Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani
17.05.2022 |
Ollaan seurusteltu puoli vuotta ja käytiin nyt viikonloppuna keskustelua siitä mitä molemmat odottavat suhteelta, tulevaisuudelta jne. Olemme hieman eri kartalla...
Mies itse olettaa, että seurustelu itsessään on merkki siitä että suhde on vakava. Hänen mielestään tämän enempää ei tarvitse sitoutua, mutta haluaisi muuttaa yhteen nyt kesän aikana. Itse taas olen vähän eri linjoilla.
Minulle seurustelu on ns. tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan.
Otan itse seurustelun aika kevyesti, pettäminen ei tietenkään koskaan tule kuuloonkaan, mutta jos toisesta paljastuu epämiellyttäviä puolia, suhde alkuhuuman laannuttua latistuu liian arkiseksi tms niin seurusteluvaiheessa on sopivaa nostaa niinsanotusti kytkintä matalalla kynnyksellä. Oletan, että seurustellessa ei aktiivisesti etsitä muita, mutta mikäli jotain parempaa kävelee eteen, on ok päättää suhde ja aloittaa uusi. En siis näe seurustelua vielä varsinaisena sitoutumisena, enemmänkin suhteen koeaikana. Seurusteluvaiheessa näen, että kumpikin hoitaa oman kotinsa ja taloutensa, ne pidetään erillään.
Sitten taas jos päätetään sitoutua oikeasti pariskunnaksi, niin sitten sitoudutaan kunnolla ja molemmat panostavat suhteeseen enemmän. Sitten vasta muutetaan yhteen ja aletaan elämään yhteistä elämää johon kuuluu mm naimisiinmeno ja sen jälkeen vasta ollaan siinä oletuksessa että yhdessä pysytään loppuun asti ja ongelmat pyritään ratkaisemaan sen sijaan että lähdetään kävelemään suhteesta.
Jos olen tyttöystävä, otan suhteen kevyesti, jos olen vaimo otan suhteen vakavasti. Mielestäni tämä on hyvä ja selkeä filosofia.
Mies on nyt kiukutellut tuon keskustelun jälkeen, koska oletti saavansa vaimoasteisen sitoutumisen antamalla itse minulle vain poikaystävä-asteisen sitoutumisen. Hän ei osaa sanoa mikä tuossa on niin väärin ja ahdistavaa. Hän ei halua että voin erota hänestä "liian kevyin perustein", mutta hän ei myöskään halua kenties koskaan sitoutua virallisesti enempää kuin se yhteenmuutto, johon hänellä taas tuntuu olevan hirveä kiire. Itsehän siis koen että seurustelun olisi hyvä kestää ainakin se 2-3 vuotta jotta selviää, onko alkuhuuman jälkeen mitään jäljellä.
(Lapsia ei ole tulossa, joten ei biologisia aikarajoja)
Kommentit (562)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen miehenä lukenut pätkiä tästä ketjusta ja on kyllä kaukana mun maailmasta.
Itse en valinnut ketään, ainakaan tiedostamalla vaan onnekseni satuin yksiin kauniin ja ihanan naisen naisen kanssa, jonka kanssa elämää pikkuhiljaa rakenneltiin.
Nyt se alkaa olla ehtoopuolella, mutta vielä on rouva minusta kaunis ja ihana. Onneksi ei ollut näitä nykyajan mieshömppiä sekoittamassa omaa päätä ja huutamassa, vaikka välillä on ollut vaikeetakin.
M58
Hyvin valitsit. Ei se ole keltään pois. Kyllä tarvitaan miehille neuvoja, naiskauneuden perässä muuten menettävät koko elämänsä. Sulle onnea elämään jatkossakin. Kymmeniä, kymmeniä suomalaisia naisia yritin vähän tapailla, ja laitoin kaikki sivuun yks kerrallaan. Tulin siihen tulokseen, että niitä lämpimiä konservatiivisia naisia ei yksinkertaisesti ole. Kaikki tuli ekoille treffeille pelaamaan valtapeliä. Ihan uskomattomia. Joskus en ehdi kymmentä minuuttia olla naisen kanssa jäätelöllä, kun jo aletaan kertomaan tarinaa eksästä, kuinka eksä oli sitä ja tätä, että nyt halutaan mies, joka on tätä ja tota. Asetelmat on lähtöpisteessä jo sitä, että "mä haluan".
