Mitä tekisit yksinäisenä ihmisenä kesälomalla?

Vierailija kirjoitti:

Hankkisin koiran.

Saisin kumppanin, ystävän, merkityksen, päiväohjelman, liikuntaa, ulkoilua, sosiaalisia suhteita ja uusia kavereita.

Kesälomatekemiseksi koira? Nyt järki käteen jopa tällä foorumilla!

Näin aika vanhana 80 v. haaveilen kesällä jonnekin täysihoitolaan menoa maalle, vaikka Hauholle.Olisin vaan " palveltavana " kauneissa maisemissa ja muitakin ihmisiä mukana.

Teen päivän mittaisia pyöräretkiä, katson jonkun kivan kohteen lähiseudulla ja otan eväät mukaan. Osallistun myös harrastusseurani kesäpäiville, sen lisäksi käyn tapaamassa ystäviäni parin päivän visiitillä. Kotonakin on kiva olla ihan rauhassa, vaikka lueskella parvekkeella. Lomarahat on kiva lisä ostaa itselle jotain kivaa.

Matkustaisin Italiaan , Ranskaan. Ostaisin mieleisiä vaatteita. Eläisin hotellissa. Nauttisin ruuasta ja tutustuisin siihen mitä ympärilläni näen.

Olette te kaikki kyllä rohkeita ihmisiä. Itsekin olen yksinäinen ihminen ja minulla jää elämästäni puolet tekemättä/ näkemättä/ kokematta,koska en pysty menemään yksin esim. matkoille, ravintolaan, uuteen kaupunkiin, risteilylle jne. Niin paljon kivempi olisi kokea nämä asiat jonkun toisen kanssa. Näen myös aina yksin ollessa pariskuntia ja kaveruporukoita ja nämä asiat muistuttavat kipeästi yksinäisyydesta. En esim.pystyisi kuvittelemankaan että olisin illalla jossain ravintolassa yksin syömässa. Masentuisin varmaan kolmessa minuutissa ja häipyisin pois. Ja ennen kuin tuomitsette ja alapeukutatte, niin muistakaa, että on olemassa myös ihmisiä jotka haluaisivat olla toisten ihmisten kanssa ja seurassa. Kaikki eivät ole introvertteja ihmisvihaajia, vaikka Suomessa se onkin erittäin suosittu. Yksinäisyyteni ei ole oma valintani. Miehet eivät tykkää minusta ja olen heille kuin ilmaa. Siitä huolimatta jaksan vieläkin haaveilla parisuhteesta. Kavereita ei ole koskaan ollut paria enempää. vaikka olenkin kiltti ja mukava.

Itse aion katkeroitua neljän seinän sisällä verhot kiinni. Kenellekään en kelpaa, kukaan ei rakasta.

Vierailija kirjoitti:

Olette te kaikki kyllä rohkeita ihmisiä. Itsekin olen yksinäinen ihminen ja minulla jää elämästäni puolet tekemättä/ näkemättä/ kokematta,koska en pysty menemään yksin esim. matkoille, ravintolaan, uuteen kaupunkiin, risteilylle jne. Niin paljon kivempi olisi kokea nämä asiat jonkun toisen kanssa. Näen myös aina yksin ollessa pariskuntia ja kaveruporukoita ja nämä asiat muistuttavat kipeästi yksinäisyydesta. En esim.pystyisi kuvittelemankaan että olisin illalla jossain ravintolassa yksin syömässa. Masentuisin varmaan kolmessa minuutissa ja häipyisin pois. Ja ennen kuin tuomitsette ja alapeukutatte, niin muistakaa, että on olemassa myös ihmisiä jotka haluaisivat olla toisten ihmisten kanssa ja seurassa. Kaikki eivät ole introvertteja ihmisvihaajia, vaikka Suomessa se onkin erittäin suosittu. Yksinäisyyteni ei ole oma valintani. Miehet eivät tykkää minusta ja olen heille kuin ilmaa. Siitä huolimatta jaksan vieläkin haaveilla parisuhteesta. Kavereita ei ole koskaan ollut paria enempää. vaikka olenkin kiltti ja mukava.

