Lue keskustelun säännöt.
Miksi teille tuli avioero?
Tavoitteeni on pitkä, jopa elinikäinen liitto toisen ihmisen kanssa. Haluan tutustua niihin mahdollisiin sudenkuoppiin ja ongelmiin mihin liitto voi kaatua jos on kaatuakseen. On varmasti paljon syitä joille ei mitään voi, mutta uskon että on myös sellaisia joita voi ehkäistä etukäteen. Ajatteletko itse, että olisit voinut tehdä jotain eron estääksesi jos olisit ryhtynyt toimenpiteisiin tarpeeksi aikaisin vai oliko ero väistämätön? Kerro myös minkä ikäisenä erosit ja kuinka pitkän liiton jälkeen. Kiitos vastauksista :)
Kommentit (1765)
Vierailija kirjoitti:
Erottiin koska ei ollut fyysistä eikä henkistä läheisyyttä. Seksiä olisi ollut muttei muuta kosketusta, eikä puhuttu asioista.
Hyvä muistaa, että avioerosta suurin osa on naisen hakemia eli vähemmän niitä, että naisen ulkonäkö ei miellytä. Paitsi tietysti jos se ilmenee sillä, että huomioiminen ja kunnioitus loppuu ja nainen hakee näistä syistä eroa.
Mutta eihän noissa käy kuitenkaan ilmi, että onko esim mies pettänyt ja siksi nainen hakee avioeroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies sairastui skitstofreniaan. Mikä vitsi. Älkää ymmärtäkö väärin, traagista on ollut. Mutta tämä oli se minun turvallinen, vakaa, tasainen järkiliittoni, ja miten kävikään. 10 vuoden liitto suistui hulluuteen ja nyt yritetään epätoivoisena myydä kaikki, pankki hengittää niskaan ja olen poikamme yksinhuoltaja. Kohtalon ivaa kai.
Meillä oli todella myrskyisä liitto. Ollaan samanikäisiä ja parikymppisinä mentiin naimisiin. Oli väkivaltaa ja pettämistä ja kaikenlaista, mitä ei pitäisi olla. Sain lapsen ja jäin avioliittoon. Sitten tuli se ero noin kymmenen vuoden päästä. Nyt yllättäen tullaankin hyvin toimeen. Siis meillä on jopa kaverilliset välit. Mies on rauhoittunut nuoruudestaan. Itse menin naimisiin ja sain lapsen uuden miehen kanssa, joka on rauhallinen ennen kaikkea. Hyvä mies.
Aina kuitenkin ero kaihertaa mieltä siksi, että sitä miettii, että jospa olisi jotenkin saanut asiat selvitettyä. Mutta kun on väkivallasta kyse, niin eipä itseään voi oikein syyttääkään erosta. Mutta lapsen puolesta, kunpa olisi saanut ehjän perheen. Ja itsekin olisin mielelläni pitänyt sellaisen vuosikymmenien mittaisen suhteen. Koska tämän uuden miehen kanssa olin jo yli kolmenkymmenen, kun tavattiin. Ihan aikuinen jo. Ex -mies on tuntenut minut 20 -vuotiaasta. Ex -mieskin sanoi minulle eron jälkeen, että olen se, joka hänet tuntee parhaiten. Ja taisi vaatia eron, että hänkin heräsi muutokseen.
Vierailija kirjoitti:
Mies sairastui skitstofreniaan. Mikä vitsi. Älkää ymmärtäkö väärin, traagista on ollut. Mutta tämä oli se minun turvallinen, vakaa, tasainen järkiliittoni, ja miten kävikään. 10 vuoden liitto suistui hulluuteen ja nyt yritetään epätoivoisena myydä kaikki, pankki hengittää niskaan ja olen poikamme yksinhuoltaja. Kohtalon ivaa kai.
Yksi sadasta sairastuu siihen ja siitä on täysin mahdollista kuntoutua sekä käydä töissä. Miten noin julma ja kylmä voi olla omaa puolisoaan kohtaan, että hylkää kun toinen sairastuu.
Eka avioliitto: 16 vuoden helvetti. Fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Minulle ja lapsille. Miksen eronnut aiemmin? Siksi, että puoliso oli just sellainen että olisi Alibista luettu lopputulosta. Kuin ihmeen kautta lopulta suostui eroon. Olen uudelleen naimisissa, onnellisesti tällä kertaa. Mutta. Lasten elämä tuhoutunut loppuiäksi. Molemmilla niin pahat traumat etteivät tänä päivänä normaaliin elämään enää pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.
Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.
Tilastollisesti moni mies on tyhmä.
Pitää osata pitää puoliaan. Mä en osannut, annoin haukkua ja latistaa. Mieheni oli myös sairaalloisen mustasukkainen.
En ikinä enää hyväksyisi viitettäkään mustasukkaisuuteen.
