Miksi teille tuli avioero?

Tässähän alkaa ahdistamaan että eroon päätyy kuitenkin huolinatta siitä kuinka hyväksi on suhteensa kuvitellut

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Ähhh...eron pistää vireille lähes aina nainen.

Olisiko aika päivittää käsitystä siitä, mistä ihmissuhde rakentuu?

Juuri noin kävi.Parasta ennen päiväys ohi.

Ei erossa mitään ongelmia,vaan nämä 30v "tädit" jokka kyselee kaippakko seuraa onks kaikki hyvin. Ei parikymppisenä jaksas keski ikäisten jallitteluja. Plees kattelkaa tädit oman ikästä seuraa

Miehen piilovittuilu. Huutelee typeryyksiä jos olemme kahden, niinkun ikäänkuin laulauen "v i t u uun ä m m mä.. ä mmmääää. Olette kaikkii h uoriaaaaaaa. Äm mä äm mä ä mmä .

Olen ennen hoitamassa kehitysvammaisia ja monella jolla oli tourette, oli samanlaisia eleitä ja pakonomaista huutamista jotain ihan järjetöntä.

Miehen kanssa puhuin tästä ja otin esille niin suuttui ja sano et nähään huomenna lähe menee ,lähe menee!!!!!!!

Lähdin. Toisen kerran kavereita oli käymässä ja sanoi kaverille jonka kanssa puhuivat jostain mitä en kuullut ja miehen kaveri kysyi "ymmärräks?" Niin mies vastasi että ymmärrän, toisin kuin eräät täällä" .....

Ja katsoi minua.

Sanoi kaverin aikana " hyi tääl jotenki haisee, mä kyl oon käynyt tänää suihkussa mut toi ei oo, se kävi eilen ". Ja mies jo 36, ei mikään teini. Niin monta hämmentävää juttua ja lyhyessä ajassa pahentuneet, käyttäytyy jatkuvasti kuin oikeasti joku 6 vuotias. Mun siskon 8 vuotias on henkisesti kypsempi kun mun mies, et mitä hittooo oikeesti tässä voi enää tehdä jos kuitenkin rakastaa?

Vierailija kirjoitti:

Miehen piilovittuilu. Huutelee typeryyksiä jos olemme kahden, niinkun ikäänkuin laulauen "v i t u uun ä m m mä.. ä mmmääää. Olette kaikkii h uoriaaaaaaa. Äm mä äm mä ä mmä .

Olen ennen hoitamassa kehitysvammaisia ja monella jolla oli tourette, oli samanlaisia eleitä ja pakonomaista huutamista jotain ihan järjetöntä.

Miehen kanssa puhuin tästä ja otin esille niin suuttui ja sano et nähään huomenna lähe menee ,lähe menee!!!!!!!

Lähdin. Toisen kerran kavereita oli käymässä ja sanoi kaverille jonka kanssa puhuivat jostain mitä en kuullut ja miehen kaveri kysyi "ymmärräks?" Niin mies vastasi että ymmärrän, toisin kuin eräät täällä" .....

Ja katsoi minua.

Sanoi kaverin aikana " hyi tääl jotenki haisee, mä kyl oon käynyt tänää suihkussa mut toi ei oo, se kävi eilen ". Ja mies jo 36, ei mikään teini. Niin monta hämmentävää juttua ja lyhyessä ajassa pahentuneet, käyttäytyy jatkuvasti kuin oikeasti joku 6 vuotias. Mun siskon 8 vuotias on henkisesti kypsempi kun mun mies, et mitä hittooo oikeesti tässä voi enää tehdä jos kuitenkin rakastaa?

Mitä hittoa?? Tämä on eka kerta kun sanon näin, mutta jätä se sika. Todellakin ansaitset parempaa.

ja jos oikein ymmärsin imet vielä sen munaakin vai?

Naiset useammin erossa aloitteen teiijänä kuin miehet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Tämä on kyllä surullinen seikka. Oma poikaystäväni tulee eroperheestä, nimenomaan sellaisesta missä mies vaihtoi vaimon nuorempaan tämän vanhetessa. Tämä on minusta se ikävin kohtalo, koska se jotenkin mitätöi koko liiton. Kyse olikin vain vaimon nuoruudesta ja ulkonäöstä, ja se oli ainoa liittoa koossapitävä syy. Rakkautta ei koskaan ollutkaan vaan vain ulkoiset syyt olla yhdessä. 

