Miksi teille tuli avioero?

Aluksi se oli hauskaa, että siippa tykkäsi sisustaa (ja sisustikin hienoja koteja meille !), seurasi pukeutumista ja piti omasta ulkonäöstään huoltoa. Mutta, ongelmia tuli siitä, että siippa ei kustantanut elämäntaopaansa tai harrastuksiaan lainkaan itse. Hän ei käynyt koskaan töissä, eikä edes hakenut työpaikkaa. Kun ihminen elää 20 vuotta toisen kustannuksella ja siivellä, josssakin vaiheessa asialle täytyy laittaa stoppi, oli sitten kuinka hyvän näköinen seurapiirirouva tahansa. Suhteesta jäi jälkeen isot laskut, suuret velat, joita maksan vieläkin, ja maksan elämäni loppuun saakka.

Toimivan avioliiton ensinmäinen sääntö on se, että kummankin osapuolen tulee tuoda elantoa yhteiseen kotiin. Avioliittoa ja suhdetta ei voi elää niin, että toinen osapuoli yksinään maksaa kaiken, toisen osapuolen keskittyessä hedonistisesti huolehtimaan vain itsestään.

Siivelläeläminen ei kuulu hyvään suhteeseen.

Seksi ja kaikki hauska loppui.

Naisesta tuli valittava tunnelmanpiljaa. Oikin mitään hän ei halunnut enää tehdä eikä tehnyt.

Vastuunotto ei mennyt tasan koskaan,  kuin ehkä ihan pikkulapsi vaiheessa. Lukuisista lupauksista huolimatta hän ei alannut ottaa vastuuta mistään arjen taidoista, rahankäytöstä, sijoittamisesta, remontoinnista, elämän suunnitelusta, laskuista, verotuksesta, autolla-ajosta... Ruuanlaittokin ja siivoaminen oli laadutonta ja huonontuin sekin koko ajan. Raskasta tuntui olevan kaikki ja kysyttäessä ei oikein löytynyt mitään konkreettisia tekemisiä, jotka raskauden aiheutti. Paljon teki kuulemma monenlaista, mutta tosiaan sitä luetteloa mitä, ei koskaan tullut. Ja sitten kun erottiin, niin tuon työnpanoksen poistuminen ei ollut mistään pois. Mikään asia ei jäänyt tekemättä.

Käytännössä nainen oli murrosikäinen hankala tytärpuoli minulle. Kun pääsin hänestä eroon, niin elämä helpotti, selibaatti loppui, sosiaalinen elämä elpyi,rahaa alkoi jäädä säästöön, oli rentoa ja mahdollista matkustella jne.