Niin kuin aviomies olisi joku tuote, joka halutaan. Se on uskomatonta. Kymmeniä naisia!
Ilman Red Pill ymmärrystä en olisi osannut rankata niitä kaikkia naisia pihalle. Nyt kun osaan, paikalle tuli aasialaistaustainen nainen flirttaileen, ja puhumaan ruoasta. Sängyssä 100-0 verrattuna suomalaiseen saharan aavikkoon. Finni laskee sängyssäkin varmaan eurojaan, ja paljonko voi tienata, ja missä kohtaa nyt ollaan ja jos vähän vielä puristaa, saako sitten sitä ja tätä.
Nyt on sukat kattokruunussa roikkuen ja kaikki hyvin.
Kyllä on elämä ihanaa!
Red Pill Uncle
Elikkä naisen lähtöpiste ei saa olla "minä haluan", mutta miehen, tai siis ainakin sinun, saa?
Joo ja mun rouva on kyllä kaikkea muuta kuin konservatiivi. Sitä en tajua, miksi mies haluaisi olla jotenkin passattavana sen enempää kuin itse passaa. Eurotkin on jo viimeistään tässä vaiheessa kun aletaan eläkettä muutaman vuoden päähän miettiä mennyt jo monta kertaa vähintään tasan.
Mutta sehän on hienoa, että tällekin miehelle se oma on löytynyt, vaikka joutunut vähän kauempaa hakemaan.
Kyllä mä silti olen sitä mieltä, että on tuo vouhotus nykymiehille vaarallista kun muutoinkaan eivät meinaa saada rauhotuttua edes neljänkympin tienoissa. Itsellä oli siinä vaiheessa liittoa takana jo 20 v vähintäin.
M58
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Höpsistä. Vanhemmiten sitä vasta alkaakin ymmärtää, että kun katselee, mihin suuntaan maailma menee, on viisainta todellakin miettiä, mihin rahojaan hassaa ja tyhjiin seiniin niiden laittaminen on täysin älytöntä.
Rakkautta ei mitenkään vähennä se, että yhdessä suunnitellaan molempien rahankäyttö mahdollisimman fiksusti. Päinvastoin. Nykymaailmassa ei kannata uskotella, että vanhuuden valtio hoitaa. Lisäksi on mukava ajatella, että nekin rahat, jotka menisi tyhjään kämppään, voidaan nyt käyttää yhdessä johonkin kivempaan.
Mutta provohan sä olet, kun tossa viestissä tartuit vain tuohon, etkä siihen, mitä sitä ennen sanottiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Kaikin tavoin rasite. Mä väsyin siihen, että aina joku tavara, mitä tarvitsee, onkin toisessa paikassa, siihen, että kämppää piti käydä siivoamassa, ettei nyt ihan arkistopölyä kerää, siihen, että piti muistaa kaikkia kämppään liittyviä päivämääriä, milloin sinne tulee mikäkin tarkastaja, hakea sieltä postia, huolehtia, että siellä ei makaa mitään tärkeää postia jne jne jne jne.
Ja kyllä, olihan se älytöntä kaikesta tuosta vielä maksaa. Ja kyllä, seurustelun jälkeen uskalsin siis luottaa ja muuttaa yhteen. Ihan vaikka en mitään sormuslupauksia saanut, enkä olisi huolinutkaan.
Oletatteko te ihan oikeasti, että se sormus on takuu loppuelämän liitosta? Jos, niin miten me luetaan täällä koko ajan erotarinoita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elikkä naisen lähtöpiste ei saa olla "minä haluan", mutta miehen, tai siis ainakin sinun, saa?
