Olen nelikymppinen ja ahdistaa tajuta, että olen vain ajautunut tähän elämään mitä nyt elän

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä onneaan tavallaan kiittää, että on syntynyt mieheksi. 
Ei ole lainkaan noin mutkikasta vatvomista. Man's gotta do what man's gotta do ja sillä mennään. 

Älä nyt yleistä jonkun naisen ongelmaa kaikkien naisten yhteiseksi.
Esim minä, nainen, olen elänyt elämääni melko suoraviivaisesti eteepäin omien halujeni ja kykyjeni mukaisesti. Välillä on aitaa ryskyen kaatunut, välillä itse rypenyt pohjamudassa, mutta eiku eteenpäin.
Nyt on jo ikää, ja retrospektiivisesti voin todeta Eläneeni ja kokeneeni lähes kaiken mahdollisen (ja lähes mahdottoman).
Iloisella mielellä kohti uusia seikkailuja!

Monet tekevät päätöksiä turvallisuushakuisuudesta: suunnataan poispäin vaikeista, haastavista ja epävarmoista asioista. Silloinhan et kuitenkaan valitse sitä mitä haluat vaan pakeneet haasteita, ja sitten  ajaudut elämään, jota et ole aidosti itsellesi valinnut.

Elämä on loppujen lopuksi hirveän lyhyt, joten kovin montaa mahdollisuutta elää itsensä näköistä elämää ei tule. Jos ja kun päätyy väärälle polulle, on uskallettava yhä uudestaan astua siltä pois ja suunnata oikealle polulle. Usein muutos alkaa siitä että ottaa pieniä askeleita haluamaansa suuntaan.

Kuten sinä, AP, halusin nuorena halusin tehdä samoja asioita kuten sinä ja olin myös ammatinvalinnasta epävarma. Ympärillä olevat aikuiset eivät osanneet neuvoa minua, koska olivat itse epävarmoja ja pelokkaita tai välinpitämättömiä.

Minä olen kuitenkin päätynyt tekemään kaikkea, mistä sinä vain unelmoit. Olen aina yrittänyt seurata omia kiinnostuksen kohteitani.

Toki elämässäni on ollut paljon vastoinkäymisiä ja vaikeuksia, mutta aina kun on ollut vaihe, jossa olen meinannut jäädä jumiin, olen repinyt itse irti ja suunnannut sinne minne haluan ja suostunut niihin uhrauksiin mitä valintani ovat aiheuttaneet. Pienin askelin olen päässyt päämäärääni.

Sinulla on vielä aikaa tehdä kaikkea mitä haluat ja aloittaa uusi elämä. Ehkä jo se, että kirjoitit tälle palstalle, on se ensimmäinen askel...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.

Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.

Kommentoin sivusta, että se vasta onkin kurjaa kun oikeasti tietää millainen ihminen on ja haluaisi tietenkin myös vihdoin elää sellaista aidosti omannäköistä elämää, mutta ne aiemmat valinnat/ajelehtimiset/ valitsematta jättämiset ei (enää) mahdollista tätä.
Etenkin se tekee pahaa, kun muistaa kuinka väärältä asia tuntui jo aikanaan, mutta silti sen valitsi (tai antoi vaan tapahtua) ja tämän valintansa mukaan myös eli vaikka tiesi, ettei tämä ole oma juttu sitten alkuunkaan. Sitä vaan mukautui ja ajatteli, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ja kaikki järjestyy, koska kyllä elämä kantaa ja blaablaablaa.

Juuri tämä, että on jotenkin päätynyt tekemään itseään vastoin. Itse tajusin nelikymppisenä, että minullahan on oma ääni ja tahto, joita en ole osannut kuunnella. Äitini on ollut todella kontrolloiva ja tiennyt aina, miten minun tulisi elää tyttönä/naisena. Ymmärrän, että hän on halunnut parastani, mutta unohtanut ettei hänen paras ole välttämättä minun parhaani. Ei tämä elämä huonokaan ole, mutta hirveää tajuta, että on elänyt toisen asettamien tavoitteiden mukaan. Tuntuu, että olen ollut oman elämäni Näkymätön Ninni, joka vasta keski-iässä on opetellut uudelleen tutustumaan itseensä ja kuulemaan omaa ääntään.