Puoliso kannattaa valita siitä joukosta joka kunnioittaa muita ihmisiä ja on sinut itsensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tasan tarkkaan, että oman avioeroni siemenet kylvettiin toisen lapseni synnytyksen yhteydessä.
Ex-mies oli "mukana" synnytyksessä. Sen sijaan, että me avioparina olisimme yhdessä saattaneet lapsen maailmaan, ex-mies viis veisasi minusta, ja keskittyi hölisemään sen ainoan miespuolisen hoitajan kanssa senkertaisista jääkiekon MM-kisoista.
Minä ja syntyvä lapsi olimme täysin sivuseikka. Ero tuli viisi vuotta myöhemmin, kun siis tuo ihana miekkonen oli 5-vuotias.
Mua rupesi mietityttämään, voiko liika yrittäminenkin olla pahasta? En tarkoita, etteikö niin sanotusti pyrkisi pitämään huolta suhteesta, mutta että pyrkii ehkäisemään eroa eikä vaan nauttimaan liitosta ja satsaamaan siihen...? En välttämättä ymmärtänyt oikein. Nousi vaan mieleen ekana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Tämä kuulostaa siltä, että voisi siis olla viisaampaa elää elämänsä ilman miestä?
Kyllä! En ikinä enää ota riesoikseni miestä, perässä vedettävää kivirekeä. Pitäkää tunkkinne. Olen onnellinen yksin.
Miksi jotkut ovat näin aggressiivisia. Valinta on vapaa ja ilmaisukin, mutta tosi raju kommentti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän ulkonäkö nyt ainoa asia voi olla minkä perusteella mies rakastaisi naista. Eihän naisten kannattaisi sitten alkaa suhteisiin alunperinkään jos pitkästä suhteesta haaveilee. Ulkonäkö katoaa kaikilta jossain vaiheessa.
Raatorehellisesti kyllä.
En usko tätä, koska olen nähnyt pareja jotka ovat selvästi rakastuneita vaikka ovat vanhoja ja vähemmän kauniita.
Toki sitäkin mahdollisuutta pitää punnita että ehkä meidän nuorten naisten kannattaa ennemmin suosiolla opetella elämään elämänsä yksin, kuin tulla rakastetuksi vain sen aikaa kun ulkonäkö on parhaimmillaan. Itse en ainakaan sellaista rakkautta tarvitse.
Niin tai sitten vaan opettelet olemaan niin mukava, hellä, huolehtivainen, kannustava ja iloinen, että mies haluaa viettää loppuelämänsä kanssasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isoimmat mokat tehdään jo kumppania valitessa eli kumppanit eivät vaan sovi toisilleen.
Itse avioliitto voi kestääkin, jos kumpikin on valmis tulemaan toista vastaan ja työskentelemään yhdessä avioliiton eteen. Jos taas jommalla kummalla ei tuota halua ole, niin sitä ei voi toiselle antaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää keskustelu pistää kyllä ajattelemaan. Mies lähti, mies jätti, mies kyllästyi, mies petti :(
Täällä palstalla syytetään naisia siitäkin, että eroista 70% on naisten hakemia. Onkohan niin, että se eropaperin vieminen vaan jää naisen harteille kun mies jo huitelee muualla?
Tämä. Minä en usko hetkeäkään, että nuo kaikki erot olisivat naisen aloitteesta. Minä olen tuollainen miehen pettämä ja jättämä nainen. Silti mies yritti jättää eropaperien laittamisen minun harteilleni. Sanoin ihan suoraan, että jos hän haluaa erota, niin saa sen eron hoitaakin. Mies sai ihan googlata, mistä avioeron saa. Jälkimmäistä vaihettakaan ei saanut lopulta hoidettua lupauksistaan huolimatta, joten jouduin silloin itse laittamaan eropaperit saadakseni eron viralliseksi.
Eiköhän aika monessa tilanteessa ole kyse siitä, että ero tulee miehen aloitteesta, mutta nainen on se, joka lopulta hoitaa eropaperit eteenpäin.
Niin ja tähän vielä lisäksi ne miehet , jotka eivät todella halua erota vaikka pettävät.
Haluaisivat pitää useita naisia yhtäaikaa, se vaan ei monelle naiselle sovi ja siksi nainen haluaa erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä liittoa oli takana 25 vuotta, kun lopulta hain eron. Rakkautta oli edelleen. Puolisolla mielenterveysongelmia, jotka paljastuivat vasta 10 vuoden yhteiselon jälkeen. Tai olihan hän ollut siihenkin asti ailahtelevainen, vauhdikas tai masentunut, mutta sitten vasta selvisi mistä oli kyse. Tuin puolisoani ja kannoin vastuuta koko ajan enemmän.