Lapset ovat meillä 50/50. Kun olen lasten kanssa, niin kaikki on helppoa ja rentoa. Huomaa kuinka lapsillakin on luonani hyvä olla, heidänkään ei tarvitse olla varuillaan koko ajan koska äiti räjähtää jotain olemattomasta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Toisen puolison ehdottomuus tietyissä asioissa. Hirveät huutoraivarit, jos ei saanut tahtoaan läpi. Uhkaili erolla, jos en suostu lapsen hankkimiseen ja tietysti siinä vaiheessa, kun toinen vanhempani kuoli ikävällä tavalla. Piti sitten kustantaa erilliset hedelmöityshoidot sun muut ja toisella osapuolella ei ollut vakituista duunia saati sellaista tutkintoa, että olisi voinut saada vakituista paikkaa haluamallaan alalla. Oli siis nk. akateeminen ja minä itse alemman korkeakoulututkinnon suorittanut, sekä vakituisessa duunissa. Jouduin ottamaan velkaa, toisen pakkomielteiden takia. Jos olisin ollut fiksu, niin olisi kannattanut pistää kannat vastakkain tässä vaiheessa, meinaa homma meni vieläkin pahemmaksi tämän jälkeen. Tyyppi sairastui raskaudenjälkeiseen masennukseen ja ei suostunut oma-ehtoisesti menemään terapiaan. Kun sitten jossain vaiheessa suostui, niin se terapeutti oli kuulemma ihan paska ja jätti terapiat kesken. Eli hoidin oman duunin ohessa koko talouden (rahallisesti), sekä itse huushollin pidon (siivoukset, kaupassakäynnit ja lapsenhoidon), kun tämä yksi märehti itseään tekemättä mitään. Ihmeellistä oli, että pystyi hoitamaan lapsen sen 8h ajan, kun olin duunissa, mutta heti lapaset tippuivat kun tulin suoraan duunista kotiin. Kavereita ja sukulaisia en tietenkään saanut tavata ja ei tietenkään mitään harrastuksia. Kaikki vapaa-ajat hoidin lasta ja taloutta (koirankusetukset, vaunulenkit ja ruuanlaitot). Sapuskaakaan ei saanut tehtyä, kun oli niin masentunut, mutta mun rahat kelpasivat hänen omiin ostosreissuihin. Tuli päivä, että en enää jaksanut, eli laitoin eropaperit maistraattiin ja voi sitä raivoamisen määrää. Nimilläni olevasta asumisoikeusasunnosta tämä tyyppi ei halunnut muuttaa pois ja en jaksanut viedä asiaa käräjille. Eli käytännössä elin puoli vuotta asunnottomana, ennen kuin sain vuokrakämpän muualta. Kas kummaa heti eron jälkeen oli säätämässä useamman äijän kanssa ja lapset olivat mulla hoidossa joka toinen viikonloppu. Hommaan tuli stoppi, kun ex-anoppi soitti ettei enää jaksa, kun lapset hänellä hoidossa jatkuvasti. Selvisi, että tää tyyppi käytännössä hoidattanut lapsensa muualla yli vuoden ajan, mukaanlukien ruokahuollon. Kun jäi kiinni, niin aivan vitunmoista raivoamista tuli tältä tapaukselta. Muutin toiselle paikkakunnalle, niin tilanne rauhoittui. Nopsaahan löysi itselleen uuden elättäjän ja edelleenkään ei ole saanut suoritettua niitä opintoja loppuun joita kustansin muutaman vuoden...

No missä ne teijän lapset nyt on? Kai nyt sulla ?

Vierailija kirjoitti:

Nainen 53v kirjoitti:

Mies oli minua 15 v vanhempi ja aikansa se oli mukavaa .Mutta sitten alkoi ikäero näkymään kaikissa asioissa,vanhentuva väsynyt ukko ja minä vielä jaksoin harrastaa,kulkea ja olla kaikista asioista kiinnostunut.Kyynisyys alkoi tarttuman minuun ja aloin myös tuntea itseni vanhaksi.Jätin miehen ,kun nuorin lapsi tuli täysi-ikäiseksi.Nyt on elämä upeaa,ja parasta itseäni nuorempi mies,jonka kanssa jaetaan samat harrastukset ja reissataan paljon.Olen elämäni kunnossa ja koen itseni nuoreksi jälleen.Vanha mies vanhentaa naisen! En ikinä enää ota vanhempaa miestä,korkeintaan samanikäinen.

Sama kokemus. Naimisissa emme tosin olleet, mutta 15v vanhempi mies on kyllä aivan liikaa. Nykyään on n. vuoden nuorempi, mutta samana vuonna ollaan synnytty, ja sekin alkaa tässä 40:n rajapyykin ohittaneena olla jo liikaa. Jotenkin tylsistyy miesten mieli vanhetessa, samalla kun naisilla pysyy kirkkaana ja joustavana mieli ja lennokkaana ajatus. Eli ei edes ole kiinni siitä että miehestä tulisi ulkoisesti vanha. 

Nimen omaan tuo kyynisyys, ja sellainen preeseens, ettei mitään oikeastaan kannata tehdä kuin vain makoilla sohvalla, tai sitten hurahdetaan johonkin maantiepyöräilyyn tai muuhun urheilulliseen jolla täytetään vapaa-aika kokonaisuudessaan, ja muusta ei enää osata puhuakaan.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi se oli hauskaa, että siippa tykkäsi sisustaa (ja sisustikin hienoja koteja meille !), seurasi pukeutumista ja piti omasta ulkonäöstään huoltoa. Mutta, ongelmia tuli siitä, että siippa ei kustantanut elämäntaopaansa tai harrastuksiaan lainkaan itse. Hän ei käynyt koskaan töissä, eikä edes hakenut työpaikkaa. Kun ihminen elää 20 vuotta toisen kustannuksella ja siivellä, josssakin vaiheessa asialle täytyy laittaa stoppi, oli sitten kuinka hyvän näköinen seurapiirirouva tahansa. Suhteesta jäi jälkeen isot laskut, suuret velat, joita maksan vieläkin, ja maksan elämäni loppuun saakka.

