Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Olen nelikymppinen ja ahdistaa tajuta, että olen vain ajautunut tähän elämään mitä nyt elän
01.05.2022 |
Olen nelikymppinen nainen, perheellinen, vakityö, terve, on suvun tukiverkkoja, omistusasunto jne. eli periaatteessa kaikki elämässä ihan ok. Silti joku epämääränen ahdistus yhä enenevässä määrin pyörii sisällä, että en ole tyytyväinen tähän elämään mikä minulla nyt on. Olen kotoisin maaseudun pikku paikkakunnalta ja asun edelleen samassa kunnassa mistä olen kotoisin. Lukioaikana minulla oli monia unelmia. Halusin mm. lähteä koko kesäksi interreilaamaan keski- ja etelä-Eurooppaan, lähteä au pairiksi Englantiin tai Yhdysvaltoihin viettämään välivuotta, muuttaa Helsinkiin, opiskella oikeustiedettä tai psykologiaa, tai mahdollisesti jotain muutakin yliopistossa, valmistumisen jälkeen matkustella eri puolilla maapalloa, asua jokin pätkä ulkomailla esim. opiskelijavaihto, tutustua uusiin ihmisiin, saada uusia kavereita jotka ovat erilaisia mitä minä, seurustella ja kokea suurta rakkautta ja draamaa. Lapsista en ikinä muista haaveilleeni enkä todellakaan siitä, että jään kotiseudulleni ja teen tätä työtä mitä olen tehnyt viimeiset 15 vuotta. Miten kävi: en uskaltanut lähteä au pairiksi, interreilille, en hakea yliopistoon tai edes valmennuskurssille. Vanhempani olivat pienituloisia ja kouluttamattomia, meillä oli rahasta aina pulaa, esimerkiksi vanhempani ei koskaan matkustelleet jotain valmispaketti Tallinnan risteilyjä lukuunottamatta, joten heillä ei ollut mahdollisuutta tukea rahallisesti esim. valmennuskursseja jotta olisin voinut hakea yliopistoon. Lisäksi vanhempien suora ja epäsuora viesti oli, että maailma on vaarallinen, älä lähde Helsinkiin tai muualle, täällä lähelläkin on koulu (AMK), ota ammatti joka työllistää. Niinpä hain ja pääsin (tai oikeastaan kaikki hakeneet pääsi!) lähimpään maaseutu AMK:n ja opiskelin ammatin, joka ei minua sinänsä kiinnosta. Tein vieläpä niin, että opiskelin kotoa (eli vanhempien luota) käsin tuon AMK tutkinnon. Maaseudulla kun reilun tunnin ajomatka suuntaansa ei ole mitään. Itsekin ns. syrjäkylän kasvattina koin jollain tavalla turvallisemmaksi jäädä asumaan opiskeluajaksi kotiin kuin muuttaa vieraiden ihmisten kanssa solukämppään. Siten en ikinä oikein edes päässyt opiskelijapiireihin, -tapahtumiin jne. Opiskeluaikana kyllä löytyi poikaystävä, nykyinen aviomies, valmistumisen jälkeen yhteenmuutto, lapset, häät, työpaikka. Elämä siis rullannut omalla painollaan ihan sujuvasti ja ulkoisin puolin kaikki tosiaan näyttää olevan hyvin. Sisällä kuitenkin yhä enenevässä määrin eräänlainen paha olo ja ahdistus siitä, että en pystynyt tekemään mitään omien unelmien toteuttamiseksi vaan elämä on ollut ajautumista tähän pisteeseen. Esim. ikinä en ole kokenut suurta rakkautta mieheeni. Aloin seurustella, koska hän oli ihan ok tyyppi ja halusin seurustella jonkun kanssa. Seurustellessa pitkään mietin eroa sillä perusteella, että ei tunnu tarpeeksi rakastuneelta. Sitten tulin raskaaksi, ahdisti alkuun tosi paljon, mietin jopa aborttia mutta en lopulta pystynyt ja toki nyt olen lapsesta iloinen. Mentiin naimisiin lapsen ollessa pieni ja lopulta tuli toinen lisää. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia, onko muillakin samoja mietteitä mitä mulla?
Kommentit (145)
Vierailija kirjoitti:
Kaikki on suhteellista. Mä olen melkein samanikäinen ja työtön (oikeammin työkyvytön), pitkäaikaissairas, ei lapsia enkä pysty niitä saamaan eikä omistusasuntoa. Mies löytyy mutta hänkin aika ikävä toisinaan. Ja on katkera omasta köyhyydestään. Eli onko sulla nyt asiat niin huonosti?
