Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Olen nelikymppinen ja ahdistaa tajuta, että olen vain ajautunut tähän elämään mitä nyt elän
01.05.2022 |
Olen nelikymppinen nainen, perheellinen, vakityö, terve, on suvun tukiverkkoja, omistusasunto jne. eli periaatteessa kaikki elämässä ihan ok. Silti joku epämääränen ahdistus yhä enenevässä määrin pyörii sisällä, että en ole tyytyväinen tähän elämään mikä minulla nyt on. Olen kotoisin maaseudun pikku paikkakunnalta ja asun edelleen samassa kunnassa mistä olen kotoisin. Lukioaikana minulla oli monia unelmia. Halusin mm. lähteä koko kesäksi interreilaamaan keski- ja etelä-Eurooppaan, lähteä au pairiksi Englantiin tai Yhdysvaltoihin viettämään välivuotta, muuttaa Helsinkiin, opiskella oikeustiedettä tai psykologiaa, tai mahdollisesti jotain muutakin yliopistossa, valmistumisen jälkeen matkustella eri puolilla maapalloa, asua jokin pätkä ulkomailla esim. opiskelijavaihto, tutustua uusiin ihmisiin, saada uusia kavereita jotka ovat erilaisia mitä minä, seurustella ja kokea suurta rakkautta ja draamaa. Lapsista en ikinä muista haaveilleeni enkä todellakaan siitä, että jään kotiseudulleni ja teen tätä työtä mitä olen tehnyt viimeiset 15 vuotta. Miten kävi: en uskaltanut lähteä au pairiksi, interreilille, en hakea yliopistoon tai edes valmennuskurssille. Vanhempani olivat pienituloisia ja kouluttamattomia, meillä oli rahasta aina pulaa, esimerkiksi vanhempani ei koskaan matkustelleet jotain valmispaketti Tallinnan risteilyjä lukuunottamatta, joten heillä ei ollut mahdollisuutta tukea rahallisesti esim. valmennuskursseja jotta olisin voinut hakea yliopistoon. Lisäksi vanhempien suora ja epäsuora viesti oli, että maailma on vaarallinen, älä lähde Helsinkiin tai muualle, täällä lähelläkin on koulu (AMK), ota ammatti joka työllistää. Niinpä hain ja pääsin (tai oikeastaan kaikki hakeneet pääsi!) lähimpään maaseutu AMK:n ja opiskelin ammatin, joka ei minua sinänsä kiinnosta. Tein vieläpä niin, että opiskelin kotoa (eli vanhempien luota) käsin tuon AMK tutkinnon. Maaseudulla kun reilun tunnin ajomatka suuntaansa ei ole mitään. Itsekin ns. syrjäkylän kasvattina koin jollain tavalla turvallisemmaksi jäädä asumaan opiskeluajaksi kotiin kuin muuttaa vieraiden ihmisten kanssa solukämppään. Siten en ikinä oikein edes päässyt opiskelijapiireihin, -tapahtumiin jne. Opiskeluaikana kyllä löytyi poikaystävä, nykyinen aviomies, valmistumisen jälkeen yhteenmuutto, lapset, häät, työpaikka. Elämä siis rullannut omalla painollaan ihan sujuvasti ja ulkoisin puolin kaikki tosiaan näyttää olevan hyvin. Sisällä kuitenkin yhä enenevässä määrin eräänlainen paha olo ja ahdistus siitä, että en pystynyt tekemään mitään omien unelmien toteuttamiseksi vaan elämä on ollut ajautumista tähän pisteeseen. Esim. ikinä en ole kokenut suurta rakkautta mieheeni. Aloin seurustella, koska hän oli ihan ok tyyppi ja halusin seurustella jonkun kanssa. Seurustellessa pitkään mietin eroa sillä perusteella, että ei tunnu tarpeeksi rakastuneelta. Sitten tulin raskaaksi, ahdisti alkuun tosi paljon, mietin jopa aborttia mutta en lopulta pystynyt ja toki nyt olen lapsesta iloinen. Mentiin naimisiin lapsen ollessa pieni ja lopulta tuli toinen lisää. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia, onko muillakin samoja mietteitä mitä mulla?