Toimivan avioliiton ensinmäinen sääntö on se, että kummankin osapuolen tulee tuoda elantoa yhteiseen kotiin. Avioliittoa ja suhdetta ei voi elää niin, että toinen osapuoli yksinään maksaa kaiken, toisen osapuolen keskittyessä hedonistisesti huolehtimaan vain itsestään.

Siivelläeläminen ei kuulu hyvään suhteeseen.

Ja silti elätit sitä kaksikymmentä vuotta?  Ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se joka maksaa. Täytyi olla tosi ihana puoliso, että elätit, ja sittenkö rupsahti niin, että et enää halunnut elättää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisi vuotta liiton alusta ja tuli meidän molempien elämään todella paljon haasteita (kuolemaa yms), miehelle puhkesi masennus. Meillä oli kaksi pientä lasta. Otin tietysti enemmän kannettavakseni. Vuosien mittaan kuormani vain kasvoi ja huolehdin niin toimeentulosta kuin lapsista kuin arjesta noin muutenkin ylipäänsä. Mies kyllä tosissaan yritti hoitaa itseään, kävi terapioissa, kokeili eri lääkkeitä, teki pitkiä kävelyitä, söi terveellisest, jätti alkoholinkin välillä pitkiksi ajoiksi kokonaan pois yms ymsyms. Silti se järkyttävä masennus määritteli meidän elämää. Oli kuin kotona olisi ollut musta-aukko, joka imi kaiken ilon ja kepeyden ja hapen. Lapset eivät koskaan halunneet kutsua meille kavereitaan kun kotona oli sellainen ärisevä mörkö, jos tehtiin jotain yhdessä se tehtiin aina miehen ehdoilla, mies ei ollut enää seksistä kiinnostunut jne. Mutta välissä oli sellaisia ihan hyviäkin jaksoja, jotka antoivat toivoa hetkeksi aikaa.

Jossain vaiheessa sanoin, että en jaksa enää tämän pitää muuttua muuten haluan erota. Mentiin sitten vielä pariterapiaan, mutta siitäkin oli apua vain hetkeksi. Kun huomasin masentuvani itse jopa siihen pisteeseen, että mietin itsemurhaa, tajusin että nyt. Vanhin oli silloin jo lukiossa.

Kaikkeni olin yrittänyt: tukea, puhua, antaa tilaa, ottaa vastuun kaikesta, vähentää stressiä, jopa muuttaa pariin otteeseen, koska tuolla jossain miehen mielestä oli parempi Vuosien ajan. Siinä prosessissa kadotin itseni ja sain yhden rankan burnoutin.

Minun neuvoni olisi: älä unohda itseäsi, vartioi rajojasi, joskus on ihan ok luovuttaa, rakkauskaan ei pelasta kaikkea.

Meillä lapsetkin olivat helpottuneita.

Tiedoksi teille, jotka pysyttelette yhdessä "lasten takia": lasten on paha olla ja elää kodissa, jossa vanhemmat käyvät kylmää sotaa. Lapset vaistoavat ilmapiirin ja saavat aivan vääränlaisen mallin parisuhteista. Heille voi tulla kaikenlaisia traumoja, ongelmia ja tunne-elämän häiriöitä. Sitäkö haluatte?

En ole vielä tavannut yhtäkään sellaista aikuista, joka ajattelee että "olipa hyvä että vanhempani pysyivät väkisin yhdessä, vaikka olisivat halunneet erota jo vuosia sitten". Päin vastoin, he ovat sanoneet että olisivatpa vanhemmat tajunneet / uskaltaneet erota aiemmin, niin oltaisi saatu kasvaa ilman sitä vanhempien jatkuvaa riitelyä, tappelua tai mykkäkoulun pitoa.