On harmillista, ettei Suomessa (ainakaan tietääkseni) ole kunnolla panostettu sinkkujen yhteismatkoihin. Tai kyllähän Suomessa järjestetään yhteismatkoja, mutta perinteisesti ne on kaiketi suunniteltu niin, että majoitus on kahden hengen huoneissa. Oletan, että sitten pitää majoittua toisen tuntemattoman kanssa tai hankkia itse etukäteen itselleen matkaseuralainen joka voi olla vaikeaa jos motiivina ko. matkalle on se että ei halua matkustaa yksikseen.

Olen kuitenkin matkustanut joitakin kertoja ulkomaisen matkatoimiston järjestämällä matkalla, jotka on räätälöity sinkuille. Ryhmän koko on yleensä noin 15 henkeä, matkustetaan yhdessä ja syödään yhdessä ja katsellaan nähtävyyksiä, mutta jokaisella on oma makuuhuone. Matkan aikana sitten tutustutaan enemmän tai vähemmän. Olisi mukava, jos Suomessakin joku suunnittelisi jotain vastaavaa. Kyllä siitä omasta makuuhuoneesta maksaisi ihan mielellään.

Ensin otetaan kunnon kännit ja loman pari viimeistä päivää täristään.

Minä nautin ihan vaan rannalla (varjossa monesti toki) makoilusta ja kirjan lukemisesta. Nyt yliopistossa opiskellessa sekä kesäkursseja suorittaessa voi mukaan ottaa kurssikirjoja. Saa nauttia hyvistä säistä samalla kun lukee tentteihin. 

Puistojumppaa.

Lähtisin pyöräilemään. Täältä länsirannikolta vaikka kilpisjärvelle. Jos olis rahaa niin lähtisin varmasti.

Tuttu tunne tuo yksinäisyyden kokemus. Itselläkin alkaa aina pieni paniikki tähän aikaan, kun tiedän kuinka yksin kesä taas menee. Tosin olen työtön joten ei se arki nyt talvellakaan ole ollut sen erilaisempaa. Kesä tosin eroaa talvesta siinä, että tulee itselle enemmän se olo, että pitäisi tehdä jotain erilaista. Energiaa on paljon, mutta ei oikein ideaa mihin sen suuntaa. Usein ei tule yksin lähdettyä minnekään. En tosin kaipaa mitään kovin erikoista, mutta surullinen olo välillä, kun kesä menee taas liiankin tutuissa merkeissä. Rahaa tosin ei ole paljon käyttää ja onneksi asun paikassa missä voi istua pihassa ja lukea sekä retkeillä lähiseudulla. Tosin ei tästä vielä paljon vaihtelua saa. Sen vuoksi vaikeaa neuvoa mitään. Ymmärrän silti sen, että moni varmaan matkailee ja käy tapahtumissa yksin. Itse en vaan meinaa saada itseäni liikkeelle. Kaipaisin toista jakamaan kokemuksia, vaikka yksin viihdynkin usein. Toki huono seurakin ikävää silti. Mutta tuttuja silti tuo aloittajan kokemukset.

Mäkin harjoittelen yksin retkeilemistä. Paikalla tuntuu olevan paljon merkitystä ja mullekin ravintolat on etenkin hankalia. Mulle kivoimmat on olleet Kristiinankaupunki (tavoitteena käydä Kissanpiiskaajankujalla ja kahvilla), Pietarsaaressa Storsand (luontokuvia ja eväiden syömistä ja geokätkö) ja Vaasassa Bergö (lautalla 10min matka, 8km helppo pikku vaellus ja lohikeitto sataman ravintolassa). Nämä nyt oli täältä Länsi-Suomesta. Mutta myös Valo-hotelli altaineen oli positiivinen yllätys. Siellä oli paljon muitakin yksin ja juttua tuli pienessä altaassa ja saunoissa. Saattoi tietysti olla sattuma ja toisena iltana se olisi voinut olla huonoin mahdollinen kokemus, mutta sillä kertaa oli kiva.