Puoliso ei ollut hoitomyönteinen eikä halunnut käyttää hänelle määrättyä lääkitystä tai mennä terapiaan. Purki pahan olonsa minuun ja lapsiin, oireilu oli jo todella rankkaa. Lopulta seurasi psykoosit ja osastohoito suljetulla.
Silloin totesin, että vaikka se ihminen on minulle rakas ja tärkeä, en voi enää elää hänen kanssaan. Ajattelin, että voin olla hänen tukenaan jossain muussa roolissa. Lapsille (isoja jo) ero oli helpotus, eivät kaipaa vanhempaansa tai pidä yhteyttä, vaikka minun puolestani se olisi ok.
Tein kaiken mitä voin, enemmän mitä olisi kannattanut. Muistelen liittoani surullisena, mutta se ei olisi voinut enää jatkua. Puolisoni on muuttunut täysin, persoona on rikkoutunut ja ongelmat on vakavia edelleen. Toivon hänelle kaikkea hyvää.
Minulla on nyt hyvä, tavallinen elämä ja ihana arki tasapainoisen ja vakaan kihlatun kanssa.
Erilaiset toiveet ja halut koituivat eron syyksi.
Minä naimisiinmennessäni halusin perheen, mutkatonta eloa rakkaiden kanssa, lasten ja vaimon, sellaista jossa tehtäisiin kivoja asioita ja oltaisiin perhe. Käytäisiin töissä, ja lapset hoidossa, ja koulussa, tultaisiin kotiin, laitettaisiin ruokaa, viikonloppuisin levättäisiin ja harrastettaisiin lasten kanssa, matkusteltaisiin välillä, ja noh, semmoista leppoisaa eloa ja oloa jossa rakastettaisiin toisia, ja pidettäisiin huolta.
Asiasta olisi ptiänyt keskustella paljon enemmän etukäteen. Vaimo nimittäin halusi ihan eri asioita.
Vierailija kirjoitti:
Isoimmat mokat tehdään jo kumppania valitessa eli kumppanit eivät vaan sovi toisilleen.
Itse avioliitto voi kestääkin, jos kumpikin on valmis tulemaan toista vastaan ja työskentelemään yhdessä avioliiton eteen. Jos taas jommalla kummalla ei tuota halua ole, niin sitä ei voi toiselle antaa.
Omalta kohdaltani voin sanoa sen että nuorena ei tiedä eikä ymmärrä sitä mitä vanhempana. Minulla kesti yli kolmenkymmenen kasvaa sellaiseksi että ylipäätään kykenin olemaan yhdessä toisen ihmisen kanssa parisuhteessa. Siihen asti olin ihan raakile vielä. En ole avioeronnut, mutta vietin ikävuodet 27-34 sinkkuna ihan siitä syystä että sen verran kuitenkin olin itseäni oppinut tuntemaan etten ollut sopivaa seurustelumateriaalia kellekään, eikä kukaan minulle.
Olin ihan varma nuorempana että minä kyllä sovin suhteeseen, kunhan kumppani on oikea, ts minulle sopiva. En tosiaan kyennyt ajattelemaan että minä olen tässä nyt vielä niin raakile että en pysty siksi vielä seurustelemaan vakavasti kenenkään kanssa.
Eli sama kenet olisin kumppanikseni valinnut, se olisi ollut moka, koska ylipäätään kuvittelu siitä että olen valmis suhteeseen oli se moka :D
Kun olin valmis suhteeseen, niin se oli sitten kertaheitolla täysin oikea mies, hänen kanssaan nyt olen ollut 10 v.
Aloimme miehen kanssa seurustelemaan parikymppisinä, hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Olimme melko samanlaisia nuoria, samanlaiset luonteenpiirteet ja kiinnostuksen kohteet. Vuosien kanssa meistä kasvoi kuitenkin aivan erilaisia aikuisia, minun luonteessani vahvistui introvertin piirteet, kun taas mies on ekstrovertti. Kiinnostuimme erilaisista asioista ja teimme asioita erillään. Suhteessa oli paljon sanomattomia asioita ja tasaisin väliajoin ne riideltiin räjähdysmäisesti, mutta siltikään asiat eivät juuri muuttuneet. Tilanne oli siedettävä, enhän tiennyt muunkaanlaisesta parisuhdemallista. Rakkautta kuitenkin oli ja olimme henkisesti samaa tiimiä. Kun saimme lapsen, kaikki ongelmat nousivat kertaheitolla tapetille. Puhumattomuus, erilaiset kiinnostuksen kohteet, erilaiset luonteenpiirteet ja sosiaaliset tarpeet sekä perheenä olemisen vaikeus (mies oleili itsekseen tietokoneella, kun minä olin vauvan kanssa). Oikein malliesimerkki siitä, kuinka lapsella ei todellakaan voi korjata parisuhdetta (emme siis sitä yrittäneetkään, vaan lapsen saaminen osoitti sen, kuinka huono parisuhde oli), vaan parisuhteen pitää olla kunnossa ennen lasten hankintaa. Päädyimme eroon pian vauvavuoden ja neljän vuoden avioliiton jälkeen.