Kommentit (145)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.
Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa.
apSiis haaveenasi olisi olla timmi salikissa, joka matkustelee maapallon ympäri ja pintaliitää kansainvälisissä piireissä kokien "suurta rakkautta ja draamaa"? Selaatko kenties paljon instagramia? Oletko varma että edes nämä ovat omia unelmiasi?
Ei, eikä nuo ole kenenkään muunkaan unelmia. Nuo ovat sinun harhaluulojasi muista ihmisistä (etenkin naisista).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen muutaman vuoden vanhempi. Tunnistan tarinassani monta yhtymä kohtaa omaani. Elämä on mennyt jotenkin eteenpäin ajautuen tilaisuudesta toiseen. Tuntuu etten ole saanut aikaan mitään "omaa" . Noin niinkuin määrätietoisena päämäärähaukuisena tapahtumana. Olen vähän kuin sopeutunut toisten ihmisten valintoihin, mm.muuttanut paikkakuntaa puolison tarpeista lähtöisin. Nykyisen työpaikankin sai sattuman kautta. Minulla on hyvin vähän, jos ollenkaan intohimoja mihinkään suuntaan. Olen kai aina ollut sellainen.
Kuulostaa joltain täyteihmisen elämältä. Neutraali hahmo jonkun kirjan tai elokuvan taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on ihan hyvä elämä. Mietit varmaan ikäkriisissä että mitä olisi voinut olla jos olisi mennyt toisin mutta kun ei mennyt niin se on aika turhaa. Nyt kun sinulla on lapsia itselläsi niin voit tarjota heille erilaisen ajattelumallin kuin vanhempasi sinulle. Itse olen samassa jamassa siinä mielessä että vanhempani olivat hyvni negatiivisia ja riskiä välttäviä ja kyllä se minuunkin on periytynyt lapsena joten tiedän mistä puhut.
Kyllä, tunnistan tuon että elämä on sinänsä mennyt oikein hyvin eikä mitään hätää tässä. Joku keski-iän kriisi ehkä osin liittyen siihen kun oma lapsi on nyt lukiossa, vieläpä samassa missä itsekin olen ollut niin lukioajan muistot aktivoituvat mielessä. Ja toki yritän tarjota erilaisen mallin lapsille. Valmennuskurssit ilman muuta maksan vaikka lainarahalla jos ei muuten ja rohkaisen opiskelijavaihtoon, lyhyemmille kielikursseille lähtemiseen jne.
Sinänsä vanhempani eivät olleet tarkoituksella negatiivisia. Heillä oli ihan vilpitön ajatus siitä että maailma on enemmän tai vähemmän vaarallinen ja näkemys siitä, että kotipaikkakunnalla on turvallista ja helppoa elämää. En syytä heitä siitä, että eivät osanneet potkia minua sopivasti eteenpäin.
apJotenkin outoa vielä nelikymppisenä syytellä vanhempiaan. Omanikin ovat samanlaisia, mutta hain sinne yliopistoon käymättä mitään valmennuskursseja ja muutin kotoa vaikka vain tunnin päähän. Jotkut on keski-iässäkin vielä siinä uskossa, että jonkun toisen ihmisen pitäisi voimakkaasti puskea tai vetää johonkin suuntaan. Jos ei ole, jäädään passiivisena nyyhkimään, kuinka kukaan ei tue. Tavallaan ei vieläkään ymmärretä, että itsekin voisi tehdä jotain. Asiat eivät aina mene niin kuin haluaa, mutta kun ei edes yritetä mitään.
