Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Olen nelikymppinen ja ahdistaa tajuta, että olen vain ajautunut tähän elämään mitä nyt elän
01.05.2022 |
Olen nelikymppinen nainen, perheellinen, vakityö, terve, on suvun tukiverkkoja, omistusasunto jne. eli periaatteessa kaikki elämässä ihan ok. Silti joku epämääränen ahdistus yhä enenevässä määrin pyörii sisällä, että en ole tyytyväinen tähän elämään mikä minulla nyt on. Olen kotoisin maaseudun pikku paikkakunnalta ja asun edelleen samassa kunnassa mistä olen kotoisin. Lukioaikana minulla oli monia unelmia. Halusin mm. lähteä koko kesäksi interreilaamaan keski- ja etelä-Eurooppaan, lähteä au pairiksi Englantiin tai Yhdysvaltoihin viettämään välivuotta, muuttaa Helsinkiin, opiskella oikeustiedettä tai psykologiaa, tai mahdollisesti jotain muutakin yliopistossa, valmistumisen jälkeen matkustella eri puolilla maapalloa, asua jokin pätkä ulkomailla esim. opiskelijavaihto, tutustua uusiin ihmisiin, saada uusia kavereita jotka ovat erilaisia mitä minä, seurustella ja kokea suurta rakkautta ja draamaa. Lapsista en ikinä muista haaveilleeni enkä todellakaan siitä, että jään kotiseudulleni ja teen tätä työtä mitä olen tehnyt viimeiset 15 vuotta. Miten kävi: en uskaltanut lähteä au pairiksi, interreilille, en hakea yliopistoon tai edes valmennuskurssille. Vanhempani olivat pienituloisia ja kouluttamattomia, meillä oli rahasta aina pulaa, esimerkiksi vanhempani ei koskaan matkustelleet jotain valmispaketti Tallinnan risteilyjä lukuunottamatta, joten heillä ei ollut mahdollisuutta tukea rahallisesti esim. valmennuskursseja jotta olisin voinut hakea yliopistoon. Lisäksi vanhempien suora ja epäsuora viesti oli, että maailma on vaarallinen, älä lähde Helsinkiin tai muualle, täällä lähelläkin on koulu (AMK), ota ammatti joka työllistää. Niinpä hain ja pääsin (tai oikeastaan kaikki hakeneet pääsi!) lähimpään maaseutu AMK:n ja opiskelin ammatin, joka ei minua sinänsä kiinnosta. Tein vieläpä niin, että opiskelin kotoa (eli vanhempien luota) käsin tuon AMK tutkinnon. Maaseudulla kun reilun tunnin ajomatka suuntaansa ei ole mitään. Itsekin ns. syrjäkylän kasvattina koin jollain tavalla turvallisemmaksi jäädä asumaan opiskeluajaksi kotiin kuin muuttaa vieraiden ihmisten kanssa solukämppään. Siten en ikinä oikein edes päässyt opiskelijapiireihin, -tapahtumiin jne. Opiskeluaikana kyllä löytyi poikaystävä, nykyinen aviomies, valmistumisen jälkeen yhteenmuutto, lapset, häät, työpaikka. Elämä siis rullannut omalla painollaan ihan sujuvasti ja ulkoisin puolin kaikki tosiaan näyttää olevan hyvin. Sisällä kuitenkin yhä enenevässä määrin eräänlainen paha olo ja ahdistus siitä, että en pystynyt tekemään mitään omien unelmien toteuttamiseksi vaan elämä on ollut ajautumista tähän pisteeseen. Esim. ikinä en ole kokenut suurta rakkautta mieheeni. Aloin seurustella, koska hän oli ihan ok tyyppi ja halusin seurustella jonkun kanssa. Seurustellessa pitkään mietin eroa sillä perusteella, että ei tunnu tarpeeksi rakastuneelta. Sitten tulin raskaaksi, ahdisti alkuun tosi paljon, mietin jopa aborttia mutta en lopulta pystynyt ja toki nyt olen lapsesta iloinen. Mentiin naimisiin lapsen ollessa pieni ja lopulta tuli toinen lisää. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia, onko muillakin samoja mietteitä mitä mulla?
