Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Olen nelikymppinen ja ahdistaa tajuta, että olen vain ajautunut tähän elämään mitä nyt elän
01.05.2022 |
Olen nelikymppinen nainen, perheellinen, vakityö, terve, on suvun tukiverkkoja, omistusasunto jne. eli periaatteessa kaikki elämässä ihan ok. Silti joku epämääränen ahdistus yhä enenevässä määrin pyörii sisällä, että en ole tyytyväinen tähän elämään mikä minulla nyt on. Olen kotoisin maaseudun pikku paikkakunnalta ja asun edelleen samassa kunnassa mistä olen kotoisin. Lukioaikana minulla oli monia unelmia. Halusin mm. lähteä koko kesäksi interreilaamaan keski- ja etelä-Eurooppaan, lähteä au pairiksi Englantiin tai Yhdysvaltoihin viettämään välivuotta, muuttaa Helsinkiin, opiskella oikeustiedettä tai psykologiaa, tai mahdollisesti jotain muutakin yliopistossa, valmistumisen jälkeen matkustella eri puolilla maapalloa, asua jokin pätkä ulkomailla esim. opiskelijavaihto, tutustua uusiin ihmisiin, saada uusia kavereita jotka ovat erilaisia mitä minä, seurustella ja kokea suurta rakkautta ja draamaa. Lapsista en ikinä muista haaveilleeni enkä todellakaan siitä, että jään kotiseudulleni ja teen tätä työtä mitä olen tehnyt viimeiset 15 vuotta. Miten kävi: en uskaltanut lähteä au pairiksi, interreilille, en hakea yliopistoon tai edes valmennuskurssille. Vanhempani olivat pienituloisia ja kouluttamattomia, meillä oli rahasta aina pulaa, esimerkiksi vanhempani ei koskaan matkustelleet jotain valmispaketti Tallinnan risteilyjä lukuunottamatta, joten heillä ei ollut mahdollisuutta tukea rahallisesti esim. valmennuskursseja jotta olisin voinut hakea yliopistoon. Lisäksi vanhempien suora ja epäsuora viesti oli, että maailma on vaarallinen, älä lähde Helsinkiin tai muualle, täällä lähelläkin on koulu (AMK), ota ammatti joka työllistää. Niinpä hain ja pääsin (tai oikeastaan kaikki hakeneet pääsi!) lähimpään maaseutu AMK:n ja opiskelin ammatin, joka ei minua sinänsä kiinnosta. Tein vieläpä niin, että opiskelin kotoa (eli vanhempien luota) käsin tuon AMK tutkinnon. Maaseudulla kun reilun tunnin ajomatka suuntaansa ei ole mitään. Itsekin ns. syrjäkylän kasvattina koin jollain tavalla turvallisemmaksi jäädä asumaan opiskeluajaksi kotiin kuin muuttaa vieraiden ihmisten kanssa solukämppään. Siten en ikinä oikein edes päässyt opiskelijapiireihin, -tapahtumiin jne. Opiskeluaikana kyllä löytyi poikaystävä, nykyinen aviomies, valmistumisen jälkeen yhteenmuutto, lapset, häät, työpaikka. Elämä siis rullannut omalla painollaan ihan sujuvasti ja ulkoisin puolin kaikki tosiaan näyttää olevan hyvin. Sisällä kuitenkin yhä enenevässä määrin eräänlainen paha olo ja ahdistus siitä, että en pystynyt tekemään mitään omien unelmien toteuttamiseksi vaan elämä on ollut ajautumista tähän pisteeseen. Esim. ikinä en ole kokenut suurta rakkautta mieheeni. Aloin seurustella, koska hän oli ihan ok tyyppi ja halusin seurustella jonkun kanssa. Seurustellessa pitkään mietin eroa sillä perusteella, että ei tunnu tarpeeksi rakastuneelta. Sitten tulin raskaaksi, ahdisti alkuun tosi paljon, mietin jopa aborttia mutta en lopulta pystynyt ja toki nyt olen lapsesta iloinen. Mentiin naimisiin lapsen ollessa pieni ja lopulta tuli toinen lisää. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia, onko muillakin samoja mietteitä mitä mulla?