Sinänsä ei kyllä tee mieli poikaystävää tämän takia jättääkään, mutta mietityttää asia toki.

Voi jestas mikä idari... Toivottavasti poikaystävä tajuaa itse jättää sut. Ei morjens. Sinä et tiedä mitään noitten ei-edes-appivanhempien parisuhteesta.

Mitähän kaikkea omat vanhempas touhusi, jonka perusteella sut saa tuomita.

Kaikkia pässejä maa päällään kantaakin...

Alkoholismi, jota puoliso ei vuosien ongelmallisesta käytöstä huolimatta itse tunnistanut. Siihen liittyi masennusta, vaihtelevia mielialoja, ilkeilyä, somaattisia vaivoja. Nämä kaikki yhteensä ja lisääntyvästi tekivät yhdessäolosta lopulta mahdotonta. Pitkä yli 20v liitto, jonka viimeiset 5v meni hukkaan näihin ongelmiin. Olisi pitänyt älytä lopettaa jo paljon aikaisemmin, viisi vuotta alkoholistin kanssa oli todella raskasta sekä minulle että lapselle ja varmasti myös puolisolle itselleen.

Otin eron naisen mustasukkaisuuden takia.  Viimeinen niitti oli kun puhuin yhden naisen kanssa ja minun ex suuttui ja kävi sen naisen kimppuun. Järkytyin melko paljon koska se hyökkäys oli aika raju enkä tosiaan uskonut että sellaista eksä voisi tehdä. Otin eron samana yönä.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin yhdessä noin parikymppisestä eteenpäin reilut 10 vuotta. Eron taustalla oli se, että musta tuntui että mä vedän miestä kivirekenä perässä joka asiassa. Yhdessäoloajasta suuren osan mies oli työttömänä. Minun oli vaikea sulattaa sitä, kun minusta näytti ettei toinen edes tosissaan yritä hankkia ammattia ja etsiä työpaikkaa, oma moraalini oli hyvin erilainen näiden asioiden suhteen. Mies vietti mieluiten aikaa koneella ja minä tykkään tehdä pieniä retkiä, käydä harrastuksissa, touhuta lapsen kanssa kaikenlaista jne.

Käsitykset esimerkiksi kodin riittävästä siistiystasosta erosivat toisistaan. Miehestä tuntui, että minä vaadin häneltä jatkuvasti kaikkea ja liikaa, ja minusta tuntui että minä joudun jatkuvasti tekemään kaiken yksin, lapsenhoidosta lomamatkoihin, niin suunnittelun kuin toteutuksen tasollakin. Mies oli sitä mieltä että hoidan väkisin marttyyrinä kaiken. Koitin tämän jälkeen pyytää miestä hoitamaan joitain asioita tai joskus auttamaan jossain, mutta usein kävi niin, että nämä asiat eivät sitten vaan tulleet tehdyiksi, ja mies saattoi suuttua kun pyysin häntä tekemään jotain (esim. viemään lapsen harrastukseen). Asiat, mitä odotin ja pyysin mieheltä, olivat siis ihan tavallisia perhe-elämään kuuluvia asioita.

Tämän dilemman käytyä selvemmin ilmi olin ensin pitkään vihainen miehelle. Jossain vaiheessa ymmärsin, että en voi muuttaa miestä, me ollaan sitten vaan niin erilaisia aktiivisuustasoiltamme, enkä sitä alkuvuosina tajunnut, tai halunnut nähdä. Siitä seurasi oivallus, että koska en voi muuttaa toista eikä hänkään halua muuttua, olen nyt loukussa ja minullakin pitäisi olla oikeus elää sellaista elämää kuin oikeasti haluaisin, ei minun ole pakko koittaa muuttaa itseäni radikaalisti toisen takia ja tinkiä siitä mikä tekee minut onnelliseksi. Meillä on vain yksi elämä ja kun olin joka päivä ärtynyt ja onneton, ei siinä ollut paljoa mieltä.