Kaksi rauhallista (ja jopa onnellista) kotia on lapselle paljon parempi vaihtoehto kuin yksi kulissikoti, jossa helvetti riehuu valtoimenaan.

Ite taas olen sitä mieltä että on hyvä jos vanhemmat viitsivät ajatella lapsia itsensä yli, ja pysyvät yhteistuumin suhteessa joka on lasten koti. Näin ajattelevat vanhemmat eivät tosiaankaan saa pitää mitään kylmää sotaa, tai riidellä lasten lapsuusaikaa!! Aikuisten tulee osata olla perheessä nätisti ja kivasti lasten takia.

Kaikki riippuvuudet ovat parisuhteen kannalta vaarallisia. -Suosittelen tutustumaan tulevaan kumppaniin rauhassa ja ajan kanssa, ja ennen sitoutumista varmistamaan sen, että tulevalla puolisolla ei ole mitään riippuvuuksia. Riippuvuudet kun laittavat ihmiset tekemään todella pahoja asioita puolisolleen.

Olen nähnyt peliriippuvaisen joka käytti puolisonsa pankkitunnuksia luvatta ottaakseen lainaa ja saadakseen pelaamisensa jatkumaan. -Kun kaikki sitten paljastui, hän jätti puolisonsa yksin vastaamaan pelaamiseen ottamistaan veloista.

Olen nähnyt päihderiippuvaisia jotka lupaavat raitistua, ja joskus yrittävätkin, mutta retkahtavat sitten taas uudelleen. Vuosi vuodelta ja suhde suhteelta aina vain uudelleen.

Olen nähnyt seksiriippuvaisen jolla oli niin paha pakkomielle, että hän saattoi olla kolmen eri kumppanin kanssa samana päivänä pettämässä puolisoaan.

Riippuvuuksista kärsivät ovat yleensä kehittäneet joukon keinoja peitellä ja salata riippuvuuttaan. Nämä paljastuvat kuitenkin pidemmällä aikavälillä, varsinkin jos asutaan yhdessä. Siksi kannattaisi aina asua yhdessä ennen avioliiton solmimista. Lupauksiin paremmasta ei kannata uskoa, vaan riippuvaiselle on tehtävä selväksi se, että vain teoilla on merkitystä, sanoilla ja lupauksilla ei ole mitään merkitystä. Siksi riippuvuuksista kärsivän kanssa ei pidä sitoutua ennen kuin voi olla varma siitä, että riippuvuudesta on pästy eroon ja avioehto on tehty.

 

Vierailija kirjoitti:

Meiltä loppui seksi, miestä ei vaan enää kiinnostanut. Itse en ollut valmis elämään loppuelämää ilman, olin vasta 40.

Tämä on saanut monta yläpeukkua. Jos mies sanoo että erosi seksin puutteen takia niin saa pelkkiä alapeukkuja ja syyttelyä mitä kaikkea hän on tehnyt väärin.

Meinaan vaan että vällillä se seksi vaan loppuu ja silloin on tosiaan parempi erota kuin kärvistellä. Ja jos seksi loppuu sen takia että toinen on ääliö tai jotain muuta niin onhan sekin ihan validi syy erota. Ihan sukupuolesta riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki riippuvuudet ovat parisuhteen kannalta vaarallisia. -Suosittelen tutustumaan tulevaan kumppaniin rauhassa ja ajan kanssa, ja ennen sitoutumista varmistamaan sen, että tulevalla puolisolla ei ole mitään riippuvuuksia. Riippuvuudet kun laittavat ihmiset tekemään todella pahoja asioita puolisolleen.

Olen nähnyt peliriippuvaisen joka käytti puolisonsa pankkitunnuksia luvatta ottaakseen lainaa ja saadakseen pelaamisensa jatkumaan. -Kun kaikki sitten paljastui, hän jätti puolisonsa yksin vastaamaan pelaamiseen ottamistaan veloista.

