Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Olen nelikymppinen ja ahdistaa tajuta, että olen vain ajautunut tähän elämään mitä nyt elän
01.05.2022 |
Olen nelikymppinen nainen, perheellinen, vakityö, terve, on suvun tukiverkkoja, omistusasunto jne. eli periaatteessa kaikki elämässä ihan ok. Silti joku epämääränen ahdistus yhä enenevässä määrin pyörii sisällä, että en ole tyytyväinen tähän elämään mikä minulla nyt on. Olen kotoisin maaseudun pikku paikkakunnalta ja asun edelleen samassa kunnassa mistä olen kotoisin. Lukioaikana minulla oli monia unelmia. Halusin mm. lähteä koko kesäksi interreilaamaan keski- ja etelä-Eurooppaan, lähteä au pairiksi Englantiin tai Yhdysvaltoihin viettämään välivuotta, muuttaa Helsinkiin, opiskella oikeustiedettä tai psykologiaa, tai mahdollisesti jotain muutakin yliopistossa, valmistumisen jälkeen matkustella eri puolilla maapalloa, asua jokin pätkä ulkomailla esim. opiskelijavaihto, tutustua uusiin ihmisiin, saada uusia kavereita jotka ovat erilaisia mitä minä, seurustella ja kokea suurta rakkautta ja draamaa. Lapsista en ikinä muista haaveilleeni enkä todellakaan siitä, että jään kotiseudulleni ja teen tätä työtä mitä olen tehnyt viimeiset 15 vuotta. Miten kävi: en uskaltanut lähteä au pairiksi, interreilille, en hakea yliopistoon tai edes valmennuskurssille. Vanhempani olivat pienituloisia ja kouluttamattomia, meillä oli rahasta aina pulaa, esimerkiksi vanhempani ei koskaan matkustelleet jotain valmispaketti Tallinnan risteilyjä lukuunottamatta, joten heillä ei ollut mahdollisuutta tukea rahallisesti esim. valmennuskursseja jotta olisin voinut hakea yliopistoon. Lisäksi vanhempien suora ja epäsuora viesti oli, että maailma on vaarallinen, älä lähde Helsinkiin tai muualle, täällä lähelläkin on koulu (AMK), ota ammatti joka työllistää. Niinpä hain ja pääsin (tai oikeastaan kaikki hakeneet pääsi!) lähimpään maaseutu AMK:n ja opiskelin ammatin, joka ei minua sinänsä kiinnosta. Tein vieläpä niin, että opiskelin kotoa (eli vanhempien luota) käsin tuon AMK tutkinnon. Maaseudulla kun reilun tunnin ajomatka suuntaansa ei ole mitään. Itsekin ns. syrjäkylän kasvattina koin jollain tavalla turvallisemmaksi jäädä asumaan opiskeluajaksi kotiin kuin muuttaa vieraiden ihmisten kanssa solukämppään. Siten en ikinä oikein edes päässyt opiskelijapiireihin, -tapahtumiin jne. Opiskeluaikana kyllä löytyi poikaystävä, nykyinen aviomies, valmistumisen jälkeen yhteenmuutto, lapset, häät, työpaikka. Elämä siis rullannut omalla painollaan ihan sujuvasti ja ulkoisin puolin kaikki tosiaan näyttää olevan hyvin. Sisällä kuitenkin yhä enenevässä määrin eräänlainen paha olo ja ahdistus siitä, että en pystynyt tekemään mitään omien unelmien toteuttamiseksi vaan elämä on ollut ajautumista tähän pisteeseen. Esim. ikinä en ole kokenut suurta rakkautta mieheeni. Aloin seurustella, koska hän oli ihan ok tyyppi ja halusin seurustella jonkun kanssa. Seurustellessa pitkään mietin eroa sillä perusteella, että ei tunnu tarpeeksi rakastuneelta. Sitten tulin raskaaksi, ahdisti alkuun tosi paljon, mietin jopa aborttia mutta en lopulta pystynyt ja toki nyt olen lapsesta iloinen. Mentiin naimisiin lapsen ollessa pieni ja lopulta tuli toinen lisää. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia, onko muillakin samoja mietteitä mitä mulla?