Vierailija kirjoitti:

Ulkoilisin mahdollisimman paljon. Ajaisin vaikka autolla uudelle paikalle iha vaa käveleen ja nauttiin maailmasta

Näin itse aina teen. Tosin olen kävellyt niin monissa paikoissa lähiseudulla etten enää meinaa keksiä uusia paikkoja.

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus lomilla käynyt ihan itsekseni vieraassa kaupungissa ja viettänyt siellä päivän. Se on ollut ihan ok, mutta kaipaan itseluottamusta, että osaisin nauttia siitä. Suurimman osan tunsin olevani täysin hukassa ja jännitykseltäni meni puolet vähän niinkuin suorittamiseen. Eli varmaan on jotain sos tilanteiden jännittämistä, liiallista turvallisuuteen tuudittautumista. Koitan niin tänäkin kesänä tehdä, tykkäsin tai en.

Aivan kuin oma viestini. Itsekin yritän aina totuttautua uudelleen sosiaalisuuteen. Itsellä ikäviä kokemuksia ihmisistä ja niiden jälkeen itsetunto on heikentynyt. Tosin ujo olen aina vähän ollut myös. Kuitenkin tuttua tuo jännittyneisyys ja suorittamisen tunne. Itse koen samoin sen kuinka jännitän siellä ihmisjoukossa kävelyä ja ns tarkkailen itseäni. Samalla käyn vähän kuin pakosta esim ostoskeskuksissa, vaikka tuntuu hölmöltä vaan pyöriä siellä. Jotenkin se fiilis lopahtaa helposti ja olen kuin ns eksyksissä siellä. Kaipaisin itsekin sitä, että pystyisin nauttimaan siellä kaupungissa oleilusta. Tosin joskus pystyn viimein rentoutumaan, kun saan päähäni taottua sen kuinka tavallinen ihminen olen ja en kiinnitä huomiota. Kaupungissa on ihmisiä paljon kaduilla ja kukaan tuskin jaksaa vahdata esim juuri minun vaatteitani tai ulkonäköäni niin tarkkaan. Se ajatus auttaa. Tosin maaseudulla voin paremmin ja kaupungin vilinä väsyttää nopeasti. Tähän loppuun vielä se, että sinänsä ymmärrän kun monet ehdottavat ulkomaan matkaa yksinäiselle. Sinänsä kiva ajatus, mutta ei minulle ainakaan nyt, kun harjoittelen vasta esim Helsingin reissuja ja siellä "normaalia" toimintaa ja en ole koskaan lentänyt. Siinä mielessä pitää toistaiseksi unohtaa nuo ulkomaanmatkat. "Mukavaa" tosin lukea, ettei ole ainoa jännittäjä. Sivusta.

Vierailija kirjoitti:

Todella monet täällä on kertonut, että matkustelee itsekseen. Uskon, että se on antoisaa, antaa todella paljon itseluottamusta ja muutenkin avartaa, vaikkei menisi edes kauas.

Tätä pitäisi itsekin tehdä. En ymmärrä, miksen uskalla. Joskus olen tosiaan käynyt jossain ihan lähikaupungissa tunnin parin päässä ja voisin väittää päivän olevan kuin fiasko.

Aamulla kun olen lähtenyt ajelemaan ja tarkistanut, mihin auton jättää uudemmassa kaupungissa. Olen todella jännittyneenä koko automatkan, hikikarpalot otsalla ja käsillä, että olen melkein kääntymässä takaisin. Tästä on nautinto sitten kaukana.