Tuo nyt on ainoastaan vaan tyhmää kilpailla ja vertailla kenellä on asiat huonoimmin. Niin sulla kuin ap:llakin on kuitenkin ihan sama tilanne, ettei oma elämäntilanne tunnu omalta/oikealta eikä sitä ole itse varsinaisesti valinnut.
sivusta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika mielenkiintoista. Sinullahan nimenomaan on ne asiat, mistä moni vain haaveilee. Kuulostaa siltä, että se mikä on jäänyt uupumaan, ei ole mikään yksittäinen asia, vaan enemmänkin omien rajojen ylittäminen ja riskien otto. Ja sen kokeminen ei ole myöhäistä. Lähde interrailille,opiskele etänä avoimessa yliopistossa. Muistan että lukio-opettajani kävivät interrailille viisikymppisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä kappalejaot hävisi, näkyi kyllä itselleni kun kirjoitin tekstiä.
apTää alusta on jotenkin muuttunut ja kappalejakoihin kannattaa laittaa nykyään kaksi riviväliä. Itsellä kävi samoin yhdessä pitkässä kommentissa, kaikki tulikin pötköön.
Jeps. Samoin tekstistä katoaa välillä sanojakin. Puhumattakaan sitten siitä, että koko viesti jää johonkin en nak ko sen suu riin esim näinkin neutraalia aihetta käsittelevässä ketjussa. Eikä ilmaannu ikinä ketjuun edes sen tarkistamisen jälkeen vaikka muuta luvataan.
On todella tyypillistä että tyytymättömyys elämäntilanteeseen ja sen aiheuttama jonkinlainen lamaantuminen ja masennus aiheuttaa ajattelua, että katsotaan taaksepäin ja mietitään miten tähän on tultu.
Olen itse kokenut vastaavaa, en syytellyt, mutta hakenut syitä vanhempien valinnoista ja niiden seurauksista. Esimerkiksi pikkupaikkakunnalla asettuminen, maaseutulukio, väärälle alalle ajautuminen ja niin edelleen.
Tuo taaksepäin katsominen on mielestäni jonkinlainen masennuksen oire ja ajatusvääristymä, ainakin itselläni. Silloin kun on myönteinen ja energinen, on luonnollista katsoa eteenpäin ja nähdä mahdollisuuksia. Sen sijaan että miettisi miten tähän tullut mieli suuntautuu tulevaan.
Nelikymppisenä olet vielä kuitenkin nuori, ja voisit esimerkiksi reissata nuortesi kanssa, tehdä matkoja, voitte muuttaa kaupunkiin koko perheenä pikkupaikkakunnalla. Riippuu tietysti myös miehen töistä.
Ap:lle en sinänsä muuta osaa sanoa, kuin että älä katso taaksepäin, ratkaisut eivät löydy sieltä.
On aivan erilaista vähävaraisten vanhempien lapsena edetä elämässä. Hankkia huippuammatti. Mitään ei ilman saa. Lainoja otettava.
ENTÄS VARAKKAAT: TUKEVAT NUORIAAN, OSTAVAT KÄMPÄN, EI TARVI OPINTOLAINOJA.
SITTEN HE HAKEVAT TÖIHIN TUTTUJENSA PAIKKOIHIN OHI VÄHÄVARAISEN PERHEEN NUOREN, JOKA ON ÄLYKKÄÄMPI JA SOPIVAMPI TEHTÄVÄÄN
Siinä suomalainen korruptio .?
Eikä todellakaan ole tässä maassa samat lähtökohdat.
Toiset saa miljoona perintöä, toiset satatonnia pesämunaa. Joku tonnin, joku ei mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä ei lopu nelikymppisenä ja aikaa pelkästään työelämässä on edessä 30 vuotta. Joten jatko-opintoja ehdottomasti kannattaa miettiä. Uuden uran tekeminen voi olla haastavampaa, mutta moni on myös siinä onnistunut.
Ihmisiä kuolee ja naisia r aiskataan Ukrainassa, ei ap:llä ole mitään oikeutta olla tyytymätön elämäänsä. Sulla on katto pään päällä ja jääkaapissa ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KIRSTI PAAKKANEN OSTI TAPPIOLLISEN MARIMEKON 62-vuotiaana.
OLIKO LIIAN VANHA, OLIKO LIIAN MYÖHÄISTÄ?