Kirjoitinkin, että en syytä vanhempiani mutta tunnistan tilanteen missä kasvoin ja mistä lähdin liikkeelle aikuisuuden kynnyksellä. Jos jotain syytän, syytä ihan itseäni siitä ettei minulla ollut uskallusta tehdä mitään haaveiden toteuttamiseen ja siitä, ettää elämä on tuntunut ajautuvan pisteestä toiseen.
ap
Kannattaa nyt ainakin tarkastella niitä omia kupliaan ja katsella niiden läpi. Aloittajalla on elämä sujunut ihan poikkeuksellisen hyvin. On työ, perhe eikä ilmeisesti edes mikään poikkeuksellisen paska mies jollaisista täälläkin aina valitetaan. Mene sinne salille ja zumbaan ja hanki vaikka salasuhde jos jännitystä kaipaat. Sitten kun olet menettänyt perheesi ja kotisi voit matkustella ja lähteä mummo au pairiksi, kukaan ei ole estämässä.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa nyt ainakin tarkastella niitä omia kupliaan ja katsella niiden läpi. Aloittajalla on elämä sujunut ihan poikkeuksellisen hyvin. On työ, perhe eikä ilmeisesti edes mikään poikkeuksellisen paska mies jollaisista täälläkin aina valitetaan. Mene sinne salille ja zumbaan ja hanki vaikka salasuhde jos jännitystä kaipaat. Sitten kun olet menettänyt perheesi ja kotisi voit matkustella ja lähteä mummo au pairiksi, kukaan ei ole estämässä.
Mielipide tuokin, mutta tämä on vähän yksioikoinen näkemys ap:n tilanteesta. Minusta ihan ymmärrettävää pohtia keski-iässä, onko elämä oikeilla raiteilla, onko tehdyt valinnat aitoja vapaita omien arvojen ja toiveiden mukaisia valintoja vai onko niihin ajauduttu sattumalta. Minusta esim. rivien välistä kuultaa vahvasti, että ap on parisuhteeseensa tosi tyytymätön. Ajatelkaa nyt, päädyt parikymppisenä yhteen ensimmäisen vastaantulevan poikakaverin kanssa vain siksi, että pitää olla joku poikakaveri, et tunne tähän ihmiseen rakkautta tai vetovoimaa silloin etkä nytkään, mutta tavan ja lasten vuoksi vaan jäät suhteeseen! Ja aivan kamala tuo rupsahda rauhassa komemmentti nuorelle tai ylipäätään kenellekään naiselle, varsinainen romantiikantappaja-kommmentti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan tuttua, elämä kohdillaan ja olen vastaavasti taas tehnyt kaikki nuo valinnat, mitä mietit. Mutta minulla taas ei ole lapsia, sillä jostain vaan oli luovuttava, että tähän pisteeseen pääsee. Elämä on kompromisseja ja keski-iässä tosiaan tulee aina kriisi oli sitä sitten tehnyt mitä tahansa aiemmin. Eipä auta muu kuin omia unelmia kohti. Ohjeena ehkä sanoisin, ettei kannata rysäyttää kaikkea kerralla vaan tuoda uusia asioita elämään sitä mukaa kun niitä haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.
Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa.
apSiis haaveenasi olisi olla timmi salikissa, joka matkustelee maapallon ympäri ja pintaliitää kansainvälisissä piireissä kokien "suurta rakkautta ja draamaa"? Selaatko kenties paljon instagramia? Oletko varma että edes nämä ovat omia unelmiasi?
Noi on aika yleisiä unelmia. Ei niiden yleisyys tarkoita, etteikö ne olisi omia. Lisäksi unelmat yleensä ovat vähän suuria. Tai kenen unelma on oikeasti joku siivoustyö ja sieltä kotiin katsomaan Netflixiä ja syömään pakastepitsaa? Jos toi on se suuri unelma (eikä siinä ole mitään pahaa) on lapsuus/nuoruus todennäköisesti ollut aika paha, jolloin tuollaiset tavalliset jutut tuntuvat suurelta unelmalta ja luksukselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.
Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa.
apSiis haaveenasi olisi olla timmi salikissa, joka matkustelee maapallon ympäri ja pintaliitää kansainvälisissä piireissä kokien "suurta rakkautta ja draamaa"? Selaatko kenties paljon instagramia? Oletko varma että edes nämä ovat omia unelmiasi?
Nuo haaveet urasta (psykologi tai lakimies), Helsinkiin muuttamisesta, opiskelijavaihdosta, matkustelusta, uusista ystävistä oli ihan omia haaveitani lukioajalta 90-luvulta, jolloin ei ollut instagramia. En silloin enkä nytkään haaveile mistään pintaliito-bimboilusta tyhjäpäiden kanssa. En ole koskaan ollut instagramissa ja facebookistakin poistuin muutama vuosi sitten. Enkä samalla tavalla enää haaveile noista asioista tällä hetkellä. En esim. koe, että on kovin realistinen tavoite vaikka pyrkiä oikikseen tai psykalle tässä vaiheessa elämää.
ap
Miksei? Sulla on vielä kolmisenkymmentä vuotta työuraa jäljellä. Lääkiksessäkin aloittaa kuulemma joka vuosi sun ikäisiä tai vanhempia opiskelijoita. Kun mä opiskelin yliopistossa, mun kanssa samalla kurssilla oli yli kuusikymppinen opiskelija.
Kuulostaa tosi tylsältä elämäsi. Ilman muuta jätät edes sen miehesi jos se ei sinulle mitään iloa tuo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki on suhteellista. Mä olen melkein samanikäinen ja työtön (oikeammin työkyvytön), pitkäaikaissairas, ei lapsia enkä pysty niitä saamaan eikä omistusasuntoa. Mies löytyy mutta hänkin aika ikävä toisinaan. Ja on katkera omasta köyhyydestään. Eli onko sulla nyt asiat niin huonosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinun tarvitse jämähtää ja yrittämällä yrittää olla tyytyväinen, jos tuntuu, että kaipaat jotain.
Sinulla on vain tämä yksi elämä ja vain sinä elät sen, ei kukaan muu sinun puolestasi. Ala tehdä joka päivä jotain pientä ja asioita, jotka vievät sinua kohti sinulle tärkeitä asioita. Tai sitten ala tehdä rohkeasti asioita, joita et ole koskaan tehnyt.
Katso mitä yhdistyksiä ja harrastusryhmiä kotipaikkakunnallasi kokoontuu (jos ei muuta niin siellä voi olla kivaa seuraa, jossa saat uusia ajatuksia ja ideoita itsellesi), osta liput leffaan/teatteriin/konserttiin ja menet vaikka yksinäsi (kyllä, voit mennä myös yksin ja kokeilet, miltä se tuntuu), ilmoittaudu avoimen yliopiston/amk:n kurssille (netissä nyt voi opiskella oikeastaan mitä vaan), varaa tapaaminen vaikka personal trainerin kanssa tai mene harrastajateatterin/kuoron harjoituksiin. Mahdollisuuksia on jokaisella paikkakunnalla vaikka kuinka paljon, eikä he tarvitse olla varma, mikä on just se sinun juttusi.Tosi viisaita sanoja, otan nuo lihavoidut kohdat ylös ja koitan ottaa niistä päivittäiset voimalauseet itselleni. Joskus olen mieheni kanssa alkanut käydä keskustelua siitä, että jokin elämässä ahdistaa ja tuntuu että jotain puuttuu, ja mies on torpannut keskustelun alkutekijöilleen juuri noilla sanoilla, että "pitää olla kiitollinen/tyytyväinen, mieti nyt vaikka henkilöitä x ja y, miten huonosti heillä menee ja miten hyvin meillä on asiat". Juurikin totta tuo, että kyseessä on ainutkertainen elämä eikä sitä kukaan muu voi elää puolestani kuin minä itse.
ap
Tämä "Muilla menee huonommin" ei toimi koskaan mihinkään lohdutuksena loppuviimeksi. Millä tavoin se, että minä en muuta elämääni ja nauti siitä, koska joku muu kärsii enemmän, helpottaa sen enemmän kärsivän elämää? Se on vähän kuin henkinen "syö lautasesi tyhjäksi, kun maailmassa kuolee ihmisiä nälkään"-ajattelua, jossa se tyhjä lautanen auttaa niitä nälkää näkeviä.