Ei kun minä en pelaa näitä valtapelejä. Ne ovat huge red flag. Ihan vaan tiedoksi naisille, että se nollasummapelaaminen, sillä ei ole mitään tekemistä attraktion kanssa. Kuten moni viisas on täällä kertonut, sitten kun se sujuu, se menee hyvin omalla painollaan eteenpäin. Miehen ei pidä minkään renkaiden läpi hyppiä kuin puudeli. Pitää vaan freimistään kiinni ja kattoo pitääkö attraktio.
Red Pill Uncle
Tuohan johtuu siitä, että haet naista nyt vanhemmalla iällä jolloin teillä kellään ei ole aikaa mihinkään seukkailuihin vaan kaikkiin asioihin pitää mennä ryminällä ja kiireellä. Kun nykyään näemmä miehet kuvittelevat ainakin mitä nuorempia työkavereita kattoo että sitä aikaa on.
Kyllä se on naisten kanssa ihan sama kuin miestenkin tai ehkä naisten kanssa vielä enemmän että ne hyvät ja kauniit viedään heti nuorena. Jos sitten et mene mukaan hössötykseen omasta elämästä ja mitä näitä nytten on ja ymmärrät että se nainenkin on ihminen kaikkineen niin sitten voi yhdessä elämä jatkuakin.
M58
Vierailija kirjoitti:
[
Tuohan johtuu siitä, että haet naista nyt vanhemmalla iällä jolloin teillä kellään ei ole aikaa mihinkään seukkailuihin vaan kaikkiin asioihin pitää mennä ryminällä ja kiireellä. Kun nykyään näemmä miehet kuvittelevat ainakin mitä nuorempia työkavereita kattoo että sitä aikaa on.
Kyllä se on naisten kanssa ihan sama kuin miestenkin tai ehkä naisten kanssa vielä enemmän että ne hyvät ja kauniit viedään heti nuorena. Jos sitten et mene mukaan hössötykseen omasta elämästä ja mitä näitä nytten on ja ymmärrät että se nainenkin on ihminen kaikkineen niin sitten voi yhdessä elämä jatkuakin.
M58
En ensinnäkään hae mitään naista, jospa et nyt yrittäisi asettua minun asemaani. Koko premissi on täysin väärä, kaikki lähtökohdat ihan väärinpäin. Sitä menee tapailemaan ihmisiä ihan kunnioittavasti. Kaikella kunnioituksella M58, se oman elämän kuntoon laittaminen on kaikkein tärkein asia nuorella miehellä. Maailma muuttui niistä ajoista, ja sen muutoksen ajuri on naiset itse. Me miehet vaan sopeudutaan muutokseen. Ei pakoteta ketään mihinkään. Näytetään syyt ja seuraukset ja autetaan toisiamme.
Red Pill Uncle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Niin no, olen se jolla oli omakotitalo ja seurusteli 5v omista kodeista käsin ennen yhteenmuuttoa. Myös mun miehellä oli omakotitalo. Muutettiin toki yhteen ensisijaisesti rakkaudesta ja halusta sitoutua, mutta voin vakuuttaa, että nykyisen yhden omakotitalon ylläpito kahden sijaan on sekä taloudellisesti, että varsinkin työmäärältään paljon kevyempää. Lisäksi, kun myy kaksi aika perus omakotitaloa, saa siitä sen verran rahaa, että voi ostaa astetta hienomman kämpän. Ja kyllä, kutsun yli 200 neliöistä taloa puhekielessä kämpäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[
Tuohan johtuu siitä, että haet naista nyt vanhemmalla iällä jolloin teillä kellään ei ole aikaa mihinkään seukkailuihin vaan kaikkiin asioihin pitää mennä ryminällä ja kiireellä. Kun nykyään näemmä miehet kuvittelevat ainakin mitä nuorempia työkavereita kattoo että sitä aikaa on.
Kyllä se on naisten kanssa ihan sama kuin miestenkin tai ehkä naisten kanssa vielä enemmän että ne hyvät ja kauniit viedään heti nuorena. Jos sitten et mene mukaan hössötykseen omasta elämästä ja mitä näitä nytten on ja ymmärrät että se nainenkin on ihminen kaikkineen niin sitten voi yhdessä elämä jatkuakin.