Kommentit (145)
Hei ap! Olen samanikäinen ja haaveilin nuorena samantyyppisistä asioista, jotka sitten jäivät tekemättä. Olen nyt vanhempana alkanut tehdä näitä asioita. Lähdin opiskelemaan ja aion myös parin vuoden päästä lähteä reilaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ap:lle en sinänsä muuta osaa sanoa, kuin että älä katso taaksepäin, ratkaisut eivät löydy sieltä. "
Tuo on hyvä oivallus, sopisi ohjeeksi ihan meille kaikille. Kiitos siitä.
Vierailija kirjoitti:
Onko se koulutus, jonka hankit, sairaanhoitajan koulutus? Siinä tapauksessa se on loistava mahdollisuus lähteä ulkomaille, kun lapset on isoja. Esim saudi-arabiassa on kolmen kuukauden työsopimuksia, norjassa voi tehdä kaksi viikkoa töitä ja olla suomessa neljä viikkoa. Saisit kokeilla siipiäsi ja nähdä uusia paikkoja, ja samalla säilyisi se perusturva, jota et tällä hetkellä arvosta, mutta jota ei kannata heittää hukkaan.
Ei ollut sairaanhoitajan koulutus, tuo kuvailemasi idea olisikin itseasiassa ollut tosi hyvä! Mutta oli toinen amk-koulutus, siihen aikaan kovasti markkinoitu houkuttelevana asiantuntijatyönä. Päädyin työhön, joka on kyllä periaatteessa omaa alaa, mutta voisi tätä tehdä joltain ihan muulta koulutuspohjaltakin. Käytännössä työpaikka on kouluttanut tähän työhön.
ap
Käytä huumeita ja jää siitä kiinni. Kun sossu on vienyt lapsesi niin pääset viimein elämään itsesi näköistä elämää ja toteuttamaan unelmiasi :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on ihan hyvä elämä. Mietit varmaan ikäkriisissä että mitä olisi voinut olla jos olisi mennyt toisin mutta kun ei mennyt niin se on aika turhaa. Nyt kun sinulla on lapsia itselläsi niin voit tarjota heille erilaisen ajattelumallin kuin vanhempasi sinulle. Itse olen samassa jamassa siinä mielessä että vanhempani olivat hyvni negatiivisia ja riskiä välttäviä ja kyllä se minuunkin on periytynyt lapsena joten tiedän mistä puhut.
Ei ole hyvä elämä kun ei rakasta puolisoa, työ ei kiinnosta jne. Varsinkaan lasten hankkimista en ymmärrä jos ei hirveästi lapsia halunnut. Mutta toki heistä on nyt huolehdittava. Mutta alaa voi vaihtaa, yliopistoon opiskelemaan vaan alaa joka kiinnostaa, onnistuu etänäkin osaksi. Enkä tarkoita irtisanoutumista, vaan tietenkin opintovapaalle aluksi. Vaihtoon sitten myöhemmin. Ei tarvitse luopua unelmista.
Vieraiden kanssa solussa asuminen ei kyllä ole kokemus jota kannattaa haikailla yhtään.
Lihavoin nuo kohdat, mitkä jotenkin kolahti. Tämä on ihan totta, työ ei kiinnosta, ei ole koskaan kiinnostanut. Siihenkin ajauduin. Jäin valmistumisen jälkeen työttömäksi, lopulta lyhyt pätkä tuli tuolla nykyisessä työpaikassa, ei koulutusta vastaavana työnä. Siihenkin olen lopulta jäänyt ja toki työtehtävät vähän muuttuneet siten, että laajassa skaalassa voidaan sanoa olevan opiskelua vastaavaa alaa. Pienellä paikkakunnalla ei kauheasti ole ollut vaihtoehtoja työn suhteen.