Perille päästyäni huojennun, että onnistuin löytämään parkkipaikan. Menen etsimään ruokapaikkaa, ja olen edelleen taas niin jännittynyt, että metsästän tutuhkon ruokapaikan ja ruokahalukin on jännitykseltä pois, joten puolet jää syömättä ja jään miettimään, kuinka hölmöä, kun olen tässä nyt yksin.

Sitten alan miettimään nähtävyyksiä, en meinaa löytää mihinkään ja Google mapsin kanssa naama rutussa menen tutkaamaan, josta en edes muista mitään, koska olen taas niin stressi katossa.

Ihmisiä en katso päinkään, kuljen visusti aurinkolasit silmillä naama rutussa, vauhdikkaalla kävelyvauhdilla, ettei kukaan varmasti jäisi edes juttelemaan kanssani.

Sitten juon äkkiä jossain terassilla kahvin ja menen siitä äkkiä autoon ja ajan takaisin kotiin.

Lopputuloksena tällaisista päivistä on jäänyt mieleen stressi, uskalluksen puute, kauhea itsetehty kiireen tuntu, suorittaminen ja epämukava olo.

Miksi oon tällainen stressiperse? Ap

Jos autoilu kovasti jännittää niin olisko parempi mennä julkisilla jos ne kulkee?

Olen tehnyt yksin matkan San Franciscoon, ja koin samalaisia vaikeuksia kuin muutkin keskustelijat, eli vaikeutta nautiskella maisemista ja tunnetta siitä, että nyt kaikki huomaa että olen yksin. Mulle jäi pari oppia käteen, joten pistän jakoon.

- Päivän ohjelma kannattaa suunnitella edellisenä iltana, jottei koko aika mene googlatessa

- Ohjelman on hyvä olla melko aktiivinen, esim. yksi tai kaksi kohdetta enemmän kuin jos olisit seurassa. Yksin ei saa niin paljon irti hengailusta, joten tekemiseen kannattaa panostaa

- illallinen yksin olisi itselleni vähän liikaa, mutta lounaalla käydessä päätin pari kertaa, että nyt käyn ravintolassa itsekseni lounaalla ja katselen ohikulkijoita ja maisemia (en siis esim. puhelinta). Lounasaikaan monissa paikoissa on paljonkin väkeä itsekseen.

- Yritin tietoisesti ottaa iloa irti siitä, että saan itse päättää kaiken, esim ruokapaikat ja aikataulun. Näistä joutuu aina joustamaa jos on reissussa jonkun kanssa.

Pikkujuttuna vielä, että tuohon nolouteen auttoi itselläni se, että ajattelen muiden katsovan esim. museossa, että tuo on nyt "tilapäisesti" itsekseen, ja muu porukka vaikka odottaa kahviossa. Tyhmää, mutta auttoi! Tsemppiä kaikille, jotka haaveilee itsenäisistä reissuista.

Vierailija kirjoitti:

Todella monet täällä on kertonut, että matkustelee itsekseen. Uskon, että se on antoisaa, antaa todella paljon itseluottamusta ja muutenkin avartaa, vaikkei menisi edes kauas.

Tätä pitäisi itsekin tehdä. En ymmärrä, miksen uskalla. Joskus olen tosiaan käynyt jossain ihan lähikaupungissa tunnin parin päässä ja voisin väittää päivän olevan kuin fiasko.

Aamulla kun olen lähtenyt ajelemaan ja tarkistanut, mihin auton jättää uudemmassa kaupungissa. Olen todella jännittyneenä koko automatkan, hikikarpalot otsalla ja käsillä, että olen melkein kääntymässä takaisin. Tästä on nautinto sitten kaukana.

Perille päästyäni huojennun, että onnistuin löytämään parkkipaikan. Menen etsimään ruokapaikkaa, ja olen edelleen taas niin jännittynyt, että metsästän tutuhkon ruokapaikan ja ruokahalukin on jännitykseltä pois, joten puolet jää syömättä ja jään miettimään, kuinka hölmöä, kun olen tässä nyt yksin.