Kommentit (145)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.
Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa.
apSiis haaveenasi olisi olla timmi salikissa, joka matkustelee maapallon ympäri ja pintaliitää kansainvälisissä piireissä kokien "suurta rakkautta ja draamaa"? Selaatko kenties paljon instagramia? Oletko varma että edes nämä ovat omia unelmiasi?
Nuo haaveet urasta (psykologi tai lakimies), Helsinkiin muuttamisesta, opiskelijavaihdosta, matkustelusta, uusista ystävistä oli ihan omia haaveitani lukioajalta 90-luvulta, jolloin ei ollut instagramia. En silloin enkä nytkään haaveile mistään pintaliito-bimboilusta tyhjäpäiden kanssa. En ole koskaan ollut instagramissa ja facebookistakin poistuin muutama vuosi sitten. Enkä samalla tavalla enää haaveile noista asioista tällä hetkellä. En esim. koe, että on kovin realistinen tavoite vaikka pyrkiä oikikseen tai psykalle tässä vaiheessa elämää.
ap
Oma äitini alkoi yliopisto-opinnot 40-vuotiaana kun nuorin neljästä lapsesta oli 10-vuotias. Asui maalla mutta matkusti ja tarvittaessa majoittui opiskelupaikkakunnalle. Joutui myös ottamaan vapaata työstä opintoja varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivan tuttua, elämä kohdillaan ja olen vastaavasti taas tehnyt kaikki nuo valinnat, mitä mietit. Mutta minulla taas ei ole lapsia, sillä jostain vaan oli luovuttava, että tähän pisteeseen pääsee. Elämä on kompromisseja ja keski-iässä tosiaan tulee aina kriisi oli sitä sitten tehnyt mitä tahansa aiemmin. Eipä auta muu kuin omia unelmia kohti. Ohjeena ehkä sanoisin, ettei kannata rysäyttää kaikkea kerralla vaan tuoda uusia asioita elämään sitä mukaa kun niitä haluaa.
Mutta jäädä nyt jotain tällaista 15 (?) vuotta vanhaa kommenttia märehtimään tai sitä, että 20 vuotta sitten vanhemmat olivat sitä mieltä että pikkukaupunki on paras asuinpaikka. On omaksuttu ajopuun tai uhrin mentaliteetti.
Vierailija kirjoitti:
Vielä ei ole myöhäistä. Eroa, lopeta työt ja matkustele.
😂
Nyyhkis. Tee elämällesi jotain jos sitä kaipaat.
Tuttua. Minulla oli ns. kaikki, ja enemmänkin. Päätin sen kaiken jättää, vaikka se päätös oli elämäni vaikein. Elin suhteessa, jossa minuuteni oli hyvin rajoitettu. Yritin puhua puolisolleni kovasti kasvusta ja muutostarpeesta, mutta hän torppasi sen täysin. En olisi saanut muuttua, en olla oma itseni. Muuttumiseen ei liittynyt mitään dramaattista, halusin vain olla sosiaalinen mutta uudet ystävät aiheuttivat voimakasta mustasukkaisuutta puolisossa. Oman ajan tarpeeni esimerkiksi kirjoja lukemalla oli hänen hylkäämistä emotionaalisesti. Kyllästyin aivan totaalisesti, näin jälkikäteen ajateltuna näen, että suhde oli kaikkea muuta kuin terve, mutta roikuin siinä lasten takia.
Jo suhteen aikana lähdin tavoittelemaan unelmani uudesta ammatista ja onnistuinkin siinä. Se oli myös liikaa puolisolleni. Tajusin, että tämä suhde tulee rajoittamaan minua loppuelämän jos en lähde. En ole pelännyt ikinä kokeilla siipiäni, mutta minulla on ollut joku joka siinä on heitellyt kapuloita rattaisiin.
