Lue keskustelun säännöt.
Miksi teille tuli avioero?
Tavoitteeni on pitkä, jopa elinikäinen liitto toisen ihmisen kanssa. Haluan tutustua niihin mahdollisiin sudenkuoppiin ja ongelmiin mihin liitto voi kaatua jos on kaatuakseen. On varmasti paljon syitä joille ei mitään voi, mutta uskon että on myös sellaisia joita voi ehkäistä etukäteen. Ajatteletko itse, että olisit voinut tehdä jotain eron estääksesi jos olisit ryhtynyt toimenpiteisiin tarpeeksi aikaisin vai oliko ero väistämätön? Kerro myös minkä ikäisenä erosit ja kuinka pitkän liiton jälkeen. Kiitos vastauksista :)
Kommentit (1765)
Vierailija kirjoitti:
Tärkein asia avioliittoa harkitseville on selvittää millainen hengellisen elämän pohja kumppaneilla on.
Pysyvimpiä avioliittoja ovat tunnetusti sellaiset jossa puolisot viettävät raamatunkuku-, hartaus- ja rukoushetkiä yhdessä.
Joko ymmärrät että Jumala rakastaa Sinuakin aivan henkilökohtaisesti ja hänellä on Sinullekin aivan yksilöllinen elämänsuunnitelma Hänen tahtonsa mukaisessa elämässä ja johdatuksessa.
"Jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan."
Minustakin tärkeintä on selvittää millainen hengellisen elämän pohja kumppaneilla on. Kun kuulen, että potentiaalinen kumppani haluaa viettää raamatunluku-, hartaus- ja rukoushetkiä yhdessä, tiedän sanoa heti, että eiköhän tämä ollut tässä. Mieluiten tämä tapahtuu viimeistään ensimmäisillä treffeillä, niin ei tuhlaannu enempää aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.
Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.
Tilastollinen fakta on, että avioeroa hakee useimmiten nainen.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli exälle kotipiika, joka kävi töissä, maksoi puolet kuluista, siivosi, hoiti lapset, laittoi ruokaa ja pesi pyykit. Ex ajeli yhteisellä autolla töihin, kun minä menin bussilla.
Vaikka osallistuin rahallisesti ja muutekin perheen yhteiseen elämään niin jotenkin en hänen mielestään koskaan ollut tasa-arvoinen vaan jotenkin alempiarvoinen älykääpiö. Meillä ei ollut kahdenkeskisiä treffejä, ei yhteisiä harrastuksia, ei oikeastaan enää mitään yhteistä.
On vaikea harrastaa seksiä ihmisen kanssa joka selvästi halveksuu.
Katsoin, että olenko itse kirjoittanut tämän. Mutta olisin lopettanut sen, "on vaikeaa harrastaa seksiä ihmisen kanssa, jota halveksuu". Joten erosin, onneksi.
"Puutarha oli liian suuritöinen, meillä on talossa liian vähän säilytystilaa ja autotalli jäi kesken".
Siinäpä tuon ajatusten Anuksen analyysi syistä, jotka johtivat eroomme.
Narsistiset piirteet alkoivat vahvistua vasta 25v jälkeen ( tai papin aamenen ja lasten, kun mies kuvitteli omistavansa minut), kymmenen vuotta kestin huorittelua, syyllistämistä, vähättelyä ja halveksuntaa, sitten erosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pihtasin seksiä monta vuotta enkä edes tiedä miksi. Nyt kelpaisi vaikka aamuin illoin jos saisin takaisin. Kun ei itse anna niin löytyy aina toinen joka antaa. Eikä ollut edes vikaa miehessä.
Tapasimme teini-ikäisinä. Hormonit hyrräsivät ja meno oli vauhdikasta. Jossain vaiheessa sitä huomasi että emme olleet ihan samalla aaltopituudella. Kuitenkin nuorena kuvittelin että nämä täytyy vain sietää ja yritin sopeutua. Yritin myös muuttaa puolisoa, mutta 9v jälkeen huomasin että toinen ei ollut muuttunut ollenkaan. Siinä vaiheessa aloin ensimmäistä kertaa miettiä mitä minä oikeasti edes halusin ja ymmärsin että on turha yrittää työntää pyöreää palikkaa kulmikkaaseen reikään. Pari vuotta eron jälkeen tapasinkin nykyisen puolisoni. Olin päättänyt että en tee kompromisseja puolison luonteenpiirteiden suhteen, eikä ole tarvinnutkaan. Nykyinen on täydellinen match vielä 15 vuoden jälkeenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietyssä iässä on vaara, että vaimo muuttuu anopin kaltaiseksi.
