Olen nelikymppinen ja ahdistaa tajuta, että olen vain ajautunut tähän elämään mitä nyt elän

Ehdit vielä vaikka mitä :) Me olemme mieheni kanssa 5- kymppisiä ja viimeinenkin lapsi muutti just pois kotoa. Suunnitelmissa on myydä talo, pitää välivuosi asuntoautolla reissaten ja sitten hankkia purjevene ja tutustua Suomen kauniiseen saaristoon. Jos ihminen on terve, kaikki on mahdollista kun vain ottaa itseään niskasta ja toimii!

Vierailija kirjoitti:

Olisithan sinä voinut tehdä töitä ja säästää valmennuskurssiin rahaa. Niin itse tein ja samoin useampi kaveri. Turhaan siis syyttelet vanhempiasi. Sinähän nuo valinnat olet tehnyt ja kaikenlisäksi kuulostaa ihan hyvältä elämältä. Kannattaisi ehkä opetella arvostamaan sitä, mitä on. Sinulla on paljon asioita, mistä olla kiitollinen.

En syytä vanhempiani, ymmärrän heidän lähtökohtansa. Totean vain kasvuympäristöni vaikutukset itselleni. Enkä myöskään pidä elämääni kamalana, on paljon hyviä ja turvallisia asioita elämässäni. Mutta en omalle lähipiirille uskalla kertoa näistä pään sisäisistä ahdistuksen ajatuksista, siksi avaudun täällä. Ja mietin myös, kuinka yleisiä ovat nämä tällaiset "elänkö oikeaa elämää, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin"-ajatukset. 

ap 

Ei sinun tarvitse jämähtää ja yrittämällä yrittää olla tyytyväinen, jos tuntuu, että kaipaat jotain. 

Sinulla on vain tämä yksi elämä ja vain sinä elät sen, ei kukaan muu sinun puolestasi. Ala tehdä joka päivä jotain pientä ja asioita, jotka vievät sinua kohti sinulle tärkeitä asioita. Tai sitten ala tehdä rohkeasti asioita, joita et ole koskaan tehnyt. 

Katso mitä yhdistyksiä ja harrastusryhmiä kotipaikkakunnallasi kokoontuu (jos ei muuta niin siellä voi olla kivaa seuraa, jossa saat uusia ajatuksia ja ideoita itsellesi), osta liput leffaan/teatteriin/konserttiin ja menet vaikka yksinäsi (kyllä, voit mennä myös yksin ja kokeilet, miltä se tuntuu), ilmoittaudu avoimen yliopiston/amk:n kurssille (netissä nyt voi opiskella oikeastaan mitä vaan),  varaa tapaaminen vaikka personal trainerin kanssa tai mene harrastajateatterin/kuoron harjoituksiin.  Mahdollisuuksia on jokaisella paikkakunnalla vaikka kuinka paljon, eikä he tarvitse olla varma, mikä on just se sinun juttusi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisithan sinä voinut tehdä töitä ja säästää valmennuskurssiin rahaa. Niin itse tein ja samoin useampi kaveri. Turhaan siis syyttelet vanhempiasi. Sinähän nuo valinnat olet tehnyt ja kaikenlisäksi kuulostaa ihan hyvältä elämältä. Kannattaisi ehkä opetella arvostamaan sitä, mitä on. Sinulla on paljon asioita, mistä olla kiitollinen.

En syytä vanhempiani, ymmärrän heidän lähtökohtansa. Totean vain kasvuympäristöni vaikutukset itselleni. Enkä myöskään pidä elämääni kamalana, on paljon hyviä ja turvallisia asioita elämässäni. Mutta en omalle lähipiirille uskalla kertoa näistä pään sisäisistä ahdistuksen ajatuksista, siksi avaudun täällä. Ja mietin myös, kuinka yleisiä ovat nämä tällaiset "elänkö oikeaa elämää, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin"-ajatukset. 
ap 

"elänkö oikeaa elämää, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin"-ajatukset ovat täysin normaaleja ja veikkaan, että kaikilla on niitä. 