Samoin tuo, että en rakasta puolisoa, on totta. En ole koskaan rakastanut enkä kokenut romanttista rakkautta. Tuntuu pahalta myöntää tämä "ääneen" vaikkakin anonyyminä palstalla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä sulle ap! Yliopistoon opiskelemaan voi hakea aikuisiällä kuten monet sanovat. Entäpä ala? Jos tykkäsit psykologiasta mutta hakeutuminen sinne tuntuu omassa tilanteessa liian haastavalta, miten olisi esimerkiksi sosiaalityön tai erityisopettajan opinnot? Jälkimmäiseen voit mennä amk-tutkinnon pohjalta kun käyt ammatillisen opettajakorkeakoulun.
Entäpä oikis? Mikä homma oikiksen kautta sinua loppujen lopuksi kiinnostaisi? Voisiko sinne olla eri polkuja?
Niin yliopistot kuin etenkin amk:t ottavat nykyään huomioon tosi hyvin erilaiset aikuisopiskelijat.
Tämä oli vain heitto, mutta itse olen huomannut että monet eivät hoksaakaan kuinka monta eri polkua itseä kiinnostavaan työhön on.
Tässä nyt vain pari linkkiä. Nämä on Jyväskylästä mutta samanlaisia mahdollisuuksia on ympäri maata.
https://www.jamk.fi/fi/Hae-opiskelemaan/ammatillinen-opettajankoulutus/…
Kuka voi hakea?
Ammatilliseen opettajankoulutukseen hakevilta edellytetään pääsääntöisesti soveltuva korkeakoulututkinto ja kolme vuotta ammatillista työkokemusta. Sosiaali- ja terveysalaa edustavalla hakijalla tulee olla joko soveltuva ylempi korkeakoulututkinto ja kolme vuotta alan työkokemusta tai soveltuva ammattikorkeakoulututkinto ja viisi vuotta alan työkokemusta. Yhteisten aineiden opettajaksi aikovilla tulee olla ylempi korkeakoulututkinto.
https://www.jyu.fi/fi/hakijalle/koulutustarjonta/sosiaalityon-maisterio…
Esim. tänne voit hakea tekemällä aluksi avoimessa sosiaalityön aineopinnot jos sulla ei satu olemaan taustalla sopiva amk-tutkinto. Maisteriohjelmastakin voi lähteä vaikka opiskelijavaihtoon tai harjoitteluun ulkomaille! Tähän saa useampia satoja euroja kuussa tukea.
Hakijalla tulee olla suoritettuna joko kandidaatintutkinto, maisterintutkinto, ammattikorkeakoulututkinto tai vastaava ulkomailla suoritettu tutkinto.
Tutkintoon tulee sisältyä tai sen lisäksi on oltava suoritettuna suoritusoppilaitoksen laatimassa laajuudessa (35–60 op) suoritettu ja kokonaisuutena arvioitu sosiaalityön aineopintokokonaisuus tai sitä vastaava aineopintotasoinen kokonaisuus vähintään hyvin tiedoin (kokonaisuuden arvosana 3 viisiportaisella asteikolla).
Entäpä rahoitus? Aikuisopintotuki tarjoaa apua joskaan ei ihan korvaa palkkaa. Sitä saa 15kk ajaksi eli käytännössä kahdeksi lukuvuodeksi - ajaksi jossa suorittaa esim. maisteriohjelman.
https://www.tyollisyysrahasto.fi/laskurit/aikuiskoulutustuen-laskuri-el…
Joka tapauksessa sulle ihan hirveästi tsemppiä ja uskoa unelmiin! Moni nelikymppinen vaihtaa alaa tai opiskelee lisää!