Hyvin puit sanoiksi omatkin tuntemukset. Se tuntuu erityisen julmalta, että se oman näköisen elämän aloittaminen onkin mahdotonta nyt vain siksi, että teit (tai et tehnyt) silloin aikanaan sitä tai tuota, joten nytkään et voi tehdä ja valita tätä.

Ja etenkin kun ainoa syy niihin aiempiin vääriin valintoihin on se, että silloin aikoinaan kuunteli ihan vaan hyvää hyvyyttään muita eikä itseään. 

Tämä aika korostaa sitä, että kaikki on itsestä kiinni, olet oman onnesi seppä.

Silti elämässä sattuu kaikenlaista, mihin ei voi itse vaikuttaa.

Sen lisäksi rationaalinenkin ihminen voi ajautua hetkeksi tunteiden vietäväksi ja seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on ihan hyvä elämä. Mietit varmaan ikäkriisissä että mitä olisi voinut olla jos olisi mennyt toisin mutta kun ei mennyt niin se on aika turhaa. Nyt kun sinulla on lapsia itselläsi niin voit tarjota heille erilaisen ajattelumallin kuin vanhempasi sinulle. Itse olen samassa jamassa siinä mielessä että vanhempani olivat hyvni negatiivisia ja riskiä välttäviä ja kyllä se minuunkin on periytynyt lapsena joten tiedän mistä puhut.

Kyllä, tunnistan tuon että elämä on sinänsä mennyt oikein hyvin eikä mitään hätää tässä. Joku keski-iän kriisi ehkä osin liittyen siihen kun oma lapsi on nyt lukiossa, vieläpä samassa missä itsekin olen ollut niin lukioajan muistot aktivoituvat mielessä. Ja toki yritän tarjota erilaisen mallin lapsille. Valmennuskurssit ilman muuta maksan vaikka lainarahalla jos ei muuten ja rohkaisen opiskelijavaihtoon, lyhyemmille kielikursseille lähtemiseen jne. 
Sinänsä vanhempani eivät olleet tarkoituksella negatiivisia. Heillä oli ihan vilpitön ajatus siitä että maailma on enemmän tai vähemmän vaarallinen ja näkemys siitä, että kotipaikkakunnalla on turvallista ja helppoa elämää. En syytä heitä siitä, että eivät osanneet potkia minua sopivasti eteenpäin. 
ap

Jotenkin outoa vielä nelikymppisenä syytellä vanhempiaan. Omanikin ovat samanlaisia, mutta hain sinne yliopistoon käymättä mitään valmennuskursseja ja muutin kotoa vaikka vain tunnin päähän. Jotkut on keski-iässäkin vielä siinä uskossa, että jonkun toisen ihmisen pitäisi voimakkaasti puskea tai vetää johonkin suuntaan. Jos ei ole, jäädään passiivisena nyyhkimään, kuinka kukaan ei tue. Tavallaan ei vieläkään ymmärretä, että itsekin voisi tehdä jotain. Asiat eivät aina mene niin kuin haluaa, mutta kun ei edes yritetä mitään.

Joillakin on vanhemmat, joista ei pääse täysin yli koko elämänsä aikana. Perheolosuhteet ovat voineet olla sellaiset, että kulissia on pidetty huolella ulos, ja lapsi syyllistetty hylkiöksi.

Itsellä tämmöiset lähtökohdat ja noista ei ihan nopeasti nousta. Perhettä en perustanut.

Jokaisella on oma ristinsä vanhan viisauden mukaan. Elämä on rajallinen ajanjakso, useimmat tajuavat sen neli-viisikymppisinä. Kaikki eivät silti touhota vimmatusti senkään jälkeen. Ei ole mitään yleistä sapluunaa hyvään elämään. Jonkun rohkeus on toiselle ihan naurettavaa. Kannattaakin lähteä siitä, että on oikeudenmukainen itselleen ja nöyrtyy luopumaan Isosta Tarinasta, jos lähtökohdat ovat kehnot. Tai ei ainakaan ala näytellä jotain, mitä ei ole. Iän tarkoitus on mielestäni vapauttaa opituista rooleista. Edellyttää toki sitä, että elättää itsensä ja tietää, mikä itseä sytyttää. Kyllä ne lopulta keksii.