M58
En ensinnäkään hae mitään naista, jospa et nyt yrittäisi asettua minun asemaani. Koko premissi on täysin väärä, kaikki lähtökohdat ihan väärinpäin. Sitä menee tapailemaan ihmisiä ihan kunnioittavasti. Kaikella kunnioituksella M58, se oman elämän kuntoon laittaminen on kaikkein tärkein asia nuorella miehellä. Maailma muuttui niistä ajoista, ja sen muutoksen ajuri on naiset itse. Me miehet vaan sopeudutaan muutokseen. Ei pakoteta ketään mihinkään. Näytetään syyt ja seuraukset ja autetaan toisiamme.
Red Pill Uncle
En kyllä totta pystykään näihin kotkotuksiin enää asettumaan. Oma elämäni olen joutunut laittamaan kuntoon moneen kertaan, kaikkea on tapahtunut ja hyvä on ollut että on ollut kaveri vieressä ja ihan saman katon alla. On ollut semmoistakin missä toinen voi auttaa vaan vähän, niistäkin selvitty.
En tiedä ketä miestä auttaa se että naiset maalataan jonain ajureina tai se että mies on sulaa lässyä nätin naaman edessä.
Katson että en ole joutunut erikoisesti sopeutumaan ja miksi sä muuten sitten treffeillä käyt jos nainen ei ole mielessä? Saattaa tuo sopetuminen olla helpompaa tietty senkin takia, että enemmän olen tekemisissä oman ikäistne ihmisten kanssa niin ei tarvitse joka uutta trendiä amerikan sanoineen opetella.
M58
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Niin no, olen se jolla oli omakotitalo ja seurusteli 5v omista kodeista käsin ennen yhteenmuuttoa. Myös mun miehellä oli omakotitalo. Muutettiin toki yhteen ensisijaisesti rakkaudesta ja halusta sitoutua, mutta voin vakuuttaa, että nykyisen yhden omakotitalon ylläpito kahden sijaan on sekä taloudellisesti, että varsinkin työmäärältään paljon kevyempää. Lisäksi, kun myy kaksi aika perus omakotitaloa, saa siitä sen verran rahaa, että voi ostaa astetta hienomman kämpän. Ja kyllä, kutsun yli 200 neliöistä taloa puhekielessä kämpäksi.
Olen tuo, kenelle vastattiin ja juuri noinhan se on. Lisäksi, kuten sanoin, siitä enimmäkseen tyhjjillään olevasta asunnosta on kuitenkin koko ajan vaivaa. On henkinenkin rasite tietää, että siellä on taas sitä ja sitä tekemistä + jollainenkin huono omatunto tyhjillään makaavasta asunnosta.
Hyvin pointtasi tuolla myös kolmas, että kyllä nimeomaan näin vanhemmalla iällä sitä alkaa olla tarkka, mihin rahojaan ajaa, nuorempana oli huolettomampi.
Vierailija kirjoitti:
Eli silleen tavallaan kiristämistä. "Jos et aio mennä naimisiin, niin minä en sitoudu vakavaan suhteeseen".
No joo, kai sitä noinkin voi tehdä, ja katsoa sitten mitä toinen tekee asian suhteen. Ei se pakkoavioliitto kyllä varmaan sitten lopulta oikein tunnu hyvältä, näin ajattelisin.
Mutta onhan näitä miehiä joita ei oikein saa sitoutumaan, mutta kun sattuu kohdalle se Justiina joka heti ensihuumassa ilmoittaa että ne on sitten häät viimeistään parin vuoden päästä, niin kas kummaa, pian on mies naimisissa.
Ei se ole kiristämistä, että ihminen asettaa omat rajansa. Eihän kenenkään tarvitse niihin suostua, mutta jokainen päättää ITSE millä ehdoilla on suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Ei kaksi kämppää aina edes tule sen kalliimmaksi kuin yhteinen. Itse maksoin yksiöstäni vuokraa 420 e/kk, mies omastaan 350 e/kk. Muutettiin pieneen kaksioon, jonka vuokra on 830 e/kk. Eli 415/kk per lärvi. Miehellä vuokra siis kasvoi 65 eurolla, minulla pieneni vitosella. Tämän kompensaatioksi menetin miehen työn takia asumistuen 250 e/kk, eli takkiin tulee ja pahasti joka ikinen kuukausi. Olen siis se joka seurusteli 5 v ennen avoliittoa.