Kai tämä on tyypillistä ikäkriisiä, itsellä samanlainen näin yli 50 v. Ehkä minulla kesti vähän kauemmin saavuttaa ns. vakiintunut elämä ja havahtua sitten, että tässäkö se oli. Olen jo pari vuotta miettinyt lähes jatkuvasti, mitä oikeasti haluan tehdä ja miten se onnistuisi. Haluaisin ainakin päästä joko pois pääkaupunkiseudulta tai sitten oikeasti mielekkään työpaikan, mutta jälkimmäisen löytäminen on ehkä jo myöhäistä. Olen kyllä kokenut vähän enemmän kuin ap, opiskellut, bilettänyt ja matkustellut, mutta se omin juttu tuntuu edelleen olevan hakusessa. Perhe-elämä ja keskiluokkaisuus hävitti fokuksen. Nyt vain etsin suuntaa, ei tämä kaikki voi olla tässä. Osa minusta haluaisi vain karata jonnekin kauas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en ole ikinä tuntenut puolisooni järisyttävää rakastumista, mutta nykyään rakastamme toisiamme syvästi, seksi on hyvää ja sitä on paljon.
Moni intohimoisesti rakastunut tuttava on jo eronnut moneen kertaan.
Tärkeintä mielestäni parisuhteessa on tuntea puolisoa kohtaan kemiaa. Se ei välttämättä ole järisyttävää rakkausromaani-intohimoa, vaan esimerkiksi henkistä, hauskaa ja tyydyttävää sanailua, yhteistä kunnianhimoa tai muuta, missä kemiaa voikaan ilmetä. Ehkä tässä tapauksessa se on ilmennyt jonain muuna kuin rakkausromaani-intohimona?
Että ap, tunnetko miestäsi kohtaan mahdollisesti jotain muuta kemian muotoa vai eikö mikään teidän välinen tunnu "klikkaavan"? Koska jos teillä on edes jotain kemiaa yhdessä, kypsä rakkaus on todellakin mahdollista.
Olen ollut määrätietoinen. Lähtenyt, opskellut, tehnyt. Saan töitä hyvin ja ihmissuhteillekin olen antanut valtavasti mutta olen ääriuupunut, ei ole jäljellä mitään (yhteisöä, perhettä tms.) mihin voisin palata juurilleni.
En voi olla miettimättä miksi en vain jäänyt elämään normaalia elämää. Kokemukseni ovat rikkaus mutta oikeastaan olen aina kaivannut vain rauhoittumista. Haluaisin myös tuntea kuuluvani johonkin.
Mies paljastui joksikin muuksi kuin mitä on antanut ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole vielä myöhäistä mennä yliopistoon.
No ei todellakaan. Siellä opiskelee monet viisikymppisetkin nykyään. Eikä ole myöhäistä matkustella eikä seikkailla. Lapsetkin äkkiä lentävät pesästä. Eikä ole myöhäistä aloittaa mikä tahansa uusi harrastus, retkeily, käydä konserteissa, urheilutapahtumissa, baletissa, museoissa, näyttelyissä, liikkua luonnossa, mikä ikinä kiinnostaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on ihan hyvä elämä. Mietit varmaan ikäkriisissä että mitä olisi voinut olla jos olisi mennyt toisin mutta kun ei mennyt niin se on aika turhaa. Nyt kun sinulla on lapsia itselläsi niin voit tarjota heille erilaisen ajattelumallin kuin vanhempasi sinulle. Itse olen samassa jamassa siinä mielessä että vanhempani olivat hyvni negatiivisia ja riskiä välttäviä ja kyllä se minuunkin on periytynyt lapsena joten tiedän mistä puhut.
Kyllä, tunnistan tuon että elämä on sinänsä mennyt oikein hyvin eikä mitään hätää tässä. Joku keski-iän kriisi ehkä osin liittyen siihen kun oma lapsi on nyt lukiossa, vieläpä samassa missä itsekin olen ollut niin lukioajan muistot aktivoituvat mielessä. Ja toki yritän tarjota erilaisen mallin lapsille. Valmennuskurssit ilman muuta maksan vaikka lainarahalla jos ei muuten ja rohkaisen opiskelijavaihtoon, lyhyemmille kielikursseille lähtemiseen jne.