Vierailija kirjoitti:

On aivan erilaista vähävaraisten vanhempien lapsena edetä elämässä. Hankkia huippuammatti. Mitään ei ilman saa. Lainoja otettava.
ENTÄS VARAKKAAT: TUKEVAT NUORIAAN, OSTAVAT KÄMPÄN, EI TARVI OPINTOLAINOJA.
SITTEN HE HAKEVAT TÖIHIN TUTTUJENSA PAIKKOIHIN OHI VÄHÄVARAISEN PERHEEN NUOREN, JOKA ON ÄLYKKÄÄMPI JA SOPIVAMPI TEHTÄVÄÄN
Siinä suomalainen korruptio .?
Eikä todellakaan ole tässä maassa samat lähtökohdat.
Toiset saa miljoona perintöä, toiset satatonnia pesämunaa. Joku tonnin, joku ei mitään.

Niinpä. Toisia myös kannustetaan opiskelemaan (ja löytämään se oma ala) ja toisille iskostetaan ajatus siitä, että työ kuin työ on joka tapauksessa pzkaa joten pääasia on kunhan vaan on joku työpaikka. 

Toki nykyään on jo eri asia kun on netti ja ammatinvalintaankin varmasti panostetaan kouluissakin ihan eri tavalla kuin vielä 80-luvulla. Eikä toisaalta enää ole niitä duunejakaan joihin voi vaan kävellä suoraan peruskoulusta..

Assburger kirjoitti:

Tämä aika korostaa sitä, että kaikki on itsestä kiinni, olet oman onnesi seppä.
Silti elämässä sattuu kaikenlaista, mihin ei voi itse vaikuttaa.
Sen lisäksi rationaalinenkin ihminen voi ajautua hetkeksi tunteiden vietäväksi ja seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Siksi puhutaankin tunneälystä. Toki meillä kaikilla on pimeä puolemme.

Silti koko sivistyksen idea perustuu itseymmärrykseen ja kykyyn hallita tunneimpulssejaan.

Moni impulsiivinen elää ulkoisesti vauhdikkaasti, mutta saako mitään kestävää aikaan. Kestävää voi olla se itsetuntemuksen kehittäminen, miä voi vaatia usein yksinoloa. Mutta jos arvostetaan vain ulkoisia suorituksia ja saavutuksia, voi ihminen jäädä aika tyhjäksi sisältä. Valitettavasti aika yleinen ihmistyyppi.

Minäkään en ole ikinä tuntenut puolisooni järisyttävää rakastumista, mutta nykyään rakastamme toisiamme syvästi, seksi on hyvää ja sitä on paljon.

Moni intohimoisesti rakastunut tuttava on jo eronnut moneen kertaan.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tehdä se perinteinen 5 vuoden suunnitelma kohti omia tavoitteita. Nyt ei kannata jäädä surkuttelemaan vaan kerätä rohkeus ja voimat ja alkaa toteuttamaan itseä siihen suuntaan kun haluat.
Tee itsestutkiskelua, kirjaa tavoitteet ylös ja alat käymään läpi mikä on se eka asia, jota kohden halaut mennä.
Ihan samoissa vesissä täällä, ruuhkavuodet painaa ja kaikki menee lasten ympärillä. Siksi olenkin tekemässä hyvin isoja asioita seuraavan 2v aikana. Ensimmäinen on opintovapaa, uusi työ opiskelujen jlk. Otin vii.e vuonna enemmän vapaata töistä ja asiat alkoi itsellä hahmottumaan.
Toiv. Mies kannustaa sinua uutta kahden. Jos ei mieti mitä sinä haluat?

Mikä ihmeen perinteinen 5 vuoden suunnitelma? Koskaan kuullutkaan moisesta.