Olet aikuinen ja lapsuudesta on jo pitkä aika. Lapsuudenperheen totuuksien ei tarvitse määritellä Sinua ja Sinun elämääsi Sinun elämäsi loppuun saakka. Voit jo päästää irti niistä ajatusmalleista pään sisäisenä kehikkona, JOS ne tuntuvat nyt rajoittavan Sinun ajattelua ja tunne-elämääsi. 

Oma elämäni ei ole mennyt lainkaan noin. Mutta se siitä.

-jostain on aloitettava. Jos ja kun yksi juttu onnistuu, se toivottavasti rohkaisee ottamaan seuraavat askeleet päästä oman elämänsä herraksi.

-mitäpä, jos kokeilisit etäopiskelua netin avulla? Valitse jokin aihe, joka tuntuu sinusta kiinnostavalta. Eka vaiheessa sen ei välttämättä tarvi johtaa muuhun kuin tyydytyksen tunteeseen omasta onnistumisestaan opiskelussa. Muista, että tieto ei ole raskas kantaa! (oppikirjat voivat olla, mutta nykyisinhän on etäkursseja, joissa kaikki materiaali on netissä.)

-muistan, kun itse opiskelin tietokoneverkkoja, opetus oli paikallista alan koulussa asuinpaikkakunnalla, mutta kokeet olivat netin välityksellä USAan. Kerran illalla seisoin yhdeksännen kerroksen parvekkeellani ja katselin valoja toisella puolella kaupunkia, ja tajusin, että ymmärrän ihan tarkkaan, kuinka viesti omasta tietokoneestani kulkee kaupungin toiselle puolelle vastaanottajalle. Se oli todella mahtava tunne! Tajusin, mitä viestilleni tapahtuu ensimmäisestä näppäimistön painalluksestani  alkaen siihen saakka, että vastaanottaja näkee viestini näytöllään. Jo se mahtava tunne siinä parvekkeella tuntui palkinnolta niistä kaikista tunneista, joita olin opiskeluun käyttänyt. Jo se, että tietää tietävänsä jotakin, mitä jokainen kadunkulkija ei tiedä, on palkinto aherruksesta.

-jostakin on siis aloitettava, on uskallettava, on uskallettava myös epäonnistua. Mutta mitään ei tapahdu, mikään ei muutu, jos mitään ei tee!

-toivon sinulle uskallusta ottaa ensi askeleet muutokseen, kukaan ei tee sitä puolestasi. Mutta kun teet sen, voit olla sisimmässäsi ylpeä itsestäsi!

Mäkin olen ajelehtinut. Valitsin miehen, jonka kanssa oli hyvää seksiä, mutta moni muu asia vähän niin ja näin. Esimerkiksi vapaa-ajanvietto ja yhteinen huumori puuttuu täysin.  Sen jälkeen kun saatiin lapsi kohtalo sinetöityi lopullisesti. Aiemmin ihmettelin ihmisiä jotka "jää lasten takia" suhteeseen. Noh, nyt olen itse sitten sellaisessa tilanteessa.  Ei me riidellä, mutta elämästä puuttuu merkitys ja ilo.  Välillä on tosi epätoivoinen olo pitkälti lapsen puolesta kun tuntuu että olen pilannut hänen elämänsä sillä etten voi antaa hänelle sellaista "normaalia" perhearkea tai edes sellaista, joka itselleni olisi ollut ominaista tai mistä olen haaveillut.  Tää elämä on kuin painajainen paratiisissa. Kaikki ainekset hyvinvointiin varmaan olisi ollut tässä maassa, mutta päädyin silti tällaiseen tilanteeseen.  

Tällaisesta tilanteesta ei voi edes puhua kenellekään, koska se on jotenkin niin anteeksiantamatonta ja outoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.

Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä  todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa. 
ap 

Kirjoitin yhden asian, jonka eteen voit tehdä jotain jo heti tänään (tai huomenna arkipäivänä): otat yhteyttä kuntosalille, että olet ihan aloittelija ja haluaisit olla timmi, vahva ja  voimakas. Tarvitset jonkun joka ohjaa sinut alkuun ja sitten vaan alatte tehdä kohti tavoitetta. Ja ennen kuin väität vastaan, niin siellä ei todellkaan ole mitään ikä- tai painorajoja, eikä kukaan katso, ihmettele tai tenttaa. 