Kommentit (145)
Moi AP. Tein kaikki nuo mainitsemasi asiat. Au pairina en ollut, mutta ihan jokaisen muun, psykologian ja oikeustieteen yliopisto-opintoja myöten. 25-vuotiaana tapasin nykyisen vaimoni, jonka kanssa perustin perheen. Mulla on silti säännöllisesti tuo kuvailemasi olo. On sellaisia kuukausienkin jaksosa, että ajattelen valinneeni väärin. Väärän naisen (rakastan vaimoani ja suhteen alku oli jalat alta-tyyppinen humaus), väärän ammatin (en voisi kuvitella parempaa ammattia) ja asettuneeni aloilleni liian aikaisin (sekoilin viisi vuotta lukion jälkeen ympäri maailmaa). Suurimman osan ajasta olen tyytyväinen, mutta vuosittain on pidempi jakso, kun kaduttaa. Ajattelen, että mun tapauksessa kyse on vaan luontenpiirteestä. Minulla on tapana kyseenalaistaa kaikkia valintojani, se on keino mennä eteenpäin. Eli osa ahdistuksesta voisi olla seuranasi, vaikka olisit toteuttanut kaikki haaveesi.
Se tsemppaamisesta. Nyt on aika muuttaa noita kuvailemiasi asioita. Aloita helpoista. Lähde yksin tai jonkun ystävän kanssa matkalle, jonka salainen tavoitteesi on vaan tutustua matkalla uusiin ihmisiin. Aloita psykologian opinnot avoimessa yliopistossa, on äärimmäisen helppoa. Kun olet nämä tehnyt, saat melko varmasti paremman käsityksen siitä, kuinka suuren muutoksen elämäsi tarvitsee. Jätätkö miehesi, vaihdatko ammattia, muutatko kaupunkiin, mitä näitä vaihtoehtoja on. Aloita jo tänään! Tekstistäsi huomaa, että sisälläsi on joku eteenpäin työntävä voima. Anna sille tilaa. Kaikkea hyvää sinulle!
PS. Ei tuo eletty elämäsi nyt ihan surkealta kuulosta. Olet hankkinut itsellesi koulutuksen, toimivan parisuhteen, lapsia ja ammatin. Kai nekin jollain tavalla kuuluivat haaveisiisi? Lisäksi kun olet nuo jo saavuttanut, niin olen melko varma, että pystyt saavuttamaan myös muut unelmasi, ainakin ne listasi helpoimmat, eli matkustelu, uusiin erilaisiin ihmisiin tutustuminen ja opiskelu. Samalla voimalla olet nykyisen elämäsi hyvät asiat hankkinut, millä saat nuo haaveilemasikin asiat hankittua. Alat toimia vaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap elää hyvää elämää. Liikaa yltäkylläisyyttä, kun miettii tuollaisia.
Toisaalta ap:n vanhemmat on nyt sitten lähellä, joten on helpompi tukea heitä vanhoina.
Vierailija kirjoitti:
Moi AP. Tein kaikki nuo mainitsemasi asiat. Au pairina en ollut, mutta ihan jokaisen muun, psykologian ja oikeustieteen yliopisto-opintoja myöten. 25-vuotiaana tapasin nykyisen vaimoni, jonka kanssa perustin perheen. Mulla on silti säännöllisesti tuo kuvailemasi olo. On sellaisia kuukausienkin jaksosa, että ajattelen valinneeni väärin. Väärän naisen (rakastan vaimoani ja suhteen alku oli jalat alta-tyyppinen humaus), väärän ammatin (en voisi kuvitella parempaa ammattia) ja asettuneeni aloilleni liian aikaisin (sekoilin viisi vuotta lukion jälkeen ympäri maailmaa). Suurimman osan ajasta olen tyytyväinen, mutta vuosittain on pidempi jakso, kun kaduttaa. Ajattelen, että mun tapauksessa kyse on vaan luontenpiirteestä. Minulla on tapana kyseenalaistaa kaikkia valintojani, se on keino mennä eteenpäin. Eli osa ahdistuksesta voisi olla seuranasi, vaikka olisit toteuttanut kaikki haaveesi.