Sinänsä vanhempani eivät olleet tarkoituksella negatiivisia. Heillä oli ihan vilpitön ajatus siitä että maailma on enemmän tai vähemmän vaarallinen ja näkemys siitä, että kotipaikkakunnalla on turvallista ja helppoa elämää. En syytä heitä siitä, että eivät osanneet potkia minua sopivasti eteenpäin.
apJotenkin outoa vielä nelikymppisenä syytellä vanhempiaan. Omanikin ovat samanlaisia, mutta hain sinne yliopistoon käymättä mitään valmennuskursseja ja muutin kotoa vaikka vain tunnin päähän. Jotkut on keski-iässäkin vielä siinä uskossa, että jonkun toisen ihmisen pitäisi voimakkaasti puskea tai vetää johonkin suuntaan. Jos ei ole, jäädään passiivisena nyyhkimään, kuinka kukaan ei tue. Tavallaan ei vieläkään ymmärretä, että itsekin voisi tehdä jotain. Asiat eivät aina mene niin kuin haluaa, mutta kun ei edes yritetä mitään.
En ymmärrä miksi kaikki on kurkku suorana heti rääkymässä tuota: sä syytät vanhempiasi sä syyttelet vanhempiasi raivosyyttelyään.
Itse syytätte kirjoittajaa.
Ap toteaa neutraalisti millaiset hänen vanhempansa ovat olleet, enkä näe tuossa tekstissä mitään syyttelyä.
Selittää mielestäni aika paljon, miksi joku ei ole uskaltanut elää.
Sinä joka olet hakenut sinne yliopistoon, omaat ERI VANHEMMAT JA ERI ELÄMÄN MUUTENKIN.
On tyhmää, hyvin hyvin hyvin tyhmää, vertailla AIVAN ERI IHMISIÄ, toisiin AIVAN ERI IHMISIIN!
Kukaan ei tiedä toisen lapsuudesta ja elämästä mitään, eikä ole yhtään mikään arvostelemaan, kun ei ole päivääkään toisen kengissä elänyt.
Minulla on esimerkiksi omat vanhemmat olleet hyvin epäkannustavia, tukahduttavia, ja sellaisia että eivät yhtään tukeneet mitään itsenäistymistäni. He olisivat halunneet varmaan, että jään heille kotipiiaksi.
No minä, tässä minun elämässäni, uskalsin lähteä niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Se on minun elämäni, ja tiedän, että se on TÄYSIN eri asia kuin ap:n tai muiden tilanne.
Ei minulle tulisi mieleenkään tässä alkaa viisastelemaan ja itseäni korottamaan, että kun "minäkin uskalsin" niin sinunkin pitää.
Ja en ikimaailmassa, en ikinä! En mitenkään kehtaisi mennä mitään viisastelemaan, että "minun vanhempani on ihan samanlaiset kuin sinun".
Miten voisin? Jollekin täysin tuntemattomalle? Kenestä en tiedä mitään, en mitään muuta kuin pari lausetta.
En tajua teitä, ketkä olette aina tällä palstalla huutamassa kuin rakki koirat, että joku kirjoittaja nyt syyttelee vanhempiaan ja syyttelee ja syyttelee.
Mistä peffasta te olette keksineet tuon rankutuksen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syyttelemisestä toisia syyttelevät ihmiset on peffasta!
Inhoon!
Vierailija kirjoitti:
On aivan erilaista vähävaraisten vanhempien lapsena edetä elämässä. Hankkia huippuammatti. Mitään ei ilman saa. Lainoja otettava.
ENTÄS VARAKKAAT: TUKEVAT NUORIAAN, OSTAVAT KÄMPÄN, EI TARVI OPINTOLAINOJA.
SITTEN HE HAKEVAT TÖIHIN TUTTUJENSA PAIKKOIHIN OHI VÄHÄVARAISEN PERHEEN NUOREN, JOKA ON ÄLYKKÄÄMPI JA SOPIVAMPI TEHTÄVÄÄN
Siinä suomalainen korruptio .?
Eikä todellakaan ole tässä maassa samat lähtökohdat.