En ikinä muuttaisi yhteen rahan takia. Muutettiin koska haluttiin yhteinen lemmikki, ja sille yksiötä enemmän elintilaa. Ja toki koska rakastamme toisiamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Ei kaksi kämppää aina edes tule sen kalliimmaksi kuin yhteinen. Itse maksoin yksiöstäni vuokraa 420 e/kk, mies omastaan 350 e/kk. Muutettiin pieneen kaksioon, jonka vuokra on 830 e/kk. Eli 415/kk per lärvi. Miehellä vuokra siis kasvoi 65 eurolla, minulla pieneni vitosella. Tämän kompensaatioksi menetin miehen työn takia asumistuen 250 e/kk, eli takkiin tulee ja pahasti joka ikinen kuukausi. Olen siis se joka seurusteli 5 v ennen avoliittoa.
En ikinä muuttaisi yhteen rahan takia. Muutettiin koska haluttiin yhteinen lemmikki, ja sille yksiötä enemmän elintilaa. Ja toki koska rakastamme toisiamme.
Ja jos tilanne on kuten meillä, eli mulla oli omakotitalo ja miehellä kerrostaloasunto, hommat vaan helposti menee siihen, että kaikki vietetään siellä talossa, koska siellä on kivempaa ja enemmän tilaa. Se asunto sitten vaan on takaraivossa koko ajan tyhjillään pölyä keräämässä.
Eli ei se aina ole mitään rahan takia todellakaan, vaan on muitakin käytännön syitä, miksi kahta asuntoa ei haluta pitää.
Pitkään mietittiin, mitä tehdään miehen asunnolle, periaatteessa oli niin iso, että sinnekin olisi kaksi mahtunut, mutta piha ja läheinen metsikkö vei voiton. Mies halusi myydä suoraan pois ja sehän oli hänen asiansa päättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli silleen tavallaan kiristämistä. "Jos et aio mennä naimisiin, niin minä en sitoudu vakavaan suhteeseen".
No joo, kai sitä noinkin voi tehdä, ja katsoa sitten mitä toinen tekee asian suhteen. Ei se pakkoavioliitto kyllä varmaan sitten lopulta oikein tunnu hyvältä, näin ajattelisin.
Mutta onhan näitä miehiä joita ei oikein saa sitoutumaan, mutta kun sattuu kohdalle se Justiina joka heti ensihuumassa ilmoittaa että ne on sitten häät viimeistään parin vuoden päästä, niin kas kummaa, pian on mies naimisissa.Ei se ole kiristämistä, että ihminen asettaa omat rajansa. Eihän kenenkään tarvitse niihin suostua, mutta jokainen päättää ITSE millä ehdoilla on suhteessa.
Jotenkin vaan se, että suhteen pääpointti on siinä, mennäänkö naimisiin vai ei jo siinä vaiheessa, kun vasta tapaillaan tai seurustellaan, miten vaan, on mun mielestä outo.
En mä edes ajatellut tai uskaltanut mitään vihille menoja lupailla ensimmäiseen viiteen vuoteen, kun me seurusteltiin ja oltiin jo vuosi asuttukin yhdessä. Sen aika tuli sitten myöhemmin, kun alkoi tuntua siltä, että voishan tän suhteen "virallistaakin".
Ehkä tilanne tosiaan on toisenlainen sitten iäkkäämmille, me mentiin nuorena yhteen, niin siinä oli luonnollista ihan vaan asua yhdessä ja katsella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Ei kaksi kämppää aina edes tule sen kalliimmaksi kuin yhteinen. Itse maksoin yksiöstäni vuokraa 420 e/kk, mies omastaan 350 e/kk. Muutettiin pieneen kaksioon, jonka vuokra on 830 e/kk. Eli 415/kk per lärvi. Miehellä vuokra siis kasvoi 65 eurolla, minulla pieneni vitosella. Tämän kompensaatioksi menetin miehen työn takia asumistuen 250 e/kk, eli takkiin tulee ja pahasti joka ikinen kuukausi. Olen siis se joka seurusteli 5 v ennen avoliittoa.