Näiden hankaavien asioiden takia arvostukseni ja kunnioitukseni miestä kohtaan rapisi vuosien varrella nollalukemiin, mikä on todella huono juttu parisuhteessa. En pystynyt luottamaan siihen, että mies hoitaisi tai edes haluaisi hoitaa perheen ja talon yhdessä tasavertaisina kumppaneina. Oma käytökseni miestä kohtaan muuttui nuivaksi ja en tykännyt lopulta edes miehen kosketuksesta, mikä ilmeisesti ajoi miehen etsimään seuraa muualta yön tunteina, mitkä mies istui koneella kun muut jo nukkuivat. Mies jäi kiinni intiimistä viestittelyistä toisen naisen kanssa, eikä ymmärtänyt yhtään, mitä oli muka tehnyt väärin. Siinä karisi loppukin luottamuspohja suhteelta. Lapsen takia yritettiin vielä pitkään, käytiin vuosien mittaan kahdella eri rupeamalla perheneuvontakeskuksessa keskustelemassa parisuhdeneuvojan kanssa. Lopuksi vielä päätettiin vetää viimeinenkin ässä hihasta ja käytiin hyvin kalliilla parisuhdeterapeutilla. Siitä ei ollut mitään apua, lähinnä se oli sinetti sille että tämä oli nyt tässä. Nuokin suhteen korjausyritykset tuntuivat siltä, ettei mies paljon pistänyt kortta kekoon vaan päävastuussa olin aina minä.

Noin niin kuin yleensä meillä oli todella hauskaa yhdessä ja samanlainen huumorintaju, mutta ei sekään kaikkea korjaa.

Mun on hirveän vaikea uskoa, että sinä teit kaiken oikein ja mies väärin. Sullahan on selitys ja syy kaikkeen, mies teki vaan paskuuttaan? Sitähän tuo sun paatos on.

Tsemppiä seuraaviin eroihin!

Yhdessä oltiin 20v, josta 13 v naimisissa, 3 lasta. Kaikkeni yritin, mutta viimeiset 5v olivat hirveitä. Miehellä oli rakastuminen toiseen, oli kuulemma kanssani vain lasten takia, lisäksi hänellä alko-ongelmaa ja lopulta niin huonoa kohtelua, että sain burn outin ja jouduin syömään masennuslääkkeitä. Mies ei hyväksynyt myöskään uskoani kun käännyin kristityksi, vaikka minä olisin hänet ateistina hyväksynytkin. Lopulta mies jätti mut ja huomasin, että elämä on paljon parempaa näin! Liian pitkään kestin. Nyt onnellinen ja ilman masennuslääkkeitä. Ydinperhe on paras mikäli suhde edes ok, mutta meille se ei ollut enää vaihtoehto. En voisi enää palata vanhaan mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oltiin yhdessä noin parikymppisestä eteenpäin reilut 10 vuotta. Eron taustalla oli se, että musta tuntui että mä vedän miestä kivirekenä perässä joka asiassa. Yhdessäoloajasta suuren osan mies oli työttömänä. Minun oli vaikea sulattaa sitä, kun minusta näytti ettei toinen edes tosissaan yritä hankkia ammattia ja etsiä työpaikkaa, oma moraalini oli hyvin erilainen näiden asioiden suhteen. Mies vietti mieluiten aikaa koneella ja minä tykkään tehdä pieniä retkiä, käydä harrastuksissa, touhuta lapsen kanssa kaikenlaista jne.

Käsitykset esimerkiksi kodin riittävästä siistiystasosta erosivat toisistaan. Miehestä tuntui, että minä vaadin häneltä jatkuvasti kaikkea ja liikaa, ja minusta tuntui että minä joudun jatkuvasti tekemään kaiken yksin, lapsenhoidosta lomamatkoihin, niin suunnittelun kuin toteutuksen tasollakin. Mies oli sitä mieltä että hoidan väkisin marttyyrinä kaiken. Koitin tämän jälkeen pyytää miestä hoitamaan joitain asioita tai joskus auttamaan jossain, mutta usein kävi niin, että nämä asiat eivät sitten vaan tulleet tehdyiksi, ja mies saattoi suuttua kun pyysin häntä tekemään jotain (esim. viemään lapsen harrastukseen). Asiat, mitä odotin ja pyysin mieheltä, olivat siis ihan tavallisia perhe-elämään kuuluvia asioita.

Tämän dilemman käytyä selvemmin ilmi olin ensin pitkään vihainen miehelle. Jossain vaiheessa ymmärsin, että en voi muuttaa miestä, me ollaan sitten vaan niin erilaisia aktiivisuustasoiltamme, enkä sitä alkuvuosina tajunnut, tai halunnut nähdä. Siitä seurasi oivallus, että koska en voi muuttaa toista eikä hänkään halua muuttua, olen nyt loukussa ja minullakin pitäisi olla oikeus elää sellaista elämää kuin oikeasti haluaisin, ei minun ole pakko koittaa muuttaa itseäni radikaalisti toisen takia ja tinkiä siitä mikä tekee minut onnelliseksi. Meillä on vain yksi elämä ja kun olin joka päivä ärtynyt ja onneton, ei siinä ollut paljoa mieltä.