Minusta on tosi hienoa, että mietit elämääsi ja valintojasi. Moni on sinulle kateellinen, koska olet saavuttanut paljon hienoja asioita elämässäsi. Ei ole myöhäistä reissata ja tehdä haaveilemiasi asioita. Tee vaan ja toteuta. Ellet voi oikeasti tehdä, reissaa vaikka virtuaalisesti. 

Minusta tuo romanttinen rakkaus on aivan yliarvostettua. Mielestäni se "hyvä mies/nainen" pesee sen huumaavan rakkaudentunteen pitkällä aikavälillä mennen tullen. Kumpaakin olen kokeillut ja varsinkin lasten vanhempana otan milloin vaan sen järkevän vaihtoehdon. Rakkaus ja rakastuminen eivät ole sama asia.

Ala vaan haaveilemaan enemmän ja toteuta niitä haaveita. Esimerkiksi minulle moni ihmettelee, että miten voi olla varaa reissata, vaikka ei se reissaaminen tule välttämättä sen kalliimmaksi, kuin kotonaolo. Eihän ole mikään pakko mennä kalliiseen majoitukseen täysihoidolla. Halvalla reissaaminen on paljon elämysrikkaampaa.  

Ellet keksi tai voi muuta, osallistu sellaiseen tekemiseen, mitä on lähellä. Mene vaikka tanssikurssille tai ihan nyt mihin vaan. Asiat voivat yllättää. Ensin tuntuu, että ei ole mun juttu, mutta justiinsa sellainen voikin olla antoisaa ja lisätä elämään jotain, mitä ei olisi osannut edes kuvitella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on ihan hyvä elämä. Mietit varmaan ikäkriisissä että mitä olisi voinut olla jos olisi mennyt toisin mutta kun ei mennyt niin se on aika turhaa. Nyt kun sinulla on lapsia itselläsi niin voit tarjota heille erilaisen ajattelumallin kuin vanhempasi sinulle. Itse olen samassa jamassa siinä mielessä että vanhempani olivat hyvni negatiivisia ja riskiä välttäviä ja kyllä se minuunkin on periytynyt lapsena joten tiedän mistä puhut.

Kyllä, tunnistan tuon että elämä on sinänsä mennyt oikein hyvin eikä mitään hätää tässä. Joku keski-iän kriisi ehkä osin liittyen siihen kun oma lapsi on nyt lukiossa, vieläpä samassa missä itsekin olen ollut niin lukioajan muistot aktivoituvat mielessä. Ja toki yritän tarjota erilaisen mallin lapsille. Valmennuskurssit ilman muuta maksan vaikka lainarahalla jos ei muuten ja rohkaisen opiskelijavaihtoon, lyhyemmille kielikursseille lähtemiseen jne. 
Sinänsä vanhempani eivät olleet tarkoituksella negatiivisia. Heillä oli ihan vilpitön ajatus siitä että maailma on enemmän tai vähemmän vaarallinen ja näkemys siitä, että kotipaikkakunnalla on turvallista ja helppoa elämää. En syytä heitä siitä, että eivät osanneet potkia minua sopivasti eteenpäin. 
ap

Jotenkin outoa vielä nelikymppisenä syytellä vanhempiaan. Omanikin ovat samanlaisia, mutta hain sinne yliopistoon käymättä mitään valmennuskursseja ja muutin kotoa vaikka vain tunnin päähän. Jotkut on keski-iässäkin vielä siinä uskossa, että jonkun toisen ihmisen pitäisi voimakkaasti puskea tai vetää johonkin suuntaan. Jos ei ole, jäädään passiivisena nyyhkimään, kuinka kukaan ei tue. Tavallaan ei vieläkään ymmärretä, että itsekin voisi tehdä jotain. Asiat eivät aina mene niin kuin haluaa, mutta kun ei edes yritetä mitään.