Tämä on niin surullisen totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän ulkonäkö nyt ainoa asia voi olla minkä perusteella mies rakastaisi naista. Eihän naisten kannattaisi sitten alkaa suhteisiin alunperinkään jos pitkästä suhteesta haaveilee. Ulkonäkö katoaa kaikilta jossain vaiheessa.
Raatorehellisesti kyllä.
Ikävä kyllä kyllä . Olen mielenterveys syistä eläkkeellä (!!!!!) Vaikka ikää vasta 25.
Olen lapsena traumatisoitunut todella pahasti insestin ja muiden asioiden takia. Kärsin ajoittaisesta psykooottisista oireista jolloin en ole oma itseni ja haluan tuhota kumppanini tai hänen kaverit, jos ovat miehiä myös. Minulla on 2 eri persoonnaliishäiriötä ja yhteensä 9 eri mt diagnoosia ja dissosiaaativinen identiteetti häiriö niin että minulla on täysin toisistaan irtautuneita persoonia. Minuun on 3 eri miestä hakenut lähestymiskiletoa ja 2 saivat. Olen aivan hullu jos rakastun ja minut yritetään hylätä . Mm mies joka vannoi rakkauttaan ja vakuutteli olevansa tosissaan . Pelasikin mulla ja yritti röyhkeästi vaan lähteä ja totesi että sai haluamansa. Heitin rappurallin sen maataso parvekkeelta läpi, kiipesin sisään ja pakotin keskustelemaan puukolla uhaten. Mies 38 minä 24 . Ajatteli voivansa vain leikkiä mulla, mutta isäongelmista v ittuilu oli liikaa kun tiesi taustani. Vaikka kuinka sekopää olisin, silti pyörii kokoajan joku joka haluaisi parisuhteen kanssani. Ei voi ymmärtää ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olimme olleet naimisissa 8 vuotta, yhteinen yritys, velkaa siitä ja meidän talostamme.
Meillä oli silloin kolme lasta ja olin 6:lla kuukaudella raskaana neljättä lastamme.
Mieheni oli / on ns.kuuma kalle, siis hermot menee pikku asioistakin.
Ja olihan meillä myös isojakin ongelmia.
Enimmäkseen rahasta, siis sen puutteesta.
Tein jo mielessäni liikaa töitä firmassamme, pidin huonoa omaatuntoa lastemme vuoksi.
Silti mieheni hiillosti tekemään enemmän ja enemmän. "Eukko" vaan istuu takamuksillaan , oli hänen vakio lauseensa.
No, silloin istuinkin enemmän, olinhan minä raskaana.
En jaksanut enää kuin vähän siitä mitä "ei raskaana ollessani"... Minun olisi pitänyt jäädä jo sairauslomalle.
Joten mies palkkasi minulle sijaisen.
Parikymppisen naisen.
Huomasin kyllä pian heidän kemian.
Mitään muuta en kyllä huomannutkaan, nähdytkään enkä muista tuosta kuin sumuisia pätkiä.
Muutimme salaa mieheltäni lasten kanssa äidin luokse .
Äiti etsi meille vuokra-asunnon. Ja oli suurimmaksi osaksi meillä auttelemassa kaikessa.
Tuosta kuukauden kuluttua syntyi neljäs lapsemme.
Ja samana kesänä avioeron laitoin vireille.
Minun työni valui sinne firmaan. Kuten itsetuntonikin.
Tuosta tulee kesällä 11 vuotta.
Revin kaikki valokuvat ( paitsi meidän hääkuvamme) missä olin mieheni kanssa kahdestaan.
Ex- mieheni meni muutaman vuoden kuluttua naimisiin sen sijaisena kanssa.
Minulla on miesystävä, mutta asumme erillämme.
En koskaan muuta yhteen vakituisesti kenenkään kanssa.
Oltiin yhdessä noin parikymppisestä eteenpäin reilut 10 vuotta. Eron taustalla oli se, että musta tuntui että mä vedän miestä kivirekenä perässä joka asiassa. Yhdessäoloajasta suuren osan mies oli työttömänä. Minun oli vaikea sulattaa sitä, kun minusta näytti ettei toinen edes tosissaan yritä hankkia ammattia ja etsiä työpaikkaa, oma moraalini oli hyvin erilainen näiden asioiden suhteen. Mies vietti mieluiten aikaa koneella ja minä tykkään tehdä pieniä retkiä, käydä harrastuksissa, touhuta lapsen kanssa kaikenlaista jne.