Näiden hankaavien asioiden takia arvostukseni ja kunnioitukseni miestä kohtaan rapisi vuosien varrella nollalukemiin, mikä on todella huono juttu parisuhteessa. En pystynyt luottamaan siihen, että mies hoitaisi tai edes haluaisi hoitaa perheen ja talon yhdessä tasavertaisina kumppaneina. Oma käytökseni miestä kohtaan muuttui nuivaksi ja en tykännyt lopulta edes miehen kosketuksesta, mikä ilmeisesti ajoi miehen etsimään seuraa muualta yön tunteina, mitkä mies istui koneella kun muut jo nukkuivat. Mies jäi kiinni intiimistä viestittelyistä toisen naisen kanssa, eikä ymmärtänyt yhtään, mitä oli muka tehnyt väärin. Siinä karisi loppukin luottamuspohja suhteelta. Lapsen takia yritettiin vielä pitkään, käytiin vuosien mittaan kahdella eri rupeamalla perheneuvontakeskuksessa keskustelemassa parisuhdeneuvojan kanssa. Lopuksi vielä päätettiin vetää viimeinenkin ässä hihasta ja käytiin hyvin kalliilla parisuhdeterapeutilla. Siitä ei ollut mitään apua, lähinnä se oli sinetti sille että tämä oli nyt tässä. Nuokin suhteen korjausyritykset tuntuivat siltä, ettei mies paljon pistänyt kortta kekoon vaan päävastuussa olin aina minä.

Noin niin kuin yleensä meillä oli todella hauskaa yhdessä ja samanlainen huumorintaju, mutta ei sekään kaikkea korjaa.

Mun on hirveän vaikea uskoa, että sinä teit kaiken oikein ja mies väärin. Sullahan on selitys ja syy kaikkeen, mies teki vaan paskuuttaan? Sitähän tuo sun paatos on.

Tsemppiä seuraaviin eroihin!

Tuo, mitä kirjoitin, on mun näkökulma eron syihin. Ja ihan kuten myös kirjoitin, yksi iso syy asioiden pieleen menemiseen oli pitkälti tuo, että oltiin sitten vain niin erilaisia, ei välttämättä kiistattomasti oikein tai väärin tekeviä, vaan erilaisia siinä miten haluttiin asiat tehtävän (tai haluttiinko asioita tehtävän ollenkaan). Enkä itsekään ole puhdas pulmunen, kuten myöskin tuolla aiemmin sanottu, tiedostan että käytökseni muuttui ajan myötä nuivaksi miestä kohtaan.

Nuoruuden n. 20 vuotta kestäneessä liitossa mies paljastui kaappihomoksi, joka oli ottanut minut ja lapset kulissiksi. Häntä kiinnosti myös pikkupojat ja lopulta paljastui tämän pedofiilin toimet sukulaispoikiinikin. Liitossa oli myös runsaasti henkistä ja jonkun verran fyysistäkin väkivaltaa. Perheen pyöritys jäi täysin minun vastuulleni. Itse olin uskonnolla peloteltu ja liian alistuva ja mukautuva. Lopulta uskalsin erota, mikä oli paras mahdollinen päätös elämässäni. Mies ei uhkaavasta käytöksestä huolimatta tappanut ketään aseellaan ja "et tule koskaan löytämään yhtä hyvää miestä kuin minä olen" -kommentilleen ei voi nyt kuin nauraa.

Pitkän terapian ja omannäköisten elämänvalintojen jälkeen olen nyt onnellisessa ja tasa-arvoisessa parisuhteessa ihanan miehen kanssa ja elämä hymyilee!

Kannattaa uskoa itseensä ja omiin havaintoihin. Jos joku asia mietityttää jo suhteen alussa, niin todennäköisesti siinä on jotain pielessä.