Se tsemppaamisesta. Nyt on aika muuttaa noita kuvailemiasi asioita. Aloita helpoista. Lähde yksin tai jonkun ystävän kanssa matkalle, jonka salainen tavoitteesi on vaan tutustua matkalla uusiin ihmisiin. Aloita psykologian opinnot avoimessa yliopistossa, on äärimmäisen helppoa. Kun olet nämä tehnyt, saat melko varmasti paremman käsityksen siitä, kuinka suuren muutoksen elämäsi tarvitsee. Jätätkö miehesi, vaihdatko ammattia, muutatko kaupunkiin, mitä näitä vaihtoehtoja on. Aloita jo tänään! Tekstistäsi huomaa, että sisälläsi on joku eteenpäin työntävä voima. Anna sille tilaa. Kaikkea hyvää sinulle!
PS. Ei tuo eletty elämäsi nyt ihan surkealta kuulosta. Olet hankkinut itsellesi koulutuksen, toimivan parisuhteen, lapsia ja ammatin. Kai nekin jollain tavalla kuuluivat haaveisiisi? Lisäksi kun olet nuo jo saavuttanut, niin olen melko varma, että pystyt saavuttamaan myös muut unelmasi, ainakin ne listasi helpoimmat, eli matkustelu, uusiin erilaisiin ihmisiin tutustuminen ja opiskelu. Samalla voimalla olet nykyisen elämäsi hyvät asiat hankkinut, millä saat nuo haaveilemasikin asiat hankittua. Alat toimia vaan!
Tuo olisi aikamoinen stressi puolisolle ja parisuhteelle.
Kaikki noihin otettua aika on pois puolisolta ja perheeltä.
Lisäksi puoliso huomaa, että ap alkaa etääntyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moi AP. Tein kaikki nuo mainitsemasi asiat. Au pairina en ollut, mutta ihan jokaisen muun, psykologian ja oikeustieteen yliopisto-opintoja myöten. 25-vuotiaana tapasin nykyisen vaimoni, jonka kanssa perustin perheen. Mulla on silti säännöllisesti tuo kuvailemasi olo. On sellaisia kuukausienkin jaksosa, että ajattelen valinneeni väärin. Väärän naisen (rakastan vaimoani ja suhteen alku oli jalat alta-tyyppinen humaus), väärän ammatin (en voisi kuvitella parempaa ammattia) ja asettuneeni aloilleni liian aikaisin (sekoilin viisi vuotta lukion jälkeen ympäri maailmaa). Suurimman osan ajasta olen tyytyväinen, mutta vuosittain on pidempi jakso, kun kaduttaa. Ajattelen, että mun tapauksessa kyse on vaan luontenpiirteestä. Minulla on tapana kyseenalaistaa kaikkia valintojani, se on keino mennä eteenpäin. Eli osa ahdistuksesta voisi olla seuranasi, vaikka olisit toteuttanut kaikki haaveesi.
Se tsemppaamisesta. Nyt on aika muuttaa noita kuvailemiasi asioita. Aloita helpoista. Lähde yksin tai jonkun ystävän kanssa matkalle, jonka salainen tavoitteesi on vaan tutustua matkalla uusiin ihmisiin. Aloita psykologian opinnot avoimessa yliopistossa, on äärimmäisen helppoa. Kun olet nämä tehnyt, saat melko varmasti paremman käsityksen siitä, kuinka suuren muutoksen elämäsi tarvitsee. Jätätkö miehesi, vaihdatko ammattia, muutatko kaupunkiin, mitä näitä vaihtoehtoja on. Aloita jo tänään! Tekstistäsi huomaa, että sisälläsi on joku eteenpäin työntävä voima. Anna sille tilaa. Kaikkea hyvää sinulle!