Olin 30v, kun erosimme. Jälkikäteen ajatellen emme olleet lainkaan sopivat puolisot toisillemme. Ero oli melko väistämätön, olisi pitänyt erota jo aiemmin. Erosimme miehen aloitteesta, ja vaikka siinä kohtaa en ollut miettinyt eroa, alkujärkytyksestä toivuttuani ymmärsin sen olevan vain hyvä asia. Ehkä meistä kumpikaan ei ollut ollut onnellinen. Eron jälkeen huomasin voivani henkisesti paljon paremmin. Nyt aikuisena sinkkuna olen tapaillut introverttimiehiä, ja ymmärtänyt paljon paremmin, että luonteenpiirteiden tietynlainen yhteensopivuus on todella tärkeää parisuhteessa, ainakin minulle.
Vierailija kirjoitti:
Parisuhdevinkkinä jotain kantapään kautta oppimaani. Vaikeuksia ei kannata katsella sormien läpi loputtomiin. Parisuhteessa voi esim. tulla aikoja, jolloin toinen ns. kannattelee toista/ottaa enemmän vastuuta yhteisestä arjesta, kodista, lapsista yms. Syynä voi olla esim. toisen masennus, muu sairaus, vaikea elämäntilanne jne. Koen, että toista voi kannatella vähän aikaa, mutta pidemmän päälle tuo epätasapaino rapauttaa parisuhteen. Minusta on tärkeää, että toista ymmärtää, mutta sairaus tai muu syy ei oikeuta pakoilemaan vastuuta loputtomiin. Jokaisen tulisi tehdä oman jaksamisensa rajoissa töitä parisuhteen/perheen eteen sekä olla valmis tekemään töitä oman hyvinvointinsa kohenemisen eteen (esim. hoitamaan masennusta/muuta sairautta). Omassa parisuhteessa olen ottanut tästä opikseni ja puolin ja toisin käydään miehen kanssa keskustelut varhain, jos joku asia painaa. Ei siis jätetä asiaa roikkumaan tai katsella vuosia jotain vaikeaa tilannetta, vaan puututaan siihen varhain.
On sairauksia, joita ei voi hoitaa pois "tekemällä töitä sen eteen ". Minä en haluaisi missään nimessä avioliittoa kanssasi, sillä minulle avioliitto tarkoittaa, niin myötä kuin vastamäessä.
Tapasimme lukiossa kymmenen vuotta sitten kun olin 16, naimisiin kun olin 18 ja esikoinen syntyi kahden kuukauden päästä siitä. Halusin kokeilla taukoa tylsäksi käyneestä suhteesta kun olin 21, takana oli nuoren veljen kuolema ja pääsy yliopistoon kahden rankan kotiäitivuoden jälkeen. Tuntui että on hirveä kiire elää ennen kuin kuolen itsekin, ja siinä elämänjanossa ja parikymppisen pehmeässä päässä unohtui kaikki oikeasti tärkeät asiat. Vuoden elättelimme toivoa siitä että vaihe menee ohi ja tulen järkiini, toisin kävi, avioero astui voimaan kun olin 22 ja vuoden kuluttua siitä aloin tajuta miten peruuttamattoman virheen olen tehnyt. Olin kahden vuoden aikana tehnyt kaikkea kivaa kavereiden kanssa ja löytänyt uuden miehen sen sijaan että olisin elänyt vastuullista arkea oman turvallisen ja ihanan perheeni kanssa. Olin ehtinyt myös muuttaa toiseen kaupunkiin, "koska huvitti". Oli tapahtunut liikaa että olisin voinut enää vain palata. Ex-mieheni todennäköisesti inhosi naamaani, hyvästä syystä.
Yritän nyt vain antaa itselleni anteeksi ja pitää huolen siitä etten enää koskaan jätä perhettäni siksi että aidan toisella puolella ruoho näyttää aina vihreämmältä. Kannan häpeää etä-äitiydestäni ainakin siihen asti että lapsemme on täysi-ikäinen. Olen lopettanut alkoholin käytön jottei se saisi minua käyttäytymään harkitsemattomasti.
Erottiin koska ei ollut fyysistä eikä henkistä läheisyyttä. Seksiä olisi ollut muttei muuta kosketusta, eikä puhuttu asioista.
Hyvä muistaa, että avioerosta suurin osa on naisen hakemia eli vähemmän niitä, että naisen ulkonäkö ei miellytä. Paitsi tietysti jos se ilmenee sillä, että huomioiminen ja kunnioitus loppuu ja nainen hakee näistä syistä eroa.