Nainen 53v kirjoitti:

Mies oli minua 15 v vanhempi ja aikansa se oli mukavaa .Mutta sitten alkoi ikäero näkymään kaikissa asioissa,vanhentuva väsynyt ukko ja minä vielä jaksoin harrastaa,kulkea ja olla kaikista asioista kiinnostunut.Kyynisyys alkoi tarttuman minuun ja aloin myös tuntea itseni vanhaksi.Jätin miehen ,kun nuorin lapsi tuli täysi-ikäiseksi.Nyt on elämä upeaa,ja parasta itseäni nuorempi mies,jonka kanssa jaetaan samat harrastukset ja reissataan paljon.Olen elämäni kunnossa ja koen itseni nuoreksi jälleen.Vanha mies vanhentaa naisen! En ikinä enää ota vanhempaa miestä,korkeintaan samanikäinen.

Toivottavasti se itseäsi nuorempi mies tekee sinulle saman kuin sinä teit miehellesi. Tavallaan olisit ansainnut sen, koska ei se ollut sun miehesi vika että sinä menit ottamaan itseäsi vanhemman. 

Jotenkin nykyään, kuten suurin osa viesteistä todistaa, avioliittoa ei enää tajuta siten kuin itse olen sen sisäistänyt. Viimeistään jos tulee lapsia siinä ollaan tietyllä tavalla ikuisesti sidoksissa toiseen. Todella hankala selittää mitä tarkoitan. Ehkä sellaiset joilla on joku vaikea lapsi voivat sen tajuta että vaihtoehto ei saisi ensisijaisesti olla "jättää se". Samalla tavalla tulisi kohdella myös puolisoa, perheenjäsentä. Toki on tapauksia joissa välit lapsiinkin katkeaa, mutta monesti myös pitkäjänteinen työ ja välittäminen palkitaan jollain paljon kestävämmällä kuin sillä että säntäillään mielihalujen perässä eri suuntiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioero tuli pääasiassa sen takia, että ex-vaimon rahankäyttö oli aika rajua.

Vähän sitä sun tätä osteli, osin salaa ja osin perusteli sen että pitää ostaa taas uutta kevät mallistoa yms.

Olisi pitänyt olla tiukempi jo paljon ennen, mutta jonkin yhteisen sovun takia menin mukana pitkään.

Ja rahaa ei todellakaan ollut mitenkään paljoa, päinvastoin jatkuvasti viimeinen viikko ennen palkkaa oli pennien laskemista, että rahat riitti bensaan ja ruokaan.

Molemmat kyllä kävi töissä, n. 2200€ molemmilla palkka.

Mutta iso asuntolaina ja kolme lasta niin menotkin oli suuret.

Erottiin noin 10 vuotta sitten.

Nyt mulla menee loistavasti, ex:llä vähemmän yllättäen ei kovin hyvin, sillä ulosotossa joku 15t€

Vaikka palkat ovat kymmenessä vuodessa nousseet, on ihan selvä asia, että tuolla tulotasolla iso asuntolaina ja kolme lasta on ollut epärealistinen yhtälö silloinkin, jo ihan ilman tuhlailua.

Normaalit, keskituloiset ihmiset eivät ostele mitään vain koska uusi kevätmallisto. Eikä noilla bruttotuloilla oltu silloinkaan edes mediaanissa.

En siis ihmettele, että prakasi.

Enemmän ihmettelen sitä, kuinka monet aina vaan elävät reilusti yli tulojensa, siis ihan suunnitelmista lähtien.

Joo, käsi ylös virheen merkiksi. Kuten myönsinkin, niin tuli tehtyä virheitä.

Jälkeenpäin on helppo olla viisaampi, mutta tuossa ajassa tuli mentyä vähän niinkuin laput silmillä.

Itse olen yrittänyt olla tarkempi rahan kanssa, mutta ex-vaimolla oli jo silloin huolettomampi asenne rahankäyttöön.

Esim. rattaat "oli pakko saada" uusinta Emmaljungaa, vaikka edelliset oli mun mielestä ihan hyväkuntoiset ensimmäisen jäljiltä.

Suoraan sanottuna ex käytti seksiä neuvotteluvalttina, oli mielin kielin kun halusi jotain. Siis normi seksiä meillä oli muutenkin, mutta tuolloin heittäytyi villiksi ja oli vähän kaikenlaista sen saralla.