Joillakin on vanhemmat, joista ei pääse täysin yli koko elämänsä aikana. Perheolosuhteet ovat voineet olla sellaiset, että kulissia on pidetty huolella ulos, ja lapsi syyllistetty hylkiöksi.
Itsellä tämmöiset lähtökohdat ja noista ei ihan nopeasti nousta. Perhettä en perustanut.
Jokaisella on oma ristinsä vanhan viisauden mukaan. Elämä on rajallinen ajanjakso, useimmat tajuavat sen neli-viisikymppisinä. Kaikki eivät silti touhota vimmatusti senkään jälkeen. Ei ole mitään yleistä sapluunaa hyvään elämään. Jonkun rohkeus on toiselle ihan naurettavaa. Kannattaakin lähteä siitä, että on oikeudenmukainen itselleen ja nöyrtyy luopumaan Isosta Tarinasta, jos lähtökohdat ovat kehnot. Tai ei ainakaan ala näytellä jotain, mitä ei ole. Iän tarkoitus on mielestäni vapauttaa opituista rooleista. Edellyttää toki sitä, että elättää itsensä ja tietää, mikä itseä sytyttää. Kyllä ne lopulta keksii.

Eli siksi että sait huonot vanhemmat, suostut luopumaan omasta elämästäsi?

"Nöyrtyä luopumaan...". No ei helv---issä!

Ei mullakaan ollut hyvät lähtökohdat, muttei tullut mieleenkään luopua siitä ainoasta asiasta johon voin vaikuttaa eli omiin elämänvalintoihini.

Vierailija kirjoitti:

Ap, koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä toteuttamaan nuoruuden unelmia. Ala toteuttaan omia päähänpistoja. Jos tulee mieleen, että nyt olisi hauska lähteä kaupunkilomalle Tukholmaan, niin toteuta se. Suunnittele milloin, millä kulkuvälineellä, missä yövyt ja mitä teet. Tai jos tulee mieleen miten kiinnostavaa olisi aloittaa espanjan kielen opiskelu, ilmoittaudu kansalaisopiston kurssille. Herättele sisälläsi oleva utelias lapsi. Yritä saada ensin itsesi tyytyväiseksi, iloa omaan elämään ja murentaa oman ajatteluun jämähtäneet kerrostumat pois uuden tieltä. Kun olet saanut pelkoja hälvennettyä, toteuttanut omia haaveita ja unelmia, sen jälkeen uskaltaisin ruveta tarkastelemaan parisuhdetta. Jos olet edelleen kaiken henk.koht.muutoksen jälkeen tyytymätön, sillon syy voi olla myös epätyydyttävässä parisuhteessa. Monesti omat epävarmuudet ja pelot saattaa heijastua tyytymättömyytenä parisuhteeseen, joten siksi en välttämättä ekana tekona lähtisi puolisoa vaihtamaan. Jos puoliso suhtautuu vähättelevästi ja yrittää estää edes sellaiset pienet muutokset, silloin asia on ihan eri.

Siinäpä se, että ainakin itsellä nuo uudet tekemiset vaan saa aikaan lisää tyytymättömyyttä, kun oppii tuntemaan itseään paremmin ja huomaa millaista se omannäköinen elämä olisi.

Ja etenkin kun huomaa kuinka kaukana tämä nykyinen elämä siitä on. Siltikin niitä pikkujuttuja kannattaa kyllä alkaa tekemään, mutta ihan vaan kokemuksesta halusin mainita että hyvän lisäksi ne voi tuoda pahaakin mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tehdä se perinteinen 5 vuoden suunnitelma kohti omia tavoitteita. Nyt ei kannata jäädä surkuttelemaan vaan kerätä rohkeus ja voimat ja alkaa toteuttamaan itseä siihen suuntaan kun haluat.
Tee itsestutkiskelua, kirjaa tavoitteet ylös ja alat käymään läpi mikä on se eka asia, jota kohden halaut mennä.
Ihan samoissa vesissä täällä, ruuhkavuodet painaa ja kaikki menee lasten ympärillä. Siksi olenkin tekemässä hyvin isoja asioita seuraavan 2v aikana. Ensimmäinen on opintovapaa, uusi työ opiskelujen jlk. Otin vii.e vuonna enemmän vapaata töistä ja asiat alkoi itsellä hahmottumaan.
Toiv. Mies kannustaa sinua uutta kahden. Jos ei mieti mitä sinä haluat?