Erosta on pian 3v ja on ihana huomata, että olen aika lailla se sama ihminen kuin aina, mutta pystyn ilman esteitä tavoittelemaan oman elämäni unelmia. Tällä hetkellä unelmoin oman kodin rakentamisesta minulle ja pojilleni, ihan yksin. Mikä on ap sinun elämän toteutusta estävä tekijä? Sinä itse uskomuksinesi? Parisuhde? Aloita siitä, sitten aloitat tekemisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä ei ole myöhäistä. Eroa, lopeta työt ja matkustele.
Nykyvanhemmat ovat kyllä hirvittävän itsekkäitä. Yhtään ei kiinnosta ajatella lapsia enää. Minäminäminä.
On myös surullista jättää oma elämä elämättä tai elää vain lapsilleen/ pahimmassa tapauksessa elää lastensa kautta.
Kuka lisäksi käskee hylkäämään lapsensa? Elämänmuutoksen ja jopa eron voi tehdä niin, että se ei vahingoita lapsia. Usein käy jopa niin että lasten elämä parantuu siinä sivussa.
Onnellinen vanhempi on aina myös niiden omien lasten etu. Se myös opettaa niille kullanmuruille että elämässä voi tehdä monenlaisia ratkaisuja.
Kenen etu se on, että äiti on onneton?
Ihmisen ongelma että s aina haluaa lisää tai jossittelee mitäs jos.
Se todella on ongelma jos pelon takia muita kuunnellessaan ei uskalla kokea ja elää. Voi tosiaan tulla huijattu olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Tosin sillä erotuksella että työt on pelkkää silppua ja pätkää, ei ole kunnollista/järkevää koulutusta eikä puolisoa ja lapsia.
Lisäksi asun aivan väärällä paikkakunnalla eli olisi pitänyt kuunnella itseään ja tuntemuksiaan jo alta parikymppisenä ja lähteä opiskelemaan pois pk-seudulta.
Mikä hitto sua estää? Varsinkin kun ei ole lapsia ja puolisoa?
Kuka sanoi, että unelmat täytyy toteuttaa vain nuorena parikymppisenä? Sen jälkeen on vielä aika paljon elämää jäljellä ainakin suurimmalla osalla.
Muuta muualle. Hanki erilainen elämä jos sitä kaipaat :)
Apua, kuulostaa kamalalta. Sun elämä on ihan vastakohta omasta elämästä. Muutin jo 18-vuotiaana omaan asuntoon. Olen asunut Helsingissä ja monissa muissa Suomen kaupungeissa, muuttanut paljon. Olen opiskelut yliopistossa kahta eri alaa, ollut opiskelijariennoissa, tutustunut ihmisiin, matkustellut, rakastunut ja käynyt läpi kipeän eron. Olen tosin sinua paljon nuorempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko se maailman vanhin tohtoriksi väitellyt jotain kasikymppinen? 60 vuotiaita nyt on pilvinpimein , eli ;)
Minä ajauduin aikanaan pariinkin otteeseen ulkomaille ja opiskelemaan kauempana kotipaikkakunnalta, jonka lähikaupungeissa ei ollut haluamaani alaa. Ehkä ne oli sitten tietoisia päätöksiä ja valintoja, vaikka ei se sillojn niin vakavalta tuntunut. Nyt naimisissa, kaksi lasta, hyvin lähellä lapsuuden kotipaikkakuntaa. Arki on hyvää, enkä tunne itseäni sen kummemmaksi tai onnistuneemmaksi sen takia, että maailmaa tuli nuorena nähtyä. Ei kyllä ole mitään kriisiäkään, ja edelleen tuntuu että maailma on minun ikäisellekin täynnä mahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Tosin sillä erotuksella että työt on pelkkää silppua ja pätkää, ei ole kunnollista/järkevää koulutusta eikä puolisoa ja lapsia.
