tuollaista jaksaa? Eli menee vuosia ennen kuin aikuiset ihmiset edes elää yhteista elämää?
Täysin järjetön ajatusmaailma!
Olen kirjoittanut tämän saman kommentin tähän ketjuun jo useamman kerran, mutta kirjoitan vielä:
Meille avoliitto on tarkoitettu loppuelämän sitoumukseksi. En todellakaan olisi ollut valmis luopumaan omasta kauniista, viihtyisästä kodistani, asuinalueestani ja työpaikastani, ellen olisi ollut varma, että tähän ihmiseen haluan sitoutua. Ja sittenkin lisäksi tarvittiin vielä työhöni liittyvä muutos ennen kuin aloimme keskustella yhteenmuutosta. Muutimme yhteen neljän vuoden seurustelun jälkeen. Olisi ollut myös mahdollista, että emme muuta lainkaan yhteen. Kuten sanottu, työhön liittyvä asia sai kuitenkin meidät päätymään saman katon alle.
Pika-avoliitot sopivat nuorille, joilla ei ole kuin opiskelu- tai muu kämppä, josta lähteä, ja jos tulee ero niin voi hakea kunnalta uutta vuokra-asuntoa. Siinä kohtaa, kun on koti, jossa on asunut vuosia tai vuosikymmeniä; jonka on laittanut mieluisakseen jne., sitä ei ihan joka päähänpistosta halua myydä tai laittaa vuokralle.
Sama. Seurusteltiin viisi vuotta ennen yhteenmuuttoa. Mulla oli kaunis omakotitalo. Omakotitalon myynnissä ja ison irtaimiston muuttamisessa on jo niin suuri työ ja taloudellinen panostus varainsiirtoveroineen, energiatodistuksineen ja kuntotarkastuksineen, ettei sellaista viitsi alkaa tekemään jonkun kokeilun takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä sangen ikävää, että sinulle on sattunut tuollainen nainen elämääsi. Ethän sä muuten tällaista kirjoittaisi. Mutta hei, kyllä niitä hyviä, kunnollisia, ihania naisia on vielä olemassa. Aivan samalla tavalla kuin niitä hyviä, kunnollisia ja ihania miehiäkin. Me ainakin yhdessä mieheni kanssa rakennamme yhteistä, hyvää tulevaisuutta. <3
Valitsin väärän naisen. En osannut. Olisipa ollut Red Pill setä kertomassa, miten vaimo valitaan. Valitsin kauneimman, olin aasi.
Red Pill Uncle
Olen miehenä lukenut pätkiä tästä ketjusta ja on kyllä kaukana mun maailmasta.
Itse en valinnut ketään, ainakaan tiedostamalla vaan onnekseni satuin yksiin kauniin ja ihanan naisen naisen kanssa, jonka kanssa elämää pikkuhiljaa rakenneltiin.
Nyt se alkaa olla ehtoopuolella, mutta vielä on rouva minusta kaunis ja ihana. Onneksi ei ollut näitä nykyajan mieshömppiä sekoittamassa omaa päätä ja huutamassa, vaikka välillä on ollut vaikeetakin.
M58
Ihana!!! Ja eiköhän tämä kuitenkin ole vielä suurimmaksi osaksi ihan tavallisten miesten kohtalo. AInakin mun veljen kohtalo on, nai mitä kauneimman naisen, me siskot oltiin sitä mieltä, että tollaisesta kaunottaresta ei hyvä seuraa, mutta niinpäs vain on ollut veljen vierellä kohtaamassa monet iskut.
Myönnän, kateus taisi puhua silloin aikanaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse dumppaisin miehen joka olisi sitä mieltä että vain avioliitossa ollaan sitoutuneita.
Muuten olen samaa mieltä. En osaisi itse esimerkiksi muuttaa yhteen ihmisen kanssa jota en tunne läpikotaisin ja johon en ole sitoutunut. Eli ensin seurustelua muutama vuosi jonka aikana sitoudutaan toiseen, sitten vasta yhteenmuutto.
Kuka tuollaista jaksaa? Eli menee vuosia ennen kuin aikuiset ihmiset edes elää yhteista elämää?
Täysin järjetön ajatusmaailma!
No minä ja mieheni jaksoimme. Seurustelimme 5 vuotta ennen yhteenmuuttoa. Nyt avioliittoa takana 4 v.
Elettiin me yhteistä elämää ennen avoliittoakin, ei vain saman katon alla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse dumppaisin miehen joka olisi sitä mieltä että vain avioliitossa ollaan sitoutuneita.
Muuten olen samaa mieltä. En osaisi itse esimerkiksi muuttaa yhteen ihmisen kanssa jota en tunne läpikotaisin ja johon en ole sitoutunut. Eli ensin seurustelua muutama vuosi jonka aikana sitoudutaan toiseen, sitten vasta yhteenmuutto.
Kuka tuollaista jaksaa? Eli menee vuosia ennen kuin aikuiset ihmiset edes elää yhteista elämää?
Täysin järjetön ajatusmaailma!
No minä ja mieheni jaksoimme. Seurustelimme 5 vuotta ennen yhteenmuuttoa. Nyt avioliittoa takana 4 v.
Elettiin me yhteistä elämää ennen avoliittoakin, ei vain saman katon alla.
Puhelin korjasi väärin; avioliittoa takana 4 v. Naimisissa ei olla eikä mennä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse dumppaisin miehen joka olisi sitä mieltä että vain avioliitossa ollaan sitoutuneita.
Muuten olen samaa mieltä. En osaisi itse esimerkiksi muuttaa yhteen ihmisen kanssa jota en tunne läpikotaisin ja johon en ole sitoutunut. Eli ensin seurustelua muutama vuosi jonka aikana sitoudutaan toiseen, sitten vasta yhteenmuutto.
Kuka tuollaista jaksaa? Eli menee vuosia ennen kuin aikuiset ihmiset edes elää yhteista elämää?
Täysin järjetön ajatusmaailma!
No minä ja mieheni jaksoimme. Seurustelimme 5 vuotta ennen yhteenmuuttoa. Nyt avioliittoa takana 4 v.
Elettiin me yhteistä elämää ennen avoliittoakin, ei vain saman katon alla.
Puhelin korjasi väärin; avioliittoa takana 4 v. Naimisissa ei olla eikä mennä.
:D :D On tämä nyt per k e le. Pahoittelen spämmiä, en yritä enää kirjoittaa sitä oikein.
Kuitenkin, niitä avioliittoja kariutuu niin nuorilla kuin vanhoilla ja lyhyen tai pitkän avioliiton jälkeen. Kummallista, että aikuisella ihmisellä on vielä noin mustavalkoinen ajattelutapa. Mutta joi, kaikkea hyvää teidän avioliitolle, kuin myös kaikille muillekin hyville suhteille tässä keskustelussa, niin avo- kuin avioliitoille.