Kiitollisuus on tärkeää, muttei kissakaan pelkällä kiitoksella elä.
Jos miehellesi riittää tämä, mitä nyt on, niin hyvä hänelle, mutta et sinä ole miehesi. Olet erillinen yksilö, jolla on eri toiveet, haaveet, motivaatio, arvot jne. Saat olla sinä ja olla tyytymätön ja kokea, että "jotain" puuttuu ilman, että siihen pitäisi pyytää joltakulta lupa. Asiat voivat olla ns. paperilla hyvin ja silti jokin mättää.
No siis, sulla on tasan yksi ongelma ja se on nössöys. Enkö tarkoita pahalla, itsekin olen nykyään aika samanlainen. Olet mennyt aina sieltä, missä aita on matalin. Joko teet asialle jotain tai älä. Repäise jotenkin, tee vaikka laskuvarjohyppy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan tuttua. Olen ajelehtinut koko elämäni. Lukion jälkeen yliopistoon, vakituinen työ valmistumisen jälkeen, mies, lapsia, omakotitalo, toinen korkeakoulututkinto jne. Tavallaan olen saanut paljon ja asiat ovat hyvin, mutta samalla tuntuu että en ole kuunnellut omia haaveitani vaan mennyt virran mukana.
Aloin seurustella nykyisen puolisoni kanssa parikymppisenä. Halusin lähteä yliopistossa vaihtoon ja myöhemmin olisin halunnut hakea ulkomaille töihin ja sitten vielä toiseen yliopistoon opiskelemaan. Mies ja vanhempani eroa (emme olleet edes kihloissa!) peläten painostivat henkisesti jättämään nämä haaveet toteuttamatta. Jotenkin kärsin ns.kiltin tytön syndroomasta ja luovutin, koska en jaksanut sitä ahdistavaa tunnelmaa asioiden suhteen. Jälkikäteen olen tajunnut, että olisi pitänyt kuunnella itseään. Ei olisi tarvinnut jossitella. Toteutin toisten unelmia ja kyllähän se toisinaan kaduttaa.
Tuntuu myös hullulta, että jäin nykyiseen suhteeseeni pitkästi siksi, että äidilleni mies on unelmavävy. Isänä myös hyvä ja puolisona rakastava. Mutta pohjimmiltaan olisin kaivannut tosi erilaista kumppania.
Toivon että pystyn omia lapsia kannustamaan ihan eri tavalla ja jättämään omat pelkoni ja kontrollointitarpeet taka-alalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinun tarvitse jämähtää ja yrittämällä yrittää olla tyytyväinen, jos tuntuu, että kaipaat jotain.
Sinulla on vain tämä yksi elämä ja vain sinä elät sen, ei kukaan muu sinun puolestasi. Ala tehdä joka päivä jotain pientä ja asioita, jotka vievät sinua kohti sinulle tärkeitä asioita. Tai sitten ala tehdä rohkeasti asioita, joita et ole koskaan tehnyt.