Lisäksi asun aivan väärällä paikkakunnalla eli olisi pitänyt kuunnella itseään ja tuntemuksiaan jo alta parikymppisenä ja lähteä opiskelemaan pois pk-seudulta.Mikä hitto sua estää? Varsinkin kun ei ole lapsia ja puolisoa?
Kuka sanoi, että unelmat täytyy toteuttaa vain nuorena parikymppisenä? Sen jälkeen on vielä aika paljon elämää jäljellä ainakin suurimmalla osalla.
Muuta muualle. Hanki erilainen elämä jos sitä kaipaat :)
No nimenomaan! Jos työtkin on pelkkää epämääräistä silppua ja koulutus puuttuu niin sitten vaan tekemään asialle jotain. Voi että mua oikein alkaa suututtaa lukea tämmöistä.
Eikö yhtään löydy sitä potkua lähtee nauttii elämästä/ muokkaa mieleisekseen? Maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa. Nimenomaan koko maailmassa, ei vaan täällä peräpohjolassa.
Minä muuttaisin heti Italiaan tai Espanjaan, opiskelisin vaikka verkkokurssina jotain ja etsisin jotain hanttihommia, hotellisiivousta, puhelinmyyntiä.
Voi vitsi kun oikein kateeksi käy! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.
Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.
Kommentoin sivusta, että se vasta onkin kurjaa kun oikeasti tietää millainen ihminen on ja haluaisi tietenkin myös vihdoin elää sellaista aidosti omannäköistä elämää, mutta ne aiemmat valinnat/ajelehtimiset/ valitsematta jättämiset ei (enää) mahdollista tätä.
Etenkin se tekee pahaa, kun muistaa kuinka väärältä asia tuntui jo aikanaan, mutta silti sen valitsi (tai antoi vaan tapahtua) ja tämän valintansa mukaan myös eli vaikka tiesi, ettei tämä ole oma juttu sitten alkuunkaan. Sitä vaan mukautui ja ajatteli, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ja kaikki järjestyy, koska kyllä elämä kantaa ja blaablaablaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.
Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.
Kommentoin sivusta, että se vasta onkin kurjaa kun oikeasti tietää millainen ihminen on ja haluaisi tietenkin myös vihdoin elää sellaista aidosti omannäköistä elämää, mutta ne aiemmat valinnat/ajelehtimiset/ valitsematta jättämiset ei (enää) mahdollista tätä.
Etenkin se tekee pahaa, kun muistaa kuinka väärältä asia tuntui jo aikanaan, mutta silti sen valitsi (tai antoi vaan tapahtua) ja tämän valintansa mukaan myös eli vaikka tiesi, ettei tämä ole oma juttu sitten alkuunkaan. Sitä vaan mukautui ja ajatteli, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ja kaikki järjestyy, koska kyllä elämä kantaa ja blaablaablaa.
Onko ikää jo niin paljon vai miksi ei ole enää mahdollista? Eli elämä jäi elämättä? Tuli perhe, työt.. Oma itse jäi sivuun?
Vai jäikö perhe saamatta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Tosin sillä erotuksella että työt on pelkkää silppua ja pätkää, ei ole kunnollista/järkevää koulutusta eikä puolisoa ja lapsia.
Lisäksi asun aivan väärällä paikkakunnalla eli olisi pitänyt kuunnella itseään ja tuntemuksiaan jo alta parikymppisenä ja lähteä opiskelemaan pois pk-seudulta.Mikä hitto sua estää? Varsinkin kun ei ole lapsia ja puolisoa?
Kuka sanoi, että unelmat täytyy toteuttaa vain nuorena parikymppisenä? Sen jälkeen on vielä aika paljon elämää jäljellä ainakin suurimmalla osalla.