Olen nähnyt päihderiippuvaisia jotka lupaavat raitistua, ja joskus yrittävätkin, mutta retkahtavat sitten taas uudelleen. Vuosi vuodelta ja suhde suhteelta aina vain uudelleen.

Olen nähnyt seksiriippuvaisen jolla oli niin paha pakkomielle, että hän saattoi olla kolmen eri kumppanin kanssa samana päivänä pettämässä puolisoaan.

Riippuvuuksista kärsivät ovat yleensä kehittäneet joukon keinoja peitellä ja salata riippuvuuttaan. Nämä paljastuvat kuitenkin pidemmällä aikavälillä, varsinkin jos asutaan yhdessä. Siksi kannattaisi aina asua yhdessä ennen avioliiton solmimista. Lupauksiin paremmasta ei kannata uskoa, vaan riippuvaiselle on tehtävä selväksi se, että vain teoilla on merkitystä, sanoilla ja lupauksilla ei ole mitään merkitystä. Siksi riippuvuuksista kärsivän kanssa ei pidä sitoutua ennen kuin voi olla varma siitä, että riippuvuudesta on pästy eroon ja avioehto on tehty.

 

Olen tupakkariippuvainen, enkä tunnista noita mainitsemiasi esteitä tälle 15vuotta jatkuneelle avioliitolle.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi se oli hauskaa, että siippa tykkäsi sisustaa (ja sisustikin hienoja koteja meille !), seurasi pukeutumista ja piti omasta ulkonäöstään huoltoa. Mutta, ongelmia tuli siitä, että siippa ei kustantanut elämäntaopaansa tai harrastuksiaan lainkaan itse. Hän ei käynyt koskaan töissä, eikä edes hakenut työpaikkaa. Kun ihminen elää 20 vuotta toisen kustannuksella ja siivellä, josssakin vaiheessa asialle täytyy laittaa stoppi, oli sitten kuinka hyvän näköinen seurapiirirouva tahansa. Suhteesta jäi jälkeen isot laskut, suuret velat, joita maksan vieläkin, ja maksan elämäni loppuun saakka.

Toimivan avioliiton ensinmäinen sääntö on se, että kummankin osapuolen tulee tuoda elantoa yhteiseen kotiin. Avioliittoa ja suhdetta ei voi elää niin, että toinen osapuoli yksinään maksaa kaiken, toisen osapuolen keskittyessä hedonistisesti huolehtimaan vain itsestään.

Siivelläeläminen ei kuulu hyvään suhteeseen.

Ei herranen aika. Menitkö ihan naimisiin asti vaikka tiesit, että naisella ei ole töitä eikä työhaluja? En voi käsittää.

Kuten täällä näkee: lähes poikkeuksetta syynä on aina se toinen. Joten kun pysyy vain itsensä seurassa, ei tule ongelmia eikä eroakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi se oli hauskaa, että siippa tykkäsi sisustaa (ja sisustikin hienoja koteja meille !), seurasi pukeutumista ja piti omasta ulkonäöstään huoltoa. Mutta, ongelmia tuli siitä, että siippa ei kustantanut elämäntaopaansa tai harrastuksiaan lainkaan itse. Hän ei käynyt koskaan töissä, eikä edes hakenut työpaikkaa. Kun ihminen elää 20 vuotta toisen kustannuksella ja siivellä, josssakin vaiheessa asialle täytyy laittaa stoppi, oli sitten kuinka hyvän näköinen seurapiirirouva tahansa. Suhteesta jäi jälkeen isot laskut, suuret velat, joita maksan vieläkin, ja maksan elämäni loppuun saakka.

Toimivan avioliiton ensinmäinen sääntö on se, että kummankin osapuolen tulee tuoda elantoa yhteiseen kotiin. Avioliittoa ja suhdetta ei voi elää niin, että toinen osapuoli yksinään maksaa kaiken, toisen osapuolen keskittyessä hedonistisesti huolehtimaan vain itsestään.

Siivelläeläminen ei kuulu hyvään suhteeseen.

Ja silti elätit sitä kaksikymmentä vuotta?  Ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se joka maksaa. Täytyi olla tosi ihana puoliso, että elätit, ja sittenkö rupsahti niin, että et enää halunnut elättää?