EI.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen ongelma että s aina haluaa lisää tai jossittelee mitäs jos.
Se todella on ongelma jos pelon takia muita kuunnellessaan ei uskalla kokea ja elää. Voi tosiaan tulla huijattu olo.
Niin. Itse olin nuorena juurikin tuollainen kiltti tyttö ja mukautuja joka ei uskaltanut olla oma itsensä vaikka jo lähtökohtaisesti olin ihan vääränlaisessa seurassa. Tämä siis päti niin kaveripiiriin johon en ikinä tuntenut kuuluvani kuin sitten poikaystäviinkin, mutta silti sitä ei uskaltanut jättäytyä poiskaan koska pelkäsin yksinäisyyttä ja mikä ironisinta; jääväni lapsettomaksi ja ikisinkuksi. Sitä vaan piti mennä mukana vaikka mieluummin olisin tehnyt ihan muita asioita jotka taasen oli muiden mielestä ihan tyhmiä.
Lopulta noin 25-vuotiaana sain lopullisesti tarpeekseni ns. kavereista että miehistä kolmannen parisuhteen jälkeen. Tosin silloinkin vielä kuvittelin, etten vaan itse ole parisuhdeihminen kun en vaan jaksa/pysty/halua elämään toisen mielen ja oikkujen mukaan ja elämään vain toiselle sopivaa ja mieluisaa elämää ilman että toinenkin on valmis kompromisseihin ja joustamaan.
Lopulta jäin lapsettomaksi ikisinkuksi, koska meni vuosia etten edes halunnut parisuhdetta noiden kokemuksieni jälkeen. Sitten kun tajusin, ettei vika ollut minussa vaan näissä aiemmin tarjolla olleissa miehissä jotka oli itselleni täydellisen epäsopivia niin eipä niitä sopiviakaan enää mistään löytynyt ja sitten tulikin jo ikä vastaan lasten saamisen suhteen.
Enää en etsi tai varsinaisesti edes halua parisuhdetta, mutta päinvastaista puheista huolimatta ei sitä oikeaa (eikä onneksi enää väärääkään) tapaa kyllä yllättäen ja etsimättäkään. Ihan saa rauhassa olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa tehdä se perinteinen 5 vuoden suunnitelma kohti omia tavoitteita. Nyt ei kannata jäädä surkuttelemaan vaan kerätä rohkeus ja voimat ja alkaa toteuttamaan itseä siihen suuntaan kun haluat.
Tee itsestutkiskelua, kirjaa tavoitteet ylös ja alat käymään läpi mikä on se eka asia, jota kohden halaut mennä.
Ihan samoissa vesissä täällä, ruuhkavuodet painaa ja kaikki menee lasten ympärillä. Siksi olenkin tekemässä hyvin isoja asioita seuraavan 2v aikana. Ensimmäinen on opintovapaa, uusi työ opiskelujen jlk. Otin vii.e vuonna enemmän vapaata töistä ja asiat alkoi itsellä hahmottumaan.
Toiv. Mies kannustaa sinua uutta kahden. Jos ei mieti mitä sinä haluat?
Kyllähän sitä onneaan tavallaan kiittää, että on syntynyt mieheksi.
Ei ole lainkaan noin mutkikasta vatvomista. Man's gotta do what man's gotta do ja sillä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40-vuotias voi vielä hyvin opiskella yliopistossa. On myös mahdollista hakea erillishaussa niin, että pohjalla on amk-tutkintosi sekä avoimessa yliopistossa suoritetut aineopinnot siitä aineesta johon haet. Lopulta olisit yliopistossa ainoastaan 2 vuotta ja siitäkin se jälkimmäinen vuosi on paljolti omaa opiskelua, mm. gradun kirjoittamista. Tutkinto kannattaa valita harkiten, sillä joillakin aloilla arvostetaan enemmän elämänkokemusta kuin toisilla.
Vaikka periaatteessa kaikki on hyvin, niin kuulostaa siltä ettet ole saanut juurikaan toteuttaa omia unelmiasi. Oletko edes ottanut niitä puheeksi miehesi kanssa? En olisi ensimmäinen joka ikäkriiseissä eroaa. Joka tapauksessa onhan tuo keskustelun paikka ja miehenkin mielipiteellä on väliä.
Mitä tulee matkusteluun: se ei ole iästä kiinni. Jos kaipuu ulkomaille on todella kova, voi vaikka hankkia kakkoskodin jostain maasta ja oleskella siellä säännöllisesti pidempiä aikoja.