Käsitykset esimerkiksi kodin riittävästä siistiystasosta erosivat toisistaan. Miehestä tuntui, että minä vaadin häneltä jatkuvasti kaikkea ja liikaa, ja minusta tuntui että minä joudun jatkuvasti tekemään kaiken yksin, lapsenhoidosta lomamatkoihin, niin suunnittelun kuin toteutuksen tasollakin. Mies oli sitä mieltä että hoidan väkisin marttyyrinä kaiken. Koitin tämän jälkeen pyytää miestä hoitamaan joitain asioita tai joskus auttamaan jossain, mutta usein kävi niin, että nämä asiat eivät sitten vaan tulleet tehdyiksi, ja mies saattoi suuttua kun pyysin häntä tekemään jotain (esim. viemään lapsen harrastukseen). Asiat, mitä odotin ja pyysin mieheltä, olivat siis ihan tavallisia perhe-elämään kuuluvia asioita.
Tämän dilemman käytyä selvemmin ilmi olin ensin pitkään vihainen miehelle. Jossain vaiheessa ymmärsin, että en voi muuttaa miestä, me ollaan sitten vaan niin erilaisia aktiivisuustasoiltamme, enkä sitä alkuvuosina tajunnut, tai halunnut nähdä. Siitä seurasi oivallus, että koska en voi muuttaa toista eikä hänkään halua muuttua, olen nyt loukussa ja minullakin pitäisi olla oikeus elää sellaista elämää kuin oikeasti haluaisin, ei minun ole pakko koittaa muuttaa itseäni radikaalisti toisen takia ja tinkiä siitä mikä tekee minut onnelliseksi. Meillä on vain yksi elämä ja kun olin joka päivä ärtynyt ja onneton, ei siinä ollut paljoa mieltä.
Näiden hankaavien asioiden takia arvostukseni ja kunnioitukseni miestä kohtaan rapisi vuosien varrella nollalukemiin, mikä on todella huono juttu parisuhteessa. En pystynyt luottamaan siihen, että mies hoitaisi tai edes haluaisi hoitaa perheen ja talon yhdessä tasavertaisina kumppaneina. Oma käytökseni miestä kohtaan muuttui nuivaksi ja en tykännyt lopulta edes miehen kosketuksesta, mikä ilmeisesti ajoi miehen etsimään seuraa muualta yön tunteina, mitkä mies istui koneella kun muut jo nukkuivat. Mies jäi kiinni intiimistä viestittelyistä toisen naisen kanssa, eikä ymmärtänyt yhtään, mitä oli muka tehnyt väärin. Siinä karisi loppukin luottamuspohja suhteelta. Lapsen takia yritettiin vielä pitkään, käytiin vuosien mittaan kahdella eri rupeamalla perheneuvontakeskuksessa keskustelemassa parisuhdeneuvojan kanssa. Lopuksi vielä päätettiin vetää viimeinenkin ässä hihasta ja käytiin hyvin kalliilla parisuhdeterapeutilla. Siitä ei ollut mitään apua, lähinnä se oli sinetti sille että tämä oli nyt tässä. Nuokin suhteen korjausyritykset tuntuivat siltä, ettei mies paljon pistänyt kortta kekoon vaan päävastuussa olin aina minä.
Noin niin kuin yleensä meillä oli todella hauskaa yhdessä ja samanlainen huumorintaju, mutta ei sekään kaikkea korjaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan liikaa yleistyksiä lapsuudenperheen vaikutuksista. Toki sieltä malleja tulee, mutta ei niitä tarvitse omia. Ajatteleva ja kehittyvä ihminen osaa kyllä analysoida haitalliset asiat ja toimia toisin.
Joku sanoi tuolla aiemmin, että kumppanistaan täytyy PITÄÄ, mikä on kyllä niin totta. Keskinäinen kunniotus on myös elintärkeää suhteelle: jos riidellään, niin ei mennä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin vaan puhutaan asiasta/teoista, jotka ärsyttävät: esim. älä sano toista paskaksi ihmiseksi vaan sano, että hänen tekonsa /sanansa olivat paskamaisia ja että ne loukkasivat.