Ei ehkä tyhmä, mutta röyhkeä ja itsekeskeinen

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oltiin yhdessä noin parikymppisestä eteenpäin reilut 10 vuotta. Eron taustalla oli se, että musta tuntui että mä vedän miestä kivirekenä perässä joka asiassa. Yhdessäoloajasta suuren osan mies oli työttömänä. Minun oli vaikea sulattaa sitä, kun minusta näytti ettei toinen edes tosissaan yritä hankkia ammattia ja etsiä työpaikkaa, oma moraalini oli hyvin erilainen näiden asioiden suhteen. Mies vietti mieluiten aikaa koneella ja minä tykkään tehdä pieniä retkiä, käydä harrastuksissa, touhuta lapsen kanssa kaikenlaista jne.

Käsitykset esimerkiksi kodin riittävästä siistiystasosta erosivat toisistaan. Miehestä tuntui, että minä vaadin häneltä jatkuvasti kaikkea ja liikaa, ja minusta tuntui että minä joudun jatkuvasti tekemään kaiken yksin, lapsenhoidosta lomamatkoihin, niin suunnittelun kuin toteutuksen tasollakin. Mies oli sitä mieltä että hoidan väkisin marttyyrinä kaiken. Koitin tämän jälkeen pyytää miestä hoitamaan joitain asioita tai joskus auttamaan jossain, mutta usein kävi niin, että nämä asiat eivät sitten vaan tulleet tehdyiksi, ja mies saattoi suuttua kun pyysin häntä tekemään jotain (esim. viemään lapsen harrastukseen). Asiat, mitä odotin ja pyysin mieheltä, olivat siis ihan tavallisia perhe-elämään kuuluvia asioita.

Tämän dilemman käytyä selvemmin ilmi olin ensin pitkään vihainen miehelle. Jossain vaiheessa ymmärsin, että en voi muuttaa miestä, me ollaan sitten vaan niin erilaisia aktiivisuustasoiltamme, enkä sitä alkuvuosina tajunnut, tai halunnut nähdä. Siitä seurasi oivallus, että koska en voi muuttaa toista eikä hänkään halua muuttua, olen nyt loukussa ja minullakin pitäisi olla oikeus elää sellaista elämää kuin oikeasti haluaisin, ei minun ole pakko koittaa muuttaa itseäni radikaalisti toisen takia ja tinkiä siitä mikä tekee minut onnelliseksi. Meillä on vain yksi elämä ja kun olin joka päivä ärtynyt ja onneton, ei siinä ollut paljoa mieltä.

Näiden hankaavien asioiden takia arvostukseni ja kunnioitukseni miestä kohtaan rapisi vuosien varrella nollalukemiin, mikä on todella huono juttu parisuhteessa. En pystynyt luottamaan siihen, että mies hoitaisi tai edes haluaisi hoitaa perheen ja talon yhdessä tasavertaisina kumppaneina. Oma käytökseni miestä kohtaan muuttui nuivaksi ja en tykännyt lopulta edes miehen kosketuksesta, mikä ilmeisesti ajoi miehen etsimään seuraa muualta yön tunteina, mitkä mies istui koneella kun muut jo nukkuivat. Mies jäi kiinni intiimistä viestittelyistä toisen naisen kanssa, eikä ymmärtänyt yhtään, mitä oli muka tehnyt väärin. Siinä karisi loppukin luottamuspohja suhteelta. Lapsen takia yritettiin vielä pitkään, käytiin vuosien mittaan kahdella eri rupeamalla perheneuvontakeskuksessa keskustelemassa parisuhdeneuvojan kanssa. Lopuksi vielä päätettiin vetää viimeinenkin ässä hihasta ja käytiin hyvin kalliilla parisuhdeterapeutilla. Siitä ei ollut mitään apua, lähinnä se oli sinetti sille että tämä oli nyt tässä. Nuokin suhteen korjausyritykset tuntuivat siltä, ettei mies paljon pistänyt kortta kekoon vaan päävastuussa olin aina minä.