Ap, eikö lapsesi ole jo niin isoja, että pärjäävät hetken ilman äitiäkin? Äiti voisi lähteä kesälomalla reissuun yksin tai oman kaverin kanssa. Kokemaan vapautta ja seikkailua. (Ei semmoista, miten negat ihmiset tulkitsevat)
Siitä voisi saadakipinän aloittaa syksyllä jotain uutta, vaikka opiskelua, uusi työ tai uusi harrastus, mihin haluat panostaa.
Ap, et kertonut paljonkaan parisuhteestasi (tosin en jaksanut lukea koko ketjua).
Tiedätkö, mitä miehesi päässä liikkuu onko HÄN tyyty väinen? Tietääkö miehesi sinun ahdistuksestasi?
Älä ihmeessä eroa, vaan etsi elämääsi uutta sisältöä, ja ota omaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
KIRSTI PAAKKANEN OSTI TAPPIOLLISEN MARIMEKON 62-vuotiaana.
OLIKO LIIAN VANHA, OLIKO LIIAN MYÖHÄISTÄ?
EI.
Siitä unohtuu aina kertoa, että mistä se ne massit oli käärinyt sen ensimmäisen 62 vuoden aikana.
Ei pankki ainakaan lainaa tyhjätaskulle, yrittäjäkokemusta omaamattomalle 62-vuotiaalle miljoonaa firman ostoon.
Menestystarinat on hienoja ja inspiroivia, mutta realistina yritän aina pitää sen totuudenkin mukana.
Mulla oli vähän samanlaiset lähtökohdat kuin sinulla, mutta koti oli lisäksi väkivaltainen ja kaikin puolin dysfunktionaalinen. Tein kaiken tuon mistä haaveilit, ekalla koneella ulkomaille kun sain lakin päähäni. Opiskelemaan kauas kotoa ja vaihtoon heti kun pääsi. Olen taustani ja ADHD: n takia tarttunut jokaiseen kohdalle tulevaan mahdollisuuteen. Moni asia meni pieleen esim puolisovalinta isosti, vaikka kävin terapiassa menin naimisiin vanhempieni kaltaisen hullun kanssa.
Keski-iässä omat valinnat mietityttää, jossei niitä tehnyt tai teki isoja valintoja koko ajan kuten minä. Keski-iässä myös tajuaa kunnolla omien vanhempien vaikutuksen elämäänsä. Tuntuu pahalta, ettei koskaan saanut tukea eikä omat vanhemmat rakastaneet. Ei se ole syyttämistä vaan syy-seuraus - suhteiden pohdintaa.
Tämä ei varmasti auttanut, mutta ADHD: na puhuin omiani;)
Ap, koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä toteuttamaan nuoruuden unelmia. Ala toteuttaan omia päähänpistoja. Jos tulee mieleen, että nyt olisi hauska lähteä kaupunkilomalle Tukholmaan, niin toteuta se. Suunnittele milloin, millä kulkuvälineellä, missä yövyt ja mitä teet. Tai jos tulee mieleen miten kiinnostavaa olisi aloittaa espanjan kielen opiskelu, ilmoittaudu kansalaisopiston kurssille. Herättele sisälläsi oleva utelias lapsi. Yritä saada ensin itsesi tyytyväiseksi, iloa omaan elämään ja murentaa oman ajatteluun jämähtäneet kerrostumat pois uuden tieltä. Kun olet saanut pelkoja hälvennettyä, toteuttanut omia haaveita ja unelmia, sen jälkeen uskaltaisin ruveta tarkastelemaan parisuhdetta. Jos olet edelleen kaiken henk.koht.muutoksen jälkeen tyytymätön, sillon syy voi olla myös epätyydyttävässä parisuhteessa. Monesti omat epävarmuudet ja pelot saattaa heijastua tyytymättömyytenä parisuhteeseen, joten siksi en välttämättä ekana tekona lähtisi puolisoa vaihtamaan. Jos puoliso suhtautuu vähättelevästi ja yrittää estää edes sellaiset pienet muutokset, silloin asia on ihan eri.
Eilen juuri löysin jostain laatikosta jota tyhjensin, hakupaperit töihin USAan. Olin täyttänyt puoliksi ja englannintaitoni olisi kyllä riittänyt hyvinkin.
Jostain syystä en tuota unelmaani kuitenkaan sitten saanut aikaiseksi.