Vierailija kirjoitti:

Viisi vuotta liiton alusta ja tuli meidän molempien elämään todella paljon haasteita (kuolemaa yms), miehelle puhkesi masennus. Meillä oli kaksi pientä lasta. Otin tietysti enemmän kannettavakseni. Vuosien mittaan kuormani vain kasvoi ja huolehdin niin toimeentulosta kuin lapsista kuin arjesta noin muutenkin ylipäänsä. Mies kyllä tosissaan yritti hoitaa itseään, kävi terapioissa, kokeili eri lääkkeitä, teki pitkiä kävelyitä, söi terveellisest, jätti alkoholinkin välillä pitkiksi ajoiksi kokonaan pois yms ymsyms. Silti se järkyttävä masennus määritteli meidän elämää. Oli kuin kotona olisi ollut musta-aukko, joka imi kaiken ilon ja kepeyden ja hapen. Lapset eivät koskaan halunneet kutsua meille kavereitaan kun kotona oli sellainen ärisevä mörkö, jos tehtiin jotain yhdessä se tehtiin aina miehen ehdoilla, mies ei ollut enää seksistä kiinnostunut jne. Mutta välissä oli sellaisia ihan hyviäkin jaksoja, jotka antoivat toivoa hetkeksi aikaa.

Jossain vaiheessa sanoin, että en jaksa enää tämän pitää muuttua muuten haluan erota. Mentiin sitten vielä pariterapiaan, mutta siitäkin oli apua vain hetkeksi. Kun huomasin masentuvani itse jopa siihen pisteeseen, että mietin itsemurhaa, tajusin että nyt. Vanhin oli silloin jo lukiossa.

Kaikkeni olin yrittänyt: tukea, puhua, antaa tilaa, ottaa vastuun kaikesta, vähentää stressiä, jopa muuttaa pariin otteeseen, koska tuolla jossain miehen mielestä oli parempi Vuosien ajan. Siinä prosessissa kadotin itseni ja sain yhden rankan burnoutin.

Minun neuvoni olisi: älä unohda itseäsi, vartioi rajojasi, joskus on ihan ok luovuttaa, rakkauskaan ei pelasta kaikkea.

Meillä lapsetkin olivat helpottuneita.

Tiedoksi teille, jotka pysyttelette yhdessä "lasten takia": lasten on paha olla ja elää kodissa, jossa vanhemmat käyvät kylmää sotaa. Lapset vaistoavat ilmapiirin ja saavat aivan vääränlaisen mallin parisuhteista. Heille voi tulla kaikenlaisia traumoja, ongelmia ja tunne-elämän häiriöitä. Sitäkö haluatte?

En ole vielä tavannut yhtäkään sellaista aikuista, joka ajattelee että "olipa hyvä että vanhempani pysyivät väkisin yhdessä, vaikka olisivat halunneet erota jo vuosia sitten". Päin vastoin, he ovat sanoneet että olisivatpa vanhemmat tajunneet / uskaltaneet erota aiemmin, niin oltaisi saatu kasvaa ilman sitä vanhempien jatkuvaa riitelyä, tappelua tai mykkäkoulun pitoa.

Kaksi rauhallista (ja jopa onnellista) kotia on lapselle paljon parempi vaihtoehto kuin yksi kulissikoti, jossa helvetti riehuu valtoimenaan.

Puoliso sairastui kivuliaaseen tautiin, jonka kipujen hoitamiseen annettiin opiaattipohjaisia lääkkeitä. -Kun samaan soppaan lisättiin ikärasitteen tuomat hormonit henkilölle jonka alkoholinkäyttö oli ennestäänkin reipasta, lääkärit loivat meidän kotiimme hirviön. Kolmiolääkkeet + hormonit + alkoholi oli niin vaarallinen yhdistelmä, että henkeni säilyttääkseni hain avioeron ja muutin omaan kotiin.

Ex-puolisoni yritti tappaa minut. Sairaalassa toipuessani päätin hakea avioeron.

 

Ex-puolisolla oli taipumus riippuvuksiin jo ennestäänkin: Alkoholiriippuvuus oli ollut läsnä aina, jonkinasteisen seksiriippuvuuden kyytipoikana, mutta siksi ihmettelenkin sitä, että miksi lääkärit eivät tunnistaneet mitä kokonaisvaikutuksia jo lääkkeet + hormoonit itsessäänkin jo aiheuttavat, saati kun niitä annetaan jo entuudestaan riippuvuuksista kärsivälle ?

Jos puolisolla on riippuvuuksia, eikä niitä hoideta, avioliitto on tuomittu tuhoon. Sen opin, että pysyn kaukana riippuvuuksista kärsivistä, enkä edes yritä parantaa heitä. Riippuvuuksista kärsivän on itse parannettava itsensä ennen kuin minkäänlaista parisuhdetta voi riippuvuuksista kärsivän kanssa ajatella.