Noin niin kuin yleensä meillä oli todella hauskaa yhdessä ja samanlainen huumorintaju, mutta ei sekään kaikkea korjaa.

Mun on hirveän vaikea uskoa, että sinä teit kaiken oikein ja mies väärin. Sullahan on selitys ja syy kaikkeen, mies teki vaan paskuuttaan? Sitähän tuo sun paatos on.

Tsemppiä seuraaviin eroihin!

Tuo, mitä kirjoitin, on mun näkökulma eron syihin. Ja ihan kuten myös kirjoitin, yksi iso syy asioiden pieleen menemiseen oli pitkälti tuo, että oltiin sitten vain niin erilaisia, ei välttämättä kiistattomasti oikein tai väärin tekeviä, vaan erilaisia siinä miten haluttiin asiat tehtävän (tai haluttiinko asioita tehtävän ollenkaan). Enkä itsekään ole puhdas pulmunen, kuten myöskin tuolla aiemmin sanottu, tiedostan että käytökseni muuttui ajan myötä nuivaksi miestä kohtaan.

Niin KOSKA MIES oli niin pask a sun mielestä. Eihän sekään oikeastaan ollut sun vika tai vastuulla ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Nainen 53v kirjoitti:

Mies oli minua 15 v vanhempi ja aikansa se oli mukavaa .Mutta sitten alkoi ikäero näkymään kaikissa asioissa,vanhentuva väsynyt ukko ja minä vielä jaksoin harrastaa,kulkea ja olla kaikista asioista kiinnostunut.Kyynisyys alkoi tarttuman minuun ja aloin myös tuntea itseni vanhaksi.Jätin miehen ,kun nuorin lapsi tuli täysi-ikäiseksi.Nyt on elämä upeaa,ja parasta itseäni nuorempi mies,jonka kanssa jaetaan samat harrastukset ja reissataan paljon.Olen elämäni kunnossa ja koen itseni nuoreksi jälleen.Vanha mies vanhentaa naisen! En ikinä enää ota vanhempaa miestä,korkeintaan samanikäinen.

Toivottavasti se itseäsi nuorempi mies tekee sinulle saman kuin sinä teit miehellesi. Tavallaan olisit ansainnut sen, koska ei se ollut sun miehesi vika että sinä menit ottamaan itseäsi vanhemman. 

Ei kai ketään vaan " oteta".

Onhan se nyt yhtälailla miehenkin vastuulla miettiä mikä toimii pidemmän päälle ja mikä ehkä ei.

Tai sitten ymmärtää että ottaa tavallistakin isomman riskin.

Mutta kyllä minuakin vähän puistatti tuo asenne itseään vanhempaa puolisoa kohtaan.

Kyllä siihen on perusteet, kun näitä kovin ison ikäeron liittoja vähän epäillään.

Silent treatment oli parisuhteen täsmä tappoase. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi se oli hauskaa, että siippa tykkäsi sisustaa (ja sisustikin hienoja koteja meille !), seurasi pukeutumista ja piti omasta ulkonäöstään huoltoa. Mutta, ongelmia tuli siitä, että siippa ei kustantanut elämäntaopaansa tai harrastuksiaan lainkaan itse. Hän ei käynyt koskaan töissä, eikä edes hakenut työpaikkaa. Kun ihminen elää 20 vuotta toisen kustannuksella ja siivellä, josssakin vaiheessa asialle täytyy laittaa stoppi, oli sitten kuinka hyvän näköinen seurapiirirouva tahansa. Suhteesta jäi jälkeen isot laskut, suuret velat, joita maksan vieläkin, ja maksan elämäni loppuun saakka.

Toimivan avioliiton ensinmäinen sääntö on se, että kummankin osapuolen tulee tuoda elantoa yhteiseen kotiin. Avioliittoa ja suhdetta ei voi elää niin, että toinen osapuoli yksinään maksaa kaiken, toisen osapuolen keskittyessä hedonistisesti huolehtimaan vain itsestään.

Siivelläeläminen ei kuulu hyvään suhteeseen.