Lomakkeet ovat vuodelta 1980. Skannasin ne tietokoneelle ja mietin samalla, miten erilainen elämästäni olisi tullut, jos olisin lähtenyt USAan.
Olen toki osittain tyytyväinen nykyiseen elämääni ja kokemaani.
Asun hyvän mieheni kanssa maalla ja elämä on rauhallista. Tulemme hyvin toimeen keskenämme sekä myös rahallisesti. Ei ole velkoja minnekään päin.
Mut siis silti...
Vierailija kirjoitti:
Elämättömästä elämästä ei saa rahoja takaisin. Turha kuitenkaan ruoskia itseään liikaa, kyllä vanhemmilla on hyvin iso merkitys omaan ajatteluun ja kuten tuossa joku kommentoi, voithan rohkaista omia lapsiasi kokemaan ja tekemään enemmän. Pojasta polvi paranee, ehkäpä heistä tulee jotain kosmopoliitteja sitten.
Joopa joo, kivat sovinismit sieltä.
Mitä mieltä muuten olet siitä, että tyttöjä syrjitään koska te heteroakat vaihdatte nimiänne? Onko tämä se yhteisen perheen ydin mitä sillä nimenvaihdollanne haette?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Tosin sillä erotuksella että työt on pelkkää silppua ja pätkää, ei ole kunnollista/järkevää koulutusta eikä puolisoa ja lapsia.
Lisäksi asun aivan väärällä paikkakunnalla eli olisi pitänyt kuunnella itseään ja tuntemuksiaan jo alta parikymppisenä ja lähteä opiskelemaan pois pk-seudulta.Mikä hitto sua estää? Varsinkin kun ei ole lapsia ja puolisoa?
Kuka sanoi, että unelmat täytyy toteuttaa vain nuorena parikymppisenä? Sen jälkeen on vielä aika paljon elämää jäljellä ainakin suurimmalla osalla.
Muuta muualle. Hanki erilainen elämä jos sitä kaipaat :)No nimenomaan! Jos työtkin on pelkkää epämääräistä silppua ja koulutus puuttuu niin sitten vaan tekemään asialle jotain. Voi että mua oikein alkaa suututtaa lukea tämmöistä.
Eikö yhtään löydy sitä potkua lähtee nauttii elämästä/ muokkaa mieleisekseen? Maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa. Nimenomaan koko maailmassa, ei vaan täällä peräpohjolassa.
Minä muuttaisin heti Italiaan tai Espanjaan, opiskelisin vaikka verkkokurssina jotain ja etsisin jotain hanttihommia, hotellisiivousta, puhelinmyyntiä.
Voi vitsi kun oikein kateeksi käy! :)
Ja mua suututtaa lukea tällaista. Just noita hanttihommiahan tässä tehdäänkin ja siksi ei ole varaa muuttaa mihinkään edes Suomessa. Saati sitten ulkomaille.
Eikä se, että opiskelee verkkokurssina "jotain" auta yhtään mitään. On tässä vuosien aikana tullut opiskeltua yksi uusi kieli ihan vaan huvikseen ja toinen "vanha" liki natiivitasolle siltä koulupohjalta sekä monta muutakin juttua, mutta ei niillä omaan työllistymiseen pysty vaikuttamaan yhtään mitään.
Se ei mitenkään varsinaisesti motivoi etenkään pidemmän päälle että sitä jumittaa tasan samassa tilanteessa vuodesta toiseen vaikka kuinka tekee työtä ja näkee vaivaa sen muuttamiseen. Jostain syystä kaikkeen tuntuu olevan ainoastaan yksi oikea tapa eikä siitä voi/saa poiketa vaikka kuinka väitetään, että kaikkien ei tarvitse kulkea samaa reittiä. Sitä vaan ei saa anteeksi tai hyvitettyä näemmä mitenkään, että joskus aikoinaan valitsi väärin eikä opiskellut pitkään ja valinnut "oikein". Lopulta sitä ei vaan jaksa enää yrittääkään yhtään ylimääräistä kun aina paiskataan ovi nenän edestä kiinni. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä keskustelu!
Ap, vinkkinä että voit aloittaa avoimessa yliopistossa opiskelemisen, jos kokonainen alanvaihto tuntuu liian suurelta harppaukselta. Avoimessa opiskelu voisi olla askel kohti muutosta pienin askelin. Teet sen vain itseäsi varten ja saat tunteen siitä, että muutosta tapahtuu!