Vaikka ei olisi intohimoa, niin et voi tietää, mistä innostut, jos et kokeile. Siinähän se sitten selviää, onko se sinun juttusi crossfit, samba, maraton vai kansantanhu. 

Itseäkin ahdistaa, että olen ajautunut elämään tällaista elämää enkä pääse pois: yksinäisyys syö sielua kun ei ole ystäviä eikä perhettä, asun pienessä ja ahtaassa yksiössä, töitä on mutta ei mitään hyvinpalkattua eikä kiinnostavaa enkä näin köyhänä pysty enää kouluttautumaan uudestaan. Saati vapaa-ajalla matkustamaan yms. Sinulla on minusta asiat aika hyvin, ap. Voithan mennä terapiaan, jos kovasti ahdistaa se että olet pärjännyt elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun tarvitse jämähtää ja yrittämällä yrittää olla tyytyväinen, jos tuntuu, että kaipaat jotain. 
Sinulla on vain tämä yksi elämä ja vain sinä elät sen, ei kukaan muu sinun puolestasi. Ala tehdä joka päivä jotain pientä ja asioita, jotka vievät sinua kohti sinulle tärkeitä asioita. Tai sitten ala tehdä rohkeasti asioita, joita et ole koskaan tehnyt. 
Katso mitä yhdistyksiä ja harrastusryhmiä kotipaikkakunnallasi kokoontuu (jos ei muuta niin siellä voi olla kivaa seuraa, jossa saat uusia ajatuksia ja ideoita itsellesi), osta liput leffaan/teatteriin/konserttiin ja menet vaikka yksinäsi (kyllä, voit mennä myös yksin ja kokeilet, miltä se tuntuu), ilmoittaudu avoimen yliopiston/amk:n kurssille (netissä nyt voi opiskella oikeastaan mitä vaan),  varaa tapaaminen vaikka personal trainerin kanssa tai mene harrastajateatterin/kuoron harjoituksiin.  Mahdollisuuksia on jokaisella paikkakunnalla vaikka kuinka paljon, eikä he tarvitse olla varma, mikä on just se sinun juttusi. 

Tosi viisaita sanoja, otan nuo lihavoidut kohdat ylös ja koitan ottaa niistä päivittäiset voimalauseet itselleni. Joskus olen mieheni kanssa alkanut käydä keskustelua siitä, että jokin elämässä ahdistaa ja tuntuu että jotain puuttuu, ja mies on torpannut keskustelun alkutekijöilleen juuri noilla sanoilla, että "pitää olla kiitollinen/tyytyväinen, mieti nyt vaikka henkilöitä x ja y, miten huonosti heillä menee ja miten hyvin meillä on asiat". Juurikin totta tuo, että kyseessä on ainutkertainen elämä eikä sitä kukaan muu voi elää puolestani kuin minä itse. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisithan sinä voinut tehdä töitä ja säästää valmennuskurssiin rahaa. Niin itse tein ja samoin useampi kaveri. Turhaan siis syyttelet vanhempiasi. Sinähän nuo valinnat olet tehnyt ja kaikenlisäksi kuulostaa ihan hyvältä elämältä. Kannattaisi ehkä opetella arvostamaan sitä, mitä on. Sinulla on paljon asioita, mistä olla kiitollinen.