Ja silti elätit sitä kaksikymmentä vuotta?  Ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se joka maksaa. Täytyi olla tosi ihana puoliso, että elätit, ja sittenkö rupsahti niin, että et enää halunnut elättää?

Lopettakaa aikuiset ihmiset tällainen toisten haukkuminen ja irvailu. Nämä keskustelupalstat ei ole sitä varten. Jokaisellä meillä on syyt erota eikä täällä nyt varmasti kukaan kaikkia salaisuuksia ja henk koht asioitaan kerro.

Arvoisat ladyt - älkää hyökätkö mieskirjoittajien kimppuun eteenkin kun he kirjoittavat asiallisesti aiheeseen kuuluvasta asiasta.

Mikä meistä on kukaan arvostelemaan toisten valintoja ja tekemisiä!

T. nais sukupuolen edustaja joka toivoo sivistynyttä keskustelua eikä toisten vähättelyä ja kimppuun hyökkäämistä

Olin nuori ,18 v. ja appiukko oli suoraan kauhuelokuvista . Yöllä kyttäsi käytävässä , vahtasi ulkopuolella . Katsoi koko ajan vihaisesti.,kun tuvassa kävin.Pyykkikoneessa oli ohjelma,jossa ei kone ei linkoa,huusi ,että minun vanhempani maksavat koneen särkymisen. Hommasin kolme asuntoa,ei ukko lähtenyt ,minä lähdin.Vanha ukko pyysi kyynelsilmin anteeksi lähtiessäni,en vastannut mitään,nousin vähine tavaroineni siskoni autoon - katunut en ole. Oli alistanut pojat tahdottomiksi ,ihmispelkoisiksi nyhveröiksi. Tuli kirje," Tule kotiin " ,appiukolta ,en koskaan palannut. Vuosien päästä laitoin kirjeen,että kaikki on anteeksiannettu. En tiedä,elikö vielä silloin. Anoppi oli hyvä.

Sain ihanan,hyvän ja rakkaan miehen myöhemmin,on 33 v. olemme olleet onnellisia.Monnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Miehen piilovittuilu. Huutelee typeryyksiä jos olemme kahden, niinkun ikäänkuin laulauen "v i t u uun ä m m mä.. ä mmmääää. Olette kaikkii h uoriaaaaaaa. Äm mä äm mä ä mmä .

Olen ennen hoitamassa kehitysvammaisia ja monella jolla oli tourette, oli samanlaisia eleitä ja pakonomaista huutamista jotain ihan järjetöntä.

Miehen kanssa puhuin tästä ja otin esille niin suuttui ja sano et nähään huomenna lähe menee ,lähe menee!!!!!!!

Lähdin. Toisen kerran kavereita oli käymässä ja sanoi kaverille jonka kanssa puhuivat jostain mitä en kuullut ja miehen kaveri kysyi "ymmärräks?" Niin mies vastasi että ymmärrän, toisin kuin eräät täällä" .....

Ja katsoi minua.

Sanoi kaverin aikana " hyi tääl jotenki haisee, mä kyl oon käynyt tänää suihkussa mut toi ei oo, se kävi eilen ". Ja mies jo 36, ei mikään teini. Niin monta hämmentävää juttua ja lyhyessä ajassa pahentuneet, käyttäytyy jatkuvasti kuin oikeasti joku 6 vuotias. Mun siskon 8 vuotias on henkisesti kypsempi kun mun mies, et mitä hittooo oikeesti tässä voi enää tehdä jos kuitenkin rakastaa?

Miehesi ei ole terve. Annat hänelle kuitenkin toistuvasti luvan kohdella itseäsi huonosti palaamalla aina takaisin loukattavaksi. Koska rakastat häntä...??

Miksi et arvosta itseäsi enempää?

Hyh hyh, sai mennä kirjoitti:

Ensin mielinkielin olleesta naisesta tuli lopulta nalkuttava lohikäärme.

Taisi siinä sinullakin osuutta olla?

Mies luisui pikkuhiljaa hyvin jyrkkään uskonnolliseen ajatteluun. En pystynyt jatkamaan suhteessa, jossa minua suorastaan demonisoitiin. Yhdeksän vuotta naimisissa.