En ikinä muuttaisi yhteen rahan takia. Muutettiin koska haluttiin yhteinen lemmikki, ja sille yksiötä enemmän elintilaa. Ja toki koska rakastamme toisiamme.
Totta, ei aina. Tosin kaikki eivät muuta yhteen vuokra-asunnosta ja monet eivät saa lapsilisiä kummempia tukia.
Tunnettiin 2 kuukautta ja mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen. Nyt 27 vuotta oltu yhdessä. Sovittiin jos ei toimi niin minä muutan omaan asuntoon.
Teidän suhde vaikuttaa liian vaikealta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tässä nyt on saanut lukea??
Vaimon velvollisuudet ja vaimon edut, mitä hittoa.
Olimme miehen kanssa olleet 12 v yhdessä, joista avoparina 9 v ja sen jälkeen menimme naimisiin, jota on nyt jatkunut 30+.
Missään vaiheessa suhdetta mulla ei ole ollut mitään erilaisia etuja tai velvollisuuksia, kyllä elo on ollut ihan samaa koko ajan perusteeltaan. Avo- ja avioliitossa on eletty ihan samaa arkea, molemmat siis hoitaa kotia, osallistuu rahallisesti, sitoutuu, jne. Juridiset seikat poislukien, ei meidän arjessa tai liitossa mitkään etuisuudet kasvaneet avioliiton myötä.
Onko siis ajatus, että pariskunnan välillä ja arjessa jotain radikaalisti muuttuu avioliiton myötä? Ja tapahtuuko tämä vain naiselle, vai tuleeko miehelle jotain etuisuuksia myös?
Vai onko kyse vain siitä, että ne velvollisuudet, joita esim. ap kertoi antaneensa, siivoaminen, ruuanlaitto ja mökin käyttöoikeus ei vituta, kun sen tekee vaimona, mutta vituttaa avovaimona?
En mä ymmärrä, en. Ja kun kysytään kuitenkin, niin kyllä mekin mentiin naimisiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, miten paljon helpompaa kaikki juridisesti on naimisissa. Toisaalta meillä ei ollut yhtään ainutta syytä olla menemättä.
Minä tapasin mieheni 2000-luvun alussa baarissa. Menin miehen luokse seuraavana päivänä hammasharjan kanssa ja siitä lähtien ollaan asuttu yhdessä. Yhteiseloa pian 20 vuotta saman katon alla. Naimisissa olemme nykyisin ja lapsiakin on monta. Minulle on aina ollut selvää se, että jos seurustelen, niin olen suhteessa 100%, eikä muita silloin katsella. Työt (palkka- ja kotityöt) on aina jaettu puoliksi ja molemmilla on omat rahat. Kuluja jaetaan vähän maksukyvyn mukaan ja toista tuetaan tarvittaessa. Molemmat ovat olleet vuoronperään elättäjän roolissa. Kumpikin tekee parhaansa perheen eteen ja perhe on aina numero 1.
Tätä taustaa vasten ymmärrän miehesi käytöstä. Hän odotti, että olet sitoutunut ja uskollinen hänelle. Sitoutuminen ja luottamuksen rakentaminen eivät ole mitään päätöksiä, vaan luottamus kehittyy ajan kanssa. Joku on luottamuksen arvoinen, joku toinen ei. Ei se mene niin, että nyt sinä päätät, että huomenna sinuun voi luottaa. Oma käytöksesi ratkaisee oletko luotettava vai et eli sen oletko vaimomatskua.
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.
Vielä enemmän minä ihmettelen, että miten hän itse uskaltaa luottaa? Tarkoitan, että oikeastiko se avioliitto takaa, että mies on sitten varmasti tosissaan, sitoutunut ja valmis panostamaan 100%?