Muuta muualle. Hanki erilainen elämä jos sitä kaipaat :)
Miten? Ilman järkevää koulutusta ei saa sitäkään vähää töitä kun nyt ja opiskeluun ei vaan ole varaa, kiitos näiden työttömyyspätkien (ja koronan); jotka on syöneet oikeastaan kokonaan sen puskurin mitä koko työuransa aikana olin saanut säästöön pahan päivän varalle. No se paha päivä tosiaan tuli ja monikossa. Ja alkaa tässä jo ikäkin tulla vastaan siinä, ettei enää ole millään muotoa järkevää alkaa opiskelemaan useampia vuosia, koska sitä työuraa on kuitenkin paljon vähemmän enää edessä kuin takana. Ei kyllä käynyt mielessäkään nuorena, että olisi liki 50-vuotiaana tässä tilanteessa että taloudellinen tilanne on tällainen ja ettei ole vakituista työtä. Ei silloin edes ollut mitään silpputyötä vaan ainoat lyhyemmät/määräaikaiset työsuhteet oli kesätyöt nuorilla. Itsekin sain vakipaikan heti.
Se ihan tyhjän päälle muuttaminen vieraaseen kaupunkiin ei kuitenkaan ole yhtään omannäköinen teko ja sellaista omannäköistä elämää sitä vihdoin haluaa elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.
Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.
Kommentoin sivusta, että se vasta onkin kurjaa kun oikeasti tietää millainen ihminen on ja haluaisi tietenkin myös vihdoin elää sellaista aidosti omannäköistä elämää, mutta ne aiemmat valinnat/ajelehtimiset/ valitsematta jättämiset ei (enää) mahdollista tätä.
Etenkin se tekee pahaa, kun muistaa kuinka väärältä asia tuntui jo aikanaan, mutta silti sen valitsi (tai antoi vaan tapahtua) ja tämän valintansa mukaan myös eli vaikka tiesi, ettei tämä ole oma juttu sitten alkuunkaan. Sitä vaan mukautui ja ajatteli, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ja kaikki järjestyy, koska kyllä elämä kantaa ja blaablaablaa.Onko ikää jo niin paljon vai miksi ei ole enää mahdollista? Eli elämä jäi elämättä? Tuli perhe, työt.. Oma itse jäi sivuun?
Vai jäikö perhe saamatta?
Ikä on tullut jo vastaan ja perhe/puoliso jäi saamatta. Eikä tässä elämässä kyllä oikeastaan mikään muukaan ole niin kuin itse aidosti haluaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Tosin sillä erotuksella että työt on pelkkää silppua ja pätkää, ei ole kunnollista/järkevää koulutusta eikä puolisoa ja lapsia.
Lisäksi asun aivan väärällä paikkakunnalla eli olisi pitänyt kuunnella itseään ja tuntemuksiaan jo alta parikymppisenä ja lähteä opiskelemaan pois pk-seudulta.Mikä hitto sua estää? Varsinkin kun ei ole lapsia ja puolisoa?
Kuka sanoi, että unelmat täytyy toteuttaa vain nuorena parikymppisenä? Sen jälkeen on vielä aika paljon elämää jäljellä ainakin suurimmalla osalla.
Muuta muualle. Hanki erilainen elämä jos sitä kaipaat :)Miten? Ilman järkevää koulutusta ei saa sitäkään vähää töitä kun nyt ja opiskeluun ei vaan ole varaa, kiitos näiden työttömyyspätkien (ja koronan); jotka on syöneet oikeastaan kokonaan sen puskurin mitä koko työuransa aikana olin saanut säästöön pahan päivän varalle. No se paha päivä tosiaan tuli ja monikossa. Ja alkaa tässä jo ikäkin tulla vastaan siinä, ettei enää ole millään muotoa järkevää alkaa opiskelemaan useampia vuosia, koska sitä työuraa on kuitenkin paljon vähemmän enää edessä kuin takana. Ei kyllä käynyt mielessäkään nuorena, että olisi liki 50-vuotiaana tässä tilanteessa että taloudellinen tilanne on tällainen ja ettei ole vakituista työtä. Ei silloin edes ollut mitään silpputyötä vaan ainoat lyhyemmät/määräaikaiset työsuhteet oli kesätyöt nuorilla. Itsekin sain vakipaikan heti.