En syytä vanhempiani, ymmärrän heidän lähtökohtansa. Totean vain kasvuympäristöni vaikutukset itselleni. Enkä myöskään pidä elämääni kamalana, on paljon hyviä ja turvallisia asioita elämässäni. Mutta en omalle lähipiirille uskalla kertoa näistä pään sisäisistä ahdistuksen ajatuksista, siksi avaudun täällä. Ja mietin myös, kuinka yleisiä ovat nämä tällaiset "elänkö oikeaa elämää, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin"-ajatukset. 
ap 

"elänkö oikeaa elämää, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin"-ajatukset ovat täysin normaaleja ja veikkaan, että kaikilla on niitä. 
Olet aikuinen ja lapsuudesta on jo pitkä aika. Lapsuudenperheen totuuksien ei tarvitse määritellä Sinua ja Sinun elämääsi Sinun elämäsi loppuun saakka. Voit jo päästää irti niistä ajatusmalleista pään sisäisenä kehikkona, JOS ne tuntuvat nyt rajoittavan Sinun ajattelua ja tunne-elämääsi. 

Tässäkin viisaita sanoja, kiitos <3

ap 

Tekstisi on niin tuttua, olisin voinut kirjoittaa sen itse viitisen vuotta sitten. Lisäyksenä vielä se, että meillä oli puolison kanssa mahdollisuus lähteä ulkomaille töihin ennen lapsia mutta olimme molemmat niin pelkureita ettei uskallettu. Eikä lapset oikeastaan kuulunut mun ajatuksiini, mutta jotenkin sitten ajauduin äidiksi.

Epämääräinen tyytymättömyyden tunne kalvasi ja pahasti. Miehen kanssa ehdittiin muutaman kerran jutella, että tuleeko tästä enää mitään.

Mutta sitten yksi lapsistamme sairastui erittäin vakavasti. Äkkiä elämässä ei enää mikään ollut sitä normaalia ja samaa. Itkin itse psykologille puhuessani, että olin päässyt elämässäni niin helpolla enkä osannut arvostaa sitä.

Nyt lapsi voi jo paremmin, todennäköisesti paranee ihan kokonaan. Valitettavasti vain nuorin lapsista on alkanut oirehtimaan (jäi isosisaruksen sairauden varjoon) ja hänen kanssaan pitää nyt aloittaa mm. terapiaa.

Mutta nyt nautin tästä turvallisesta ja tavallisesta elämästä enemmän kuin koskaan. Myös työni on muuttunut paremmaksi, tästä kiitos etätyön lisääntyminen. En ollut aiemmin tajunnut että itseäni on kuormittanut jatkuva sosiaalisuus toimistolla. Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä. Ikävää, että tajutakseni millainen ihminen olen, piti käydä aikamoinen mankeli läpi ja melkein menettää lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.

Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä  todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa. 
ap 

Siis haaveenasi olisi olla timmi salikissa, joka matkustelee maapallon ympäri ja pintaliitää kansainvälisissä piireissä kokien "suurta rakkautta ja draamaa"? Selaatko kenties paljon instagramia? Oletko varma että edes nämä ovat omia unelmiasi?

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen ajelehtinut. Valitsin miehen, jonka kanssa oli hyvää seksiä, mutta moni muu asia vähän niin ja näin. Esimerkiksi vapaa-ajanvietto ja yhteinen huumori puuttuu täysin.  Sen jälkeen kun saatiin lapsi kohtalo sinetöityi lopullisesti. Aiemmin ihmettelin ihmisiä jotka "jää lasten takia" suhteeseen. Noh, nyt olen itse sitten sellaisessa tilanteessa.  Ei me riidellä, mutta elämästä puuttuu merkitys ja ilo.  Välillä on tosi epätoivoinen olo pitkälti lapsen puolesta kun tuntuu että olen pilannut hänen elämänsä sillä etten voi antaa hänelle sellaista "normaalia" perhearkea tai edes sellaista, joka itselleni olisi ollut ominaista tai mistä olen haaveillut.  Tää elämä on kuin painajainen paratiisissa. Kaikki ainekset hyvinvointiin varmaan olisi ollut tässä maassa, mutta päädyin silti tällaiseen tilanteeseen.  
Tällaisesta tilanteesta ei voi edes puhua kenellekään, koska se on jotenkin niin anteeksiantamatonta ja outoa.