Katso mitä yhdistyksiä ja harrastusryhmiä kotipaikkakunnallasi kokoontuu (jos ei muuta niin siellä voi olla kivaa seuraa, jossa saat uusia ajatuksia ja ideoita itsellesi), osta liput leffaan/teatteriin/konserttiin ja menet vaikka yksinäsi (kyllä, voit mennä myös yksin ja kokeilet, miltä se tuntuu), ilmoittaudu avoimen yliopiston/amk:n kurssille (netissä nyt voi opiskella oikeastaan mitä vaan), varaa tapaaminen vaikka personal trainerin kanssa tai mene harrastajateatterin/kuoron harjoituksiin. Mahdollisuuksia on jokaisella paikkakunnalla vaikka kuinka paljon, eikä he tarvitse olla varma, mikä on just se sinun juttusi.Tosi viisaita sanoja, otan nuo lihavoidut kohdat ylös ja koitan ottaa niistä päivittäiset voimalauseet itselleni. Joskus olen mieheni kanssa alkanut käydä keskustelua siitä, että jokin elämässä ahdistaa ja tuntuu että jotain puuttuu, ja mies on torpannut keskustelun alkutekijöilleen juuri noilla sanoilla, että "pitää olla kiitollinen/tyytyväinen, mieti nyt vaikka henkilöitä x ja y, miten huonosti heillä menee ja miten hyvin meillä on asiat". Juurikin totta tuo, että kyseessä on ainutkertainen elämä eikä sitä kukaan muu voi elää puolestani kuin minä itse.
apTämä "Muilla menee huonommin" ei toimi koskaan mihinkään lohdutuksena loppuviimeksi. Millä tavoin se, että minä en muuta elämääni ja nauti siitä, koska joku muu kärsii enemmän, helpottaa sen enemmän kärsivän elämää? Se on vähän kuin henkinen "syö lautasesi tyhjäksi, kun maailmassa kuolee ihmisiä nälkään"-ajattelua, jossa se tyhjä lautanen auttaa niitä nälkää näkeviä.
Kiitollisuus on tärkeää, muttei kissakaan pelkällä kiitoksella elä.
Jos miehellesi riittää tämä, mitä nyt on, niin hyvä hänelle, mutta et sinä ole miehesi. Olet erillinen yksilö, jolla on eri toiveet, haaveet, motivaatio, arvot jne. Saat olla sinä ja olla tyytymätön ja kokea, että "jotain" puuttuu ilman, että siihen pitäisi pyytää joltakulta lupa. Asiat voivat olla ns. paperilla hyvin ja silti jokin mättää.
Toisaalta ihmisillä on tapana hakea asioista jotain vikaa juuri silloin kun kaikki on täydellisesti. Ei ehkä kannata tuhota perhettä ym, jos vähän tylsistyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.
Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa.
apSiis haaveenasi olisi olla timmi salikissa, joka matkustelee maapallon ympäri ja pintaliitää kansainvälisissä piireissä kokien "suurta rakkautta ja draamaa"? Selaatko kenties paljon instagramia? Oletko varma että edes nämä ovat omia unelmiasi?
Nuo haaveet urasta (psykologi tai lakimies), Helsinkiin muuttamisesta, opiskelijavaihdosta, matkustelusta, uusista ystävistä oli ihan omia haaveitani lukioajalta 90-luvulta, jolloin ei ollut instagramia. En silloin enkä nytkään haaveile mistään pintaliito-bimboilusta tyhjäpäiden kanssa. En ole koskaan ollut instagramissa ja facebookistakin poistuin muutama vuosi sitten. Enkä samalla tavalla enää haaveile noista asioista tällä hetkellä. En esim. koe, että on kovin realistinen tavoite vaikka pyrkiä oikikseen tai psykalle tässä vaiheessa elämää.
apMiksei? Sulla on vielä kolmisenkymmentä vuotta työuraa jäljellä. Lääkiksessäkin aloittaa kuulemma joka vuosi sun ikäisiä tai vanhempia opiskelijoita. Kun mä opiskelin yliopistossa, mun kanssa samalla kurssilla oli yli kuusikymppinen opiskelija.
Itse kävin taidealan opinnot ja yksi opiskelijoista oli 50-vuotias nainen, vaikka keski-ikä koulutuksessa oli 19 vuotta. Koulut ovat avoimia kaikille.
Nyt opiskelen aktiivisesti japania kansalaisopistossa ja omilla kursseilla on kaikkia teineistä eläkeläisiin.