Mikä ihmeen perinteinen 5 vuoden suunnitelma? Koskaan kuullutkaan moisesta.

Sosialistimaissa oli 5-vuotissuunnitelmia.

No, AP, olet ainakin kouluttautunut pidemmälle kuin vanhempasi, pisteet siitä!

Jos he olivat köyhiä, he taisivat taaplata ihan kansa/kansalaiskoulupohjalta, joten olet parikin pykälää nostanut koulutustasoa!

Onko se koulutus, jonka hankit, sairaanhoitajan koulutus? Siinä tapauksessa se on loistava mahdollisuus lähteä ulkomaille, kun lapset on isoja. Esim saudi-arabiassa on kolmen kuukauden työsopimuksia, norjassa voi tehdä kaksi viikkoa töitä ja olla suomessa neljä viikkoa. Saisit kokeilla siipiäsi ja nähdä uusia paikkoja, ja samalla säilyisi se perusturva, jota et tällä hetkellä arvosta, mutta jota ei kannata heittää hukkaan.

Eroa, jos tuntuu tuolta. Parempi erota nyt ku sitten viiskymppisenä, sillon vituttaa vielä enemmän

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä onneaan tavallaan kiittää, että on syntynyt mieheksi. 
Ei ole lainkaan noin mutkikasta vatvomista. Man's gotta do what man's gotta do ja sillä mennään. 

Kyllä monet miehet elävät elämää, jossa ovat tyytymättömiä. Se, etteivät he edes uskalla keskustella asiasta ja tutkailla omia tunteitaan, on aika iso ongelma. Feikit englanninkieliset sanonnat eivät peitä sitä tyhjyyttä.

Joo, ja moni nuorena reissannut ja ulkomailla opiskellut on nähnyt vain nuorison pintaliitoelämää, eikä ole yhtään sivistynyt maailmalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KIRSTI PAAKKANEN OSTI TAPPIOLLISEN MARIMEKON 62-vuotiaana.
OLIKO LIIAN VANHA, OLIKO LIIAN MYÖHÄISTÄ?
EI.

Siitä unohtuu aina kertoa, että mistä se ne massit oli käärinyt sen ensimmäisen 62 vuoden aikana. 
Ei pankki ainakaan lainaa tyhjätaskulle, yrittäjäkokemusta omaamattomalle 62-vuotiaalle miljoonaa firman ostoon. 
Menestystarinat on hienoja ja inspiroivia, mutta realistina yritän aina pitää sen totuudenkin mukana. 

Minusta tuossa esimerkissä se raha ei ollut keskeinen pointti vaan se, että yleensä lähti tuossa tilanteessa olevan yrityksen nostamiseen kun itse oli jo eläkeiässä. Ja tietysti tarinassa kirsikkana kakussa on se, että hän onnistui tavoitteessaan.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on ihan hyvä elämä. Mietit varmaan ikäkriisissä että mitä olisi voinut olla jos olisi mennyt toisin mutta kun ei mennyt niin se on aika turhaa. Nyt kun sinulla on lapsia itselläsi niin voit tarjota heille erilaisen ajattelumallin kuin vanhempasi sinulle. Itse olen samassa jamassa siinä mielessä että vanhempani olivat hyvni negatiivisia ja riskiä välttäviä ja kyllä se minuunkin on periytynyt lapsena joten tiedän mistä puhut.

Ei ole hyvä elämä kun ei rakasta puolisoa, työ ei kiinnosta jne. Varsinkaan lasten hankkimista en ymmärrä jos ei hirveästi lapsia halunnut. Mutta toki heistä on nyt huolehdittava. Mutta alaa voi vaihtaa, yliopistoon opiskelemaan vaan alaa joka kiinnostaa, onnistuu etänäkin osaksi. Enkä tarkoita irtisanoutumista, vaan tietenkin opintovapaalle aluksi. Vaihtoon sitten myöhemmin. Ei tarvitse luopua unelmista.

Vieraiden kanssa solussa asuminen ei kyllä ole kokemus jota kannattaa haikailla yhtään.