Vuorovaikutuksen pitää toimia: jos toisella on kovin erilainen tapa suhtautua esim. riitoihin (toinen vetäytyy, poistuu paikalta ja toinen haluaa puhua), niin siihen pitää hakea apua, muuten ennen pitkää ajaudutaan erilleen.
Ja kannattaa valita sellainen ihminen, jonka tavalliset piirteet tai käytöstavat eivät ärsytä. Se on asia, joka ei tule muuttumaan pitkässä juoksussa eli jos jokin asia ärsyttää/inhottaa, niin se ei todennäköisesti tule muuttumaan ajan kuluessa vaan pahenee.
Raha ja ajankäyttö ovat myös sellaisia asioita, joista kannattaa olla melko yhteneväiset ajatukset.
Hyvin tärkeää on vielä ajatella toisen parasta: miten voisin toimia niin, että toisella on hyvä olla? Liiallinen itsekkyys suhteessa ei toimi. Ja syystä kannattaa aina kehua toista ja muitakin ihmisiä; hyviä sanoja ei ole koskaan liikaa, jos ne sanotaan vilpittömästi.
Vierailija kirjoitti:
Avioero tuli pääasiassa sen takia, että ex-vaimon rahankäyttö oli aika rajua.
Vähän sitä sun tätä osteli, osin salaa ja osin perusteli sen että pitää ostaa taas uutta kevät mallistoa yms.
Olisi pitänyt olla tiukempi jo paljon ennen, mutta jonkin yhteisen sovun takia menin mukana pitkään.
Ja rahaa ei todellakaan ollut mitenkään paljoa, päinvastoin jatkuvasti viimeinen viikko ennen palkkaa oli pennien laskemista, että rahat riitti bensaan ja ruokaan.
Molemmat kyllä kävi töissä, n. 2200€ molemmilla palkka.
Mutta iso asuntolaina ja kolme lasta niin menotkin oli suuret.
Erottiin noin 10 vuotta sitten.
Nyt mulla menee loistavasti, ex:llä vähemmän yllättäen ei kovin hyvin, sillä ulosotossa joku 15t€
Vaikka palkat ovat kymmenessä vuodessa nousseet, on ihan selvä asia, että tuolla tulotasolla iso asuntolaina ja kolme lasta on ollut epärealistinen yhtälö silloinkin, jo ihan ilman tuhlailua.
Normaalit, keskituloiset ihmiset eivät ostele mitään vain koska uusi kevätmallisto. Eikä noilla bruttotuloilla oltu silloinkaan edes mediaanissa.
En siis ihmettele, että prakasi.
Enemmän ihmettelen sitä, kuinka monet aina vaan elävät reilusti yli tulojensa, siis ihan suunnitelmista lähtien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun ensimmäinen aviomieheni (jonka kanssa oltiin n. 10 vuotta) rakastui assistenttiinsa :D . Varsin legendaarinen kuvio siis. Ihmettelin aina kun teki niin pitkää päivää. Ei ottanut edes roskapussia mukaan kun häipyi salaa.
Onneksi lähti, löysin paremman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
Olisi kannattanut silloin tällöin pitää vähän hauskaa kahdestaan, niin lopputuloskin voisi olla eri.
Muutamat siiderit/oluet kotona ja kahdestaan ajan viettämistä.
Parantaa taatusti kaikkien parisuhdetta.
No ei tasan taatusti. Alkoholi on syynä suurimpaan osaan avioeroista.
Totta.
Joskus se, että parisuhde ei toimi, tai paha mieli ajaa juomaan.
Vierailija kirjoitti:
Varmimmin avioeron välttää kun ei mene naimisiin. Jos olisit laskuvarjohyppäämässä lentokoneesta ja sinulla olisi 50% mahdollisuus, että laskuvarjo toimii, hyppäisitkö?
Siihen voi kylläkin itse vaikuttaa paljon, että oma liitto onnistuu. Ensimmäinen asia on varmistaa, että molemmilla on samanlainen arvomaailma, eli molemmat toivovat elinikäistä kumppanuutta, ja priorisoivat avioliiton elämässään.
Itsellä avioliittoa kohta 14 vuotta takana, ja itseasiassa voin sanoa, että kyllä tämä on aika Disney meininkiä sikäli, että elämä yhdessä on helppoa ja onnellista. Kun on molemminpuolinen syvä kunnioitus, luottamus ja arvostus. Ollaan tosi kiinnostuneita toisistamme, ja koen, että toisesta löytyy loputtomasti ammennettavaa, ja että yhdessä ollaan vielä enemmän. Lähekkäin oleminen tuntuu edelleen luonnolliselta ja ihanalta.