Tämäkin kuulostaa jossain määrin tutulta, tuo lapsen takia suhteeseen jääminen ja omalta osaltani vielä toisen lapsen tekeminen siihen samaan suhteeseen. Ennen ensimmäistä lasta mietin siis useamman vuoden ajan eroa miehestä, koska tuntui kuin oltaisisin kämppikset, intohimo, rakkaus, vetovoima ei koskaan ollut osana suhdetta. Muistan esim. vähän ennen ensimmäistä raskautta (asutiin yhdessä), olin ostanut ensimmäistä kertaa jotain yöseerumia kasvoille ja luin sen käyttöohjetta paketista, johon mies kommentoi tyyliin "mitä sä tollaisia litkuja turhaan laitat, voit rupsahtaa rauhassa eukkoseni". Olin pitkälle alta kolmekymppinen. 

ap 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä kappalejaot hävisi, näkyi kyllä itselleni kun kirjoitin tekstiä. 
ap 

Tää alusta on jotenkin muuttunut ja kappalejakoihin kannattaa laittaa nykyään kaksi riviväliä. Itsellä kävi samoin yhdessä pitkässä kommentissa, kaikki tulikin pötköön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on ihan hyvä elämä. Mietit varmaan ikäkriisissä että mitä olisi voinut olla jos olisi mennyt toisin mutta kun ei mennyt niin se on aika turhaa. Nyt kun sinulla on lapsia itselläsi niin voit tarjota heille erilaisen ajattelumallin kuin vanhempasi sinulle. Itse olen samassa jamassa siinä mielessä että vanhempani olivat hyvni negatiivisia ja riskiä välttäviä ja kyllä se minuunkin on periytynyt lapsena joten tiedän mistä puhut.

Kyllä, tunnistan tuon että elämä on sinänsä mennyt oikein hyvin eikä mitään hätää tässä. Joku keski-iän kriisi ehkä osin liittyen siihen kun oma lapsi on nyt lukiossa, vieläpä samassa missä itsekin olen ollut niin lukioajan muistot aktivoituvat mielessä. Ja toki yritän tarjota erilaisen mallin lapsille. Valmennuskurssit ilman muuta maksan vaikka lainarahalla jos ei muuten ja rohkaisen opiskelijavaihtoon, lyhyemmille kielikursseille lähtemiseen jne. 
Sinänsä vanhempani eivät olleet tarkoituksella negatiivisia. Heillä oli ihan vilpitön ajatus siitä että maailma on enemmän tai vähemmän vaarallinen ja näkemys siitä, että kotipaikkakunnalla on turvallista ja helppoa elämää. En syytä heitä siitä, että eivät osanneet potkia minua sopivasti eteenpäin. 
ap

Jotenkin outoa vielä nelikymppisenä syytellä vanhempiaan. Omanikin ovat samanlaisia, mutta hain sinne yliopistoon käymättä mitään valmennuskursseja ja muutin kotoa vaikka vain tunnin päähän. Jotkut on keski-iässäkin vielä siinä uskossa, että jonkun toisen ihmisen pitäisi voimakkaasti puskea tai vetää johonkin suuntaan. Jos ei ole, jäädään passiivisena nyyhkimään, kuinka kukaan ei tue. Tavallaan ei vieläkään ymmärretä, että itsekin voisi tehdä jotain. Asiat eivät aina mene niin kuin haluaa, mutta kun ei edes yritetä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.

Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä  todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa. 
ap 

Siis haaveenasi olisi olla timmi salikissa, joka matkustelee maapallon ympäri ja pintaliitää kansainvälisissä piireissä kokien "suurta rakkautta ja draamaa"? Selaatko kenties paljon instagramia? Oletko varma että edes nämä ovat omia unelmiasi?

Nuo haaveet urasta (psykologi tai lakimies), Helsinkiin muuttamisesta, opiskelijavaihdosta, matkustelusta, uusista ystävistä oli ihan omia haaveitani lukioajalta 90-luvulta, jolloin ei ollut instagramia. En silloin enkä nytkään haaveile mistään pintaliito-bimboilusta tyhjäpäiden kanssa. En ole koskaan ollut instagramissa ja facebookistakin poistuin muutama vuosi sitten. Enkä samalla tavalla enää haaveile noista asioista tällä hetkellä. En esim. koe, että on kovin realistinen tavoite vaikka pyrkiä oikikseen tai psykalle tässä vaiheessa elämää. 

ap 

Vierailija kirjoitti:

 Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä.