Jos kuvittelee olevansa liian vanha siihen ja tähän, sulkee elämältä itse ovia ihan huomaamattaan. Niin kauan kuin on elossa ja hengittää, ei ole liian myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta ihmisillä on tapana hakea asioista jotain vikaa juuri silloin kun kaikki on täydellisesti. Ei ehkä kannata tuhota perhettä ym, jos vähän tylsistyttää.
Eihän tässä perhettä ollakaan tuhoamassa, vaan tsemppaamassa ap:ta kerrankin tekemään ja elämään, miten itse haluaisi. Tylsistymisestähän tässä ei selkeästi ole kyse vaan ehkä enemmänkin sen tajuamisesta, että elämä on mennyt näin, koska olen antanut sen mennä niin ja mennyt sieltä, missä rima on matalin muita miellyttääkseni/omien pelkojeni takia.
Vierailija kirjoitti:
olin ostanut ensimmäistä kertaa jotain yöseerumia kasvoille ja luin sen käyttöohjetta paketista, johon mies kommentoi tyyliin "mitä sä tollaisia litkuja turhaan laitat, voit rupsahtaa rauhassa eukkoseni". Olin pitkälle alta kolmekymppinen.
ap
Sun mies rakastaa sua tai ainakin tuon perusteella rakasti ainakin silloin. Tosi moni mies täällä etelässä on tosi pinnallinen. Haluaa mallivaimon, joka on aina timmissä kunnossa.
Tunnistan ap:n lapsuudenperheen tunnelman omasta lapsuudestani, siis tuollaisen liian turvallisuushakuisen elämän, jossa eletään pienissä ympyröissä riskejä vältellen. Elämä on turvallista ja yllätyksetöntä, mutta äärimmäisen tylsää. Kaikki on liian tasaista ja ennalta-arvattavaa.
Oma elämäni olisi saattanut olla hyvin ap:n elämän kaltaista, mutta kohtalo liene päätti toisin. En ole kauheasti kyllä saavuttanut mitään suurta tai merkittävää, mutta olen elänyt. Nykyään näin +50 vuotiaana voin katsoa taaksepäin ja todeta, että elämä on ollut ihan hyvää, vaikka siihen on kuulunut ilon lisäksi surua ja raskaita aikoja.
Kaksi pitkää parisuhdetta, mutta myös pitkiä sinkkuaikoja välissä. Kaksi lasta. Työelämässä olen ollut koko ikäni ja nykyään ns. asiantuntijatehtävässä. Olen saanut matkustaa työllä ja vapaa-ajalla. Asunut eri paikkakunnilla ja kokenut yhtä sun toista.
Vaikka nyt elän sinkkuna ilman parisuhdetta ja lapset ovat lentäneet pesästä koen elämäni olen hyvää ja täyttä. Matkailen, liikun ja panostan työelämääni.
Elämän ei tarvitse olla täydellistä, mutta siitä pitää osata nauttia ja elää sellaista oman näköistä elämää, jossa voi kokea ja tuntea asioita. Neuvoni sinulle ap. Ala elämään, ota riskejä ja tee asioita. Koskaan ei ole liian myöhäistä ja pitää ymmärtää, että ihmiset muuttuvat ja kasvavat henkisesti. Ehkä sinäkin olet kasvanut tarpeeksi huomataksesi, että sinun pitää olla rohkeampi.
No nyt on aikaa aloittaa eläminen. Sulla on tukeva perusta olemassa, joten alat toteuttaa haaveitasi perheesi tai puolisosi kanssa. Voit opiskella, voitte matkustella, tehdä ihan mitä vain.
T. Toinen nelikymppinen, joka toteutti kaikki unelmat nuorena ja jatkaa niiden toteuttamista nyt myös perheellisenä. Samoin työntää itsenäistyvää nuorta maailmalle, kokeilemaan omia siipiään.