Ottaisin riskin. Vaikka voi sattua, niin en jättäisi tätä kokematta. Tämä on juuri sitä elämää, mitä haluan elää.
Lopetin ryyppäämisen. Usko tai älä niin en halunnut enää käydä ravintoloissa tai baareissa. Aloin treenaamaan tosissani ja aloin pelaa salibandyä ja halusin laihtua. Laihduinkin 25 kg ensi alkuun joka oli tavoite jotta jaksan pelata salibandya. Ajattelin että minulla on vielä jotain annettavaa ja tavoitteita urheilussa. Nuorena urheilin paljon ja menestyin etenkin salibandyssa olin hyvä.
Sitten tuli työttömyys ja lihoin 30 kg mikä vitutti minua vuosia. Kerran sitten vaan päätin että alan laihduttamaan ja elämään terveellisesti. Sanoin vaimolle että nyt loppu ryyppääminen ja rafloissa käyminen. Ostin kuntopyörän, ostin salikortin ja aloin käymään salilla joka päivä.
Alkoi myös tylsä elämä vissiin vaimon mielestä kun vaan olin kotona ja työtön niin tein kuitenkin jotain eli kävin salilla. Laihduin 4 kuukaudes 25 kg ja olin tosi ylpeä. Soittelin sit vanhoille pelikavereilleni ja pääsin joukkueeseen. En tiedä mikä vaimolle tuli vaikka sanoin että voimme tehdä yhdessä jotain aina ja ei harrastus vienyt liikaa aikaa, pari tuntia aamuisin ja tunti iltaisin 3 päivänä viikossa suunnilleen. Käytin baari rahat urheiluun, ei ollut enää hauskoja bileitä niin vaimo kyllästyi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.
Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.
Tilastollinen fakta on, että nimenomaan miehet haluavat jatkaa suhdetta ja naiset ottavat eron.
Vierailija kirjoitti:
Viisi vuotta liiton alusta ja tuli meidän molempien elämään todella paljon haasteita (kuolemaa yms), miehelle puhkesi masennus. Meillä oli kaksi pientä lasta. Otin tietysti enemmän kannettavakseni. Vuosien mittaan kuormani vain kasvoi ja huolehdin niin toimeentulosta kuin lapsista kuin arjesta noin muutenkin ylipäänsä. Mies kyllä tosissaan yritti hoitaa itseään, kävi terapioissa, kokeili eri lääkkeitä, teki pitkiä kävelyitä, söi terveellisest, jätti alkoholinkin välillä pitkiksi ajoiksi kokonaan pois yms ymsyms. Silti se järkyttävä masennus määritteli meidän elämää. Oli kuin kotona olisi ollut musta-aukko, joka imi kaiken ilon ja kepeyden ja hapen. Lapset eivät koskaan halunneet kutsua meille kavereitaan kun kotona oli sellainen ärisevä mörkö, jos tehtiin jotain yhdessä se tehtiin aina miehen ehdoilla, mies ei ollut enää seksistä kiinnostunut jne. Mutta välissä oli sellaisia ihan hyviäkin jaksoja, jotka antoivat toivoa hetkeksi aikaa.
Jossain vaiheessa sanoin, että en jaksa enää tämän pitää muuttua muuten haluan erota. Mentiin sitten vielä pariterapiaan, mutta siitäkin oli apua vain hetkeksi. Kun huomasin masentuvani itse jopa siihen pisteeseen, että mietin itsemurhaa, tajusin että nyt. Vanhin oli silloin jo lukiossa.
Kaikkeni olin yrittänyt: tukea, puhua, antaa tilaa, ottaa vastuun kaikesta, vähentää stressiä, jopa muuttaa pariin otteeseen, koska tuolla jossain miehen mielestä oli parempi Vuosien ajan. Siinä prosessissa kadotin itseni ja sain yhden rankan burnoutin.
Minun neuvoni olisi: älä unohda itseäsi, vartioi rajojasi, joskus on ihan ok luovuttaa, rakkauskaan ei pelasta kaikkea.
Meillä lapsetkin olivat helpottuneita.
Ai jestas kun kuulostaa ihan samalta polulta, jolla itsekin nyt ole. Tuosta samaisesta mustasta aukosta minäkin usein puhun ja juuri näillä sanoilla.
Onneksi pääsit irti. Mulla ois varmaan jo järki lähteny päästä. Onnea uuteen elämään.