Toiset saa miljoona perintöä, toiset satatonnia pesämunaa. Joku tonnin, joku ei mitään.
Tämä on ihan totta ja hyvä tunnustaa. Toki on myös köyhien perheiden lapsia, jotka ponnistavat ryysyistä rikkauksiin ja hyvä niin.
Omakohtainen kokemus: muutin maaseudulta kouluttamattomien vanhempien lapsena Helsingin yliopistoon opiskelemaan vuonna 2005. Rahallista tukea en saanut vanhemmilta. Ainoa mitä vanhempani pystyivät antamaan, oli astioita, pyyhkeitä, huonekaluja yms, jotka muutettiin vanhempien Corollaan vuokratulla peräkärryllä peruskorjaamattomaan HOASin solukämppään. Opintojen rahoittamiseksi nostin opintolainaa ja kävin töissä Mäkkärin kassalla vuorotöissä. Jossain vaiheessa sain "paremman" työpaikan päästessäni rasvankärystä pikamuotia myyvään ketjupaikkaan.
Kaveripiiriini kuuluivat mm. tapaus A, jossa vanhemmat ostivat lapselleen opiskeluja varten kaksion kantakaupungista sijoitusasunnoksi. Kaverini asui asunnossa pelkällä vastikkeen hinnalla päälle kolmikymppiseksi, jonka jälkeen osti oman asunnon. Vanhemmilta kaveri sai sen verran mukavasti käyttörahaa, ettei tarvinut käydä opintojen ohella töissä, paitsi kesällä meni äitinsä työpaikkaan suhteilla tekemään mukavasti palkattua, koulutustaan vastaamatonta siistiä sisätyötä.
Tapaus B:lle myös vanhemmat ostivat sijoitusasunnon opiskeluajan kämpäksi, yksiön keskustasta. Asui siellä ihan ilmaiseksi pari vuotta, kunnes muutti vähän kauemmas keskustasta isovahempiensa kolmioon, isovanhemmat siis muutti muualle. Oli kuulemma niin kallis vastike, että vanhemmat edelleen maksoivat hänen puolestaan vastikkeen siihen saakka, että valmistui yliopistosta. Töissä ei käynyt koko opiskeluaikana, sillä suvulla/vanhemmilla on rahaa ja perittyä omaisuutta. Valmistumisen jälkeen pääsi vailla työkokemusta suhteilla erittäin hyvään työpaikkaan alalle, jonne on todella vaikea päästä. Tässä vaiheessa hänellä on ollut useampikin omistusasunto, joista nyt kaksi jäänyt sijoitusasunnoksi.
Minä puolestaan kärsin pari vuotta meluisassa ja siivottomassa soluasunnossa, lopulta sain HOASin yksiön. Opinnot venyi kun olin väsynyt työvuoroista ja valmistuin 1.5 vuotta myöhemmin mitä töissä käymättömät kaverini. Oman alan työkokemusta en monista hakemuksista huolimatta saanut, vaikka oli pitkä kokemus pikaruoka -ja vaatekaupassa työskentelystä. Kun valmistuin 2012, oli asuntojen hinnat sillä tasolla että en voinut haaveillakaan asuntolainasta ainakaan pk-seudulla ja sinkkuna. Vuokralla edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajautunut olen minäkin ja kamalinta on se, että sitä nuorena vaan jousti ja mukautui ihan vääränlaisiin ihmissuhteisiin ja vääränlaiseen elämään jopa isommissakin suuntaviivoissa, koska sen kaiken ajatteli olevan vain väliaikaista.
Että olkoon, kun ei tässä nyt just vielä sitä parempaakaan ole ja aikaa on, sitähän on vielä nuori. Ei ole mikään kiire.