Miten tämä voidaan todentaa muutoin kuin asumalla yhdessä ja jakamalla nimenomaan arjen murheet 100%?
Se, että ei muuteta kevyesti yhteen, etenkin, jos on jo omaisuutta kuten vaikka talo, kertynyt tai muutto tarkoittaisi työpaikan vaihtoa tms. on tietenkin ihan ymmärrettävää. Eikä muutoinkaan kannata sännätä muuttoon, jos ei siltä tunnu, mutta kyllähän siinä seurusteluvaiheessa yleensä niin käy, että aletaan viettää sen verran aikaa yhdessä, että kaksi kämppää alkaa olla kaikin tavoin rasite.
Taloudellinen rasite? Eli muutetaan yhteen, jotta elämä olisi halvempaa, ei siksi, että rakastetaan ja halutaan sitoutua toiseen loppuelämäksi? Tuo on juuri sitä opiskelijoiden/nuorten pariutumista, missä asunto on kämppä eikä koti, joten siitä on helppo lähteä ja kun ero tulee niin ei muuta kuin kaupungille asuntohakemusta.
Ei kaksi kämppää aina edes tule sen kalliimmaksi kuin yhteinen. Itse maksoin yksiöstäni vuokraa 420 e/kk, mies omastaan 350 e/kk. Muutettiin pieneen kaksioon, jonka vuokra on 830 e/kk. Eli 415/kk per lärvi. Miehellä vuokra siis kasvoi 65 eurolla, minulla pieneni vitosella. Tämän kompensaatioksi menetin miehen työn takia asumistuen 250 e/kk, eli takkiin tulee ja pahasti joka ikinen kuukausi. Olen siis se joka seurusteli 5 v ennen avoliittoa.
En ikinä muuttaisi yhteen rahan takia. Muutettiin koska haluttiin yhteinen lemmikki, ja sille yksiötä enemmän elintilaa. Ja toki koska rakastamme toisiamme.
Totta, ei aina. Tosin kaikki eivät muuta yhteen vuokra-asunnosta ja monet eivät saa lapsilisiä kummempia tukia.
Juurikin näin. Tilanteet ovat erilaisia. Nauratti vain aina, kun viiden vuoden ajan meille hoettiin vähän joka suunnasta että kannattaa muuttaa yhteen. Ettei ole mitään järkeä maksaa kahdesta asunnosta, järjetöntä rahan haaskausta.
Oletatteko te ihan oikeasti, että se sormus on takuu loppuelämän liitosta? Jos, niin miten me luetaan täällä koko ajan erotarinoita?
Ensimmäisistä avioliitoista muistaakseni noin 60 % kestää toisen puolison kuolemaan asti. En tiedä, mikä on lukema ensimmäisissä avoliitoissa, mutta veikkaan, että alempi.
Ei minkäänlainen liitto ole 100 % takuu mistään ja olisi naiivia haikailla sellaisen perään, mutta eipä se juridinen sitoutuminen parisuhdetta yleensä heikennäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli silleen tavallaan kiristämistä. "Jos et aio mennä naimisiin, niin minä en sitoudu vakavaan suhteeseen".
No joo, kai sitä noinkin voi tehdä, ja katsoa sitten mitä toinen tekee asian suhteen. Ei se pakkoavioliitto kyllä varmaan sitten lopulta oikein tunnu hyvältä, näin ajattelisin.
Mutta onhan näitä miehiä joita ei oikein saa sitoutumaan, mutta kun sattuu kohdalle se Justiina joka heti ensihuumassa ilmoittaa että ne on sitten häät viimeistään parin vuoden päästä, niin kas kummaa, pian on mies naimisissa.Ei se ole kiristämistä, että ihminen asettaa omat rajansa. Eihän kenenkään tarvitse niihin suostua, mutta jokainen päättää ITSE millä ehdoilla on suhteessa.
Jotenkin vaan se, että suhteen pääpointti on siinä, mennäänkö naimisiin vai ei jo siinä vaiheessa, kun vasta tapaillaan tai seurustellaan, miten vaan, on mun mielestä outo.