PS. Ei tuo eletty elämäsi nyt ihan surkealta kuulosta. Olet hankkinut itsellesi koulutuksen, toimivan parisuhteen, lapsia ja ammatin. Kai nekin jollain tavalla kuuluivat haaveisiisi? Lisäksi kun olet nuo jo saavuttanut, niin olen melko varma, että pystyt saavuttamaan myös muut unelmasi, ainakin ne listasi helpoimmat, eli matkustelu, uusiin erilaisiin ihmisiin tutustuminen ja opiskelu. Samalla voimalla olet nykyisen elämäsi hyvät asiat hankkinut, millä saat nuo haaveilemasikin asiat hankittua. Alat toimia vaan!
Tuo olisi aikamoinen stressi puolisolle ja parisuhteelle.
Kaikki noihin otettua aika on pois puolisolta ja perheeltä.
Lisäksi puoliso huomaa, että ap alkaa etääntyä.
Stressi siitä, että toinen haluaa lähteä ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille ja aloittaa harrastusmaisen opiskelun avoimessa yliopistossa? Jos tuosta tulee suuria vaikeuksia parisuhteelle, niin kannattaa erota. Etääntymistä varmaan tapahtuu, jos alkaa tavoitella sellaisia asioita, joita ei ole suhteen aikana vielä tavoitellut. Normaali parisuhde kyllä kestää sellaisen, asioista voi puhua ja toisen haaveita tukea, kun ymmärtää syyt niiden takana.
Game Of Thronesissa on hyvä kohta, kun vanha kuningas haluaa tappaa alaikäisen tytön, joka saattaa tulevaisuudessa yrittää anastaa kruunun. Kuninkaan ystävä, Ned Stark sanoo kuninkaalle: "Koska olet alkanut pelätä sellaisia asioita, jotka saattavat tapahtua? Pohditaan ongelmaa sitten, kun se tapahtuu." Tämä pätee hyvin moniin tilanteisiin. Jos aikoo tavoitella omia unelmiaan, jotka ovat vielä luonteeltaan sellaisia, ettei aiheudu muille suurtakaan harmia (matkustelu, opiskelu), niin kaikkia mahdollisia huonoja seurauksia ei kannata heti märehtiä. Kannattaa luottaa siihen, että tuon tason ongelmat kykenee kyllä ratkaisemaan sitten, kun ne kohdalle pamahtavat.
PS. Matkustelua voi olla vaikka pidennetty viikonloppu hyvän ystävän kanssa jossain Euroopan kaupunkikohteessa. Valitsee vaan mukaan ystävän, joka on ulospäinsuuntautunut ja sellaisen kohteen, jossa on paljon omanikäisiä matkailijoita, niin siinä on hyvä tutustua uusiin ihmisiin. Miehelle ei tarvitse kertoa, että on ajoittain tyytymätön ihan kaikkeen, voi kertoa alussa vähän varovaisemmin, että opiskelu ja matkustelu ystävien kanssa jäi silloin nuorena tekemättä ja nyt kaduttaa. Että on mulle iso asia, voisitko tukea mua tässä ja tehdäänkö mulle kalenteriin aikaa edes sille pitkälle viikonlopulle Ullan kanssa.
Koskaan ei ole liian myöhäistä!
Olemme viisikymppinem pari ja nuorin muuttanee kotoa 5--7:n vuoden päästä.
Olemme terveitä, minulla on vain astma ja nivelrikko, puolisolla nivelrikko ja yksi sairastettu syöpä ja toista epäillään, mutta se on vasta epäily.
Kun lapset muuttavat kotoa, myymme talon ja ostamme asuntoauton!
Koko loppuelämä aikaa!