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen lämpimästi ap:ta tekemään jotain. Mun kohta 80 v äiti on tavan takia sinnitellyt epätyydyttävässä parisuhteessa, tehnyt työtä josta ei tykkää, elänyt elämää joka ei ole omannäköinen, jättänyt harrastukset ja sosiaaliset suhteet väliin, asunut paikkakunnalla jossa ei ole viihtynyt jne. Viimeiset 15 vuotta, eläkkeelle jäätyään, äiti on ollut ihan tolkuttoman katkera, kyyninen ja masentunut. Hokee vaan asioita, joita olisi pitänyt tehdä mutta ei saanut aikaiseksi. On myös kateellinen ihmisille, joilla on ollut parempi elämä ja sitten v---uilee heille, jotka muistuttavat, että hänellä on kuitenkin ihan ok elämä ollut.
Tämä! Meillä sama. Nytkö sitten kannattaa alkaa pohtimaan ja arpomaan, että jospa olisin sittenkin lähtenyt saksaa aupairiksi. Ja miksi menin naimisiin isänne kanssa. Ja eihän siitä voinut lähteä kun ei se olisi päästänyt. Jne jne. Loputtomiin.
Että tottatosiaan: kannattaa alkaa reflektoimaan sitä elämäänsä aikaisemmin, paaaljon aikaisemmin. Ja ihan raatorehellisesti.
Tommosta se elämä on. Arkea.
Lopulta viisikymppisenä sitä arvostaa hyvää ruokaa ja kivaa runkkutuokiota suosikkipornon kanssa kaikkein eniten. Aamulla kun tulee töihin, odottelee ruokista. Sitten odottelee iltaruokaa. Illalla on omaa kivaa, ja sitten nukkumaan. Toistetaan 5 päivää viikossa. Viikonloppuisin voi tehdä jotain muutakin, vaikka käydä vaimon kanssa jossain, tai katsoa leffoja/sarjoja netflixistä.
On iloinen, kun arki pyörii sulavasti, eikä tule mitään vaikka kämppään vikaa, joka tarvii remppailla.
Työt nyt on perseestä, joka päivä vihaa että sinne tarvii mennä, mutta siitä saa hyvän elannon. Harrastukset on jääneet, kun kaikki harrastusseurat lopulta hajoaa vetäjien egojen törmätessä ja toiminta loppuu, eikä jaksa aloittaa enää nollasta uuden lajin (tai saman lajin eri tyylisuunnan) kanssa. Eikä lopulta millään ole mitään väliä, kun eipä se missään näy, kun eläkkeelle jää ja lopulta kuolee. Vain omat nautinnot on ne, millä on yksilölle merkitystä. Se hyvä ruoka ja runkkaus. Seksikin muiden kanssa on aivan yliarvostettua, elämän suuria pettymyksiä silloin parikymppisenä ja sen jälkeen. Viinan kiskominenkaan ei tuo mitään iloa.
Ihminen kait tulee realistiksi ja hieman kyyniseksi. Ihan tyytyväinen olen elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.
Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.
Kommentoin sivusta, että se vasta onkin kurjaa kun oikeasti tietää millainen ihminen on ja haluaisi tietenkin myös vihdoin elää sellaista aidosti omannäköistä elämää, mutta ne aiemmat valinnat/ajelehtimiset/ valitsematta jättämiset ei (enää) mahdollista tätä.
Etenkin se tekee pahaa, kun muistaa kuinka väärältä asia tuntui jo aikanaan, mutta silti sen valitsi (tai antoi vaan tapahtua) ja tämän valintansa mukaan myös eli vaikka tiesi, ettei tämä ole oma juttu sitten alkuunkaan. Sitä vaan mukautui ja ajatteli, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ja kaikki järjestyy, koska kyllä elämä kantaa ja blaablaablaa.
Suurinta itsepetosta on ajatella, että jos jokin asia X ei olisi rajoittanut, niin kyllä minä sitten olisin tehnyt asian Y.
Tosiasia vaan voi olla, että vaikka et keksisi mitään (teko)syytä, mikä rajoittaisi, niin olet vaan liian laiska tai mukavuudenhaluinen tai jotain, että et kuitenkaan tekisi mitään.