En mä edes ajatellut tai uskaltanut mitään vihille menoja lupailla ensimmäiseen viiteen vuoteen, kun me seurusteltiin ja oltiin jo vuosi asuttukin yhdessä. Sen aika tuli sitten myöhemmin, kun alkoi tuntua siltä, että voishan tän suhteen "virallistaakin".
Ehkä tilanne tosiaan on toisenlainen sitten iäkkäämmille, me mentiin nuorena yhteen, niin siinä oli luonnollista ihan vaan asua yhdessä ja katsella.
En nyt jaksa paneutua aapeen mielentilaan ja uskomuksiin kun ne jo unohdin, mutta nykyaika on monella tapaa hankala välivaihe, enkä tiedä mitä on luvassa tulevaisuudessa. Jos maailma muuttuu niin paljon että jokaisella on yhteiskunnalta vakuutus kaikenlaisesta turvasta loppuvuosien vastoinkäymisissä, niin ok ja avioliittoa ei tarvita turvatekijänä, tai sitten jatkossa pelkkä pitkä avoliitto oikeuttaa samaan. Mutta kun asiat eivät näyttäisi olevan menossa siihen suuntaan ollenkaan, päin vastoin. Leskeneläke on vanhanaikaista hapatusta, monen mielestä perintöäkään ei kuuluisi kenenkään saada, jne. Aitokommunismiako se sitten on, mutta ajatuksena tuntuu olevan, että koska kaikilla ei ole mitään, kenelläkään ei tarvitsisi olla mitään. Tosin en ymmärrä, missä sitten asutaan.
Ymmärrän että riippumattomuuden ihannointi kuuluu nuoruuteen ja monella se venyy niin pitkään, että 20 v avoliittoa on ihan mahdollinen pelkän ajattelemattomuuden takia. Näin kävi itsellenikin. Sittemmin olen säikähtänyt ja alkanut hahmottaa loppuvaiheen asioita. Olen jämähtänyt kuuden vuoden avoliittoon jonka oli tarkoitus johtaa avioon, mutta mies perui puheensa. Olotila on jatkuvasti huono ja ahdistunut. Tuntuu että keskustelussa avopuolisoudella kerskailevat voimiensa tunnossa elävät nelikymppiset, jotka ovat edelleen kuolemattomia.
Sinä puhut normaaleista suhteista, joissa kummallakaan ei ole kiire päättää mielipidettään, kun vahvaa mielipidettä ei ole, ja molemmilla on kaikki syyt edelleen pitää toisiaan ok tyyppeinä. Ap yrittää välttää tilannetta, jossa hän joutuu huomaamaan toisen piilotelleen vahvaa mielipidettään koska tietää että rehellisyydellä ei suhdetta saisi. Ja nyt mahdollisesti toinen samanlaiseksi osoittautumassa oleva kumppani järkyttyy ap:n vahvasta mielipiteestä, joka kuitenkaan ei tähtää toisen hyväksikäyttöön. Aikamme on hiukan outo tässä suhteessa, kun se suosii vapaamatkustajia vaatiessaan, ettei näitä saa paljastaa ja epäilyskin on väärin. Etenkin kun tosiaan eletään aikaa, jolloin kaikenlaiset pillerimiehet nostavat vapaamatkustamisen hyveeksi. Nostakoot, mutta miksi me muut hymistelemme asialle?
Juuri tämä. Luottamus syntyy, jos on syntyäkseen. Tuntuu erikoiselta, että aloittaja katsoo voivansa päättää, että milloin häneen voi luottaa. Sitten vasta kun ollaan naimisissako? Siihen asti aloittaja siis voi katsella vieraisiin pöytiin ja lähteä suhteesta kevyin perustein? Muuttuisiko mikään oikeasti, jos aloittaja tosiaan olisi naimisissa? Ehkä hän voisi pettää itseään uskottelemalla, että nyt asiat ovat toisin. Intohimolle tai rakkaudelle ei tuossa ajattelutavassa ole sijaa.