Se ihan tyhjän päälle muuttaminen vieraaseen kaupunkiin ei kuitenkaan ole yhtään omannäköinen teko ja sellaista omannäköistä elämää sitä vihdoin haluaa elää.
Seliseli. Sinä itse seisot itsesi tiellä. Asiat kyllä järjestyy jos on tarpeeksi halua muuttaa elämäänsä. Muuten se on vaan voivoi sitten.
Tsemppiä valitsemallasi tiellä 👍
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.
Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.
Kommentoin sivusta, että se vasta onkin kurjaa kun oikeasti tietää millainen ihminen on ja haluaisi tietenkin myös vihdoin elää sellaista aidosti omannäköistä elämää, mutta ne aiemmat valinnat/ajelehtimiset/ valitsematta jättämiset ei (enää) mahdollista tätä.
Etenkin se tekee pahaa, kun muistaa kuinka väärältä asia tuntui jo aikanaan, mutta silti sen valitsi (tai antoi vaan tapahtua) ja tämän valintansa mukaan myös eli vaikka tiesi, ettei tämä ole oma juttu sitten alkuunkaan. Sitä vaan mukautui ja ajatteli, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ja kaikki järjestyy, koska kyllä elämä kantaa ja blaablaablaa.Onko ikää jo niin paljon vai miksi ei ole enää mahdollista? Eli elämä jäi elämättä? Tuli perhe, työt.. Oma itse jäi sivuun?
Vai jäikö perhe saamatta?Ikä on tullut jo vastaan ja perhe/puoliso jäi saamatta. Eikä tässä elämässä kyllä oikeastaan mikään muukaan ole niin kuin itse aidosti haluaisi.
Puolison voit löytää vielä vaikka kuinka vanhana 🤗 Ja entäs ne muut asiat ja toteutumattomat haaveet? Rohkeasti vaan niitä kohti. Hyvää kevättä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.
Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.
Kommentoin sivusta, että se vasta onkin kurjaa kun oikeasti tietää millainen ihminen on ja haluaisi tietenkin myös vihdoin elää sellaista aidosti omannäköistä elämää, mutta ne aiemmat valinnat/ajelehtimiset/ valitsematta jättämiset ei (enää) mahdollista tätä.
Etenkin se tekee pahaa, kun muistaa kuinka väärältä asia tuntui jo aikanaan, mutta silti sen valitsi (tai antoi vaan tapahtua) ja tämän valintansa mukaan myös eli vaikka tiesi, ettei tämä ole oma juttu sitten alkuunkaan. Sitä vaan mukautui ja ajatteli, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ja kaikki järjestyy, koska kyllä elämä kantaa ja blaablaablaa.
Juuri tämä, että on jotenkin päätynyt tekemään itseään vastoin. Itse tajusin nelikymppisenä, että minullahan on oma ääni ja tahto, joita en ole osannut kuunnella. Äitini on ollut todella kontrolloiva ja tiennyt aina, miten minun tulisi elää tyttönä/naisena. Ymmärrän, että hän on halunnut parastani, mutta unohtanut ettei hänen paras ole välttämättä minun parhaani. Ei tämä elämä huonokaan ole, mutta hirveää tajuta, että on elänyt toisen asettamien tavoitteiden mukaan. Tuntuu, että olen ollut oman elämäni Näkymätön Ninni, joka vasta keski-iässä on opetellut uudelleen tutustumaan itseensä ja kuulemaan omaa ääntään.
Sama juttu. Tosin sillä erotuksella että työt on pelkkää silppua ja pätkää, ei ole kunnollista/järkevää koulutusta eikä puolisoa ja lapsia.
Lisäksi asun aivan väärällä paikkakunnalla eli olisi pitänyt kuunnella itseään ja tuntemuksiaan jo alta parikymppisenä ja lähteä opiskelemaan pois pk-seudulta.