Tunnistan tuosta itseni hyvin, eli vaikka on maailman kaikki mahdollisuudet ja resurssit tehdä mitä vaan, niin en vaan tee mitään. Mun juttu on niiden mahdollisuuksien ja resurssien keräileminen, eikä niiden itse asioiden tekeminen.
Luulin haluavani tehdä käsilläni asioita. Hommasin ison talon, missä on 100m2 tilaa konepajalle, ja hommasin konepajaan kaikki mahdolliset koneet. Siihen meni noin 15 vuotta. Nyt kun ei ole enää mahdollista sanoa, että "en voi tehdä asiaa X, kun ei ole konetta Y", tajuan että oikeasti en halua tehdä siellä mitään. Se varsinainen matka, eli erilaisten koneiden etsiminen/korjaaminen ja niiden opettelu oli se juttu, eikä sitten niillä tekeminen. Teen nykyään siellä ehkä pari tuntia kuukaudessa jotain korjaushommaa, enkä rakenna mitään uutta.
Itsetutkiskelu on välillä tärkeää, ja sen hyväksyminen, mikä on totuus. Ei mua haittaa, että käytin 15 vuotta elämästäni ja valtavasti rahaa tuon pajan rakentamiseen. Se nyt vaan oli, mitä halusin tehdä.
Samalla tajuan, että moni asia mitä muka kuvitteen haluavani tehdä, on oikeasti vain kuvitelmaa ja fantasiaa, jota en oikeasti halua toteuttaa. Miksi? Siksi, että pelkään epäonnistumista eniten maailmassa. Oma analyysini on, että en tee tuolla pajassa mitään (ellei ole pakko korjata jotain - se pari tuntia kuussa), koska pelkään että ehkä se epäonnistuu, mitä tekisin. Olen mieluummin tekemättä - selaan vaikka tätä palstaa ennemmin, koska tämä ei voi epäonnistua.
Fantasia matkustelusta/urasta/seikkailuista tms. on fantasioita. Ei se tarkoita, että olisi onnellisempi, vaikka saisi mahdollisuuden toteuttaa sellasen fantasian. Se ruoho vaan näyttää aina vihreämmältä aidan toisella puolella.
Kannattaa tosiaan muistaa se että jos on itseltä opiskelijavaihdot ja kielikurssit jääny, ettei käy niin että tuputtaa omia unelmiaan lapselle.
Lapsesi ovat erillisiä ihmisiä ja voi olla että juuri heitä ei esim kielten opiskelu kiinnosta.
Ei heidän elämänsä silti hukkaan mene, vaikka jättäisivät itsekin väliin nuo asiat.
Omia unelmiaan ei toteuteta lasten kautta, vaan heillä on omat unelmansa.
Tiedän esim mikä äitini unelma ammatti oli mutta hän ei ole onneksi koskaan painostanut sitä minulle ja toteuttanut itseään minun kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä kappalejaot hävisi, näkyi kyllä itselleni kun kirjoitin tekstiä.
apJostain syystä kappalejako ei oikein toimi tällä sivustolla kunnolla. Muillakin on esiintynyt samaa ongelmaa. Jokin vika jossakin.
Kirjoitatteko viestin todella kommenttikenttään suoraan vai johonkin ulkopuoliseen editoriin ja sieltä copy/pastena tänne?
Suosittelen lämpimästi ap:ta tekemään jotain. Mun kohta 80 v äiti on tavan takia sinnitellyt epätyydyttävässä parisuhteessa, tehnyt työtä josta ei tykkää, elänyt elämää joka ei ole omannäköinen, jättänyt harrastukset ja sosiaaliset suhteet väliin, asunut paikkakunnalla jossa ei ole viihtynyt jne. Viimeiset 15 vuotta, eläkkeelle jäätyään, äiti on ollut ihan tolkuttoman katkera, kyyninen ja masentunut. Hokee vaan asioita, joita olisi pitänyt tehdä mutta ei saanut aikaiseksi. On myös kateellinen ihmisille, joilla on ollut parempi elämä ja sitten v---uilee heille, jotka muistuttavat, että hänellä on kuitenkin ihan ok elämä ollut.