Sitten alan miettimään nähtävyyksiä, en meinaa löytää mihinkään ja Google mapsin kanssa naama rutussa menen tutkaamaan, josta en edes muista mitään, koska olen taas niin stressi katossa.

Ihmisiä en katso päinkään, kuljen visusti aurinkolasit silmillä naama rutussa, vauhdikkaalla kävelyvauhdilla, ettei kukaan varmasti jäisi edes juttelemaan kanssani.

Sitten juon äkkiä jossain terassilla kahvin ja menen siitä äkkiä autoon ja ajan takaisin kotiin.

Lopputuloksena tällaisista päivistä on jäänyt mieleen stressi, uskalluksen puute, kauhea itsetehty kiireen tuntu, suorittaminen ja epämukava olo.

Miksi oon tällainen stressiperse? Ap

Älä välitä. Olen itse samanlainen myös ja mietin onko viesti omani. Tosin itsellä ei ole edes korttia, mutta hermoilen sitten bussipysäkkien ja aikataulujen kanssa. Toisaalta olen oppinut nyt vähän rentoutumaan. Esim kirppikset itselle kivoja paikkoja olleet. Valitsen silti mieluummin tutun paikan kuin lähden helpolla uuteen kaupunkiin. Tosin ulkomaille minusta ei nyt olisi ja stressaisin. Ehkä vielä joskus.

Nauti yksinolosta. Mene vaikka hyvän kirjan kanssa rannalle varjoon lukemaan. Poikkea jollekin rennolle terassille lasilliselle. Kiertele kirppiksiä ja antikvariaatteja. Käy ilmaiskonserteissa ja muissakin konserteissa. Kiertele vanhoja hautausmaita. Vaeltele kaupungin tavaratalojen viileydessä. Vedä hippivaatteet yllesi ja ole boheemi lierihattu päässä. Kerää kukkia ja kiviä rannalta.

Kiitos ap aloituksesta. Laittoi ajatukset hyrräämään kunnolla. Minä en tavallaan ole yksinäinen ja olen sitä tietyssä mielessä kuitenkin. Olen naimisissa ja lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Miehen kanssa viihdytään kyllä hyvin yhdessä, mutta meillä ei ole juurikaan yhteistä vapaa-aikaa varsinkaan kesällä.

Aikuisikäni olen halunnut matkustella ja nähdä maailmaa ja yhä ujona kerään rohkeutta lähteä ulkomaille yksin. Juurikin niin, että valitsisi vain niitä asioita joita itse haluaa nähdä ja kokea. Lontoo on hyvä paikka siihen, mutta etsin yhä sitä reipasta minää joka uskaltautuisi yksin musikaali/teatterimatkalle. Rakastan myös kirjastoja ja kirjakauppoja.

Pidän toisten kanssa matkustamisesta, mutta haluaisin oikeasti pois sen kynnyksen lähteä ihan itse vaikka lyhyelläkin aikataululla jos siltä tuntuu ja vapaata / rahaa olisi.

Pelkään, että eksyn, suuntavaisto on onneton mapsista huolimatta. Metrot on käteviä, mutta jotenkin aina olen menossa väärään suuntaan. Muiden kanssa osaan liikkua ja opastaakin, yksin on olo että ei mitään hajua missä olen, kuitenkaan en ole pahemmin eksynyt. Kotimaassa olen jonkin verran matkustanut yksin ja siedättänyt itseäni syömällä yksin ravintoloissa, eikä se useamman kerran jälkeen ole niin kamalaa kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin tuntui että ylläni on huutomerkki. "Katsokaa kaikki, olen yksin, säälittävää! " -ajatuksen pauhatessa pääkopassa.

Tätä lukiessa päätin että jonain päivänä, aloitan ihan vaikka Tukholmasta tai Tallinnasta ja yhdestä hotelliyöstä yksin. Siitä sitten sinne Lontooseen joku päivä😊👍