Tämä usein unohtuu ja itse olen kokenut juuri tämän tärkeäksi, eli oppia tuntemaan ero siinä millainen ehkä haluaisi olla ja millainen oikeasti on. Itsekin olen joskus kadehtinut jotain tiettyä asiaa tai elämää, sitten kun olen saanut itse kokea sen niin olen huomannut ettei se ollutkaan se mun juttu. Joskus tuossa on ristiriitaa ja pitää hyväksyä ettei oikeasti ole sellainen kuin haluaisi olla. Toisaalta tuo juuri on sitä elämistä, ja mitä paremmin yrityksen ja erehdyksen kautta oppii tuntemaan itsensä, niin sitä tasapainoisemmaksi pystyy rakentamaan oman elämänsä. Itselläni on vielä nelikymppisenä opittavaa, on haaveita joista en kuitenkaan tiedä onko ne se mun juttu, mutta siihen ei auta kuin päästä kokeilemaan niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrasta mitä rakastat ja muuta se elämäksesi. Ei kaikkea tarvitse kerralla repiä alas.

Ymmärrän tämän pointin ja se on tosi hyvä. Joku toinen kirjoitti, että hänellä ei ole elämässä mitään "omaa" ja se kuulosti tosi tutulta. En tunnista mitään sellaista, mikä olisi todella intohimon kohde tai sellainen harrastus mitä  todella rakastaisin. Poikkeuksena ehkä tanssi, siitä pidän. Aikanaan olisin tosi paljon halunnut käydä tanssitunneilla, esim. sellaista showtanssia mitä näkyi tv:ssä paljon 90-luvulla. Sittemmin kansalaisopiston zumba-tunneilla olen tykännyt käydä. Yhtenä haaveena ehkä olisi alkaa harrastaa kuntosalia siten, että olisin tosi timmi, vahva ja voimakas. Nyt olen tyyppiä tunnesyöppö ja 10 kg ylipainoa. 
ap 

Kirjoitin yhden asian, jonka eteen voit tehdä jotain jo heti tänään (tai huomenna arkipäivänä): otat yhteyttä kuntosalille, että olet ihan aloittelija ja haluaisit olla timmi, vahva ja  voimakas. Tarvitset jonkun joka ohjaa sinut alkuun ja sitten vaan alatte tehdä kohti tavoitetta. Ja ennen kuin väität vastaan, niin siellä ei todellkaan ole mitään ikä- tai painorajoja, eikä kukaan katso, ihmettele tai tenttaa. 
Vaikka ei olisi intohimoa, niin et voi tietää, mistä innostut, jos et kokeile. Siinähän se sitten selviää, onko se sinun juttusi crossfit, samba, maraton vai kansantanhu. 

Niin, tämä on itseasiassa varsin hyvä idea mistä lähteä liikkeelle. Olen aina tykännyt lukea tyyliin iltapäivälehdistä juttuja ihmisistä, jotka tekevät ylipainoisena aloittelijana elämäntapamuutoksen ja innostuvat liikunnasta. Joku intuitio mulla myös on siinä, että jos on vahva ja voimakas fyysisesti, saattaa se antaa myös henkistä voimaa ja rohkeutta. 

ap 

Vierailija kirjoitti:

Tekstisi on niin tuttua, olisin voinut kirjoittaa sen itse viitisen vuotta sitten. Lisäyksenä vielä se, että meillä oli puolison kanssa mahdollisuus lähteä ulkomaille töihin ennen lapsia mutta olimme molemmat niin pelkureita ettei uskallettu. Eikä lapset oikeastaan kuulunut mun ajatuksiini, mutta jotenkin sitten ajauduin äidiksi.
Epämääräinen tyytymättömyyden tunne kalvasi ja pahasti. Miehen kanssa ehdittiin muutaman kerran jutella, että tuleeko tästä enää mitään.
Mutta sitten yksi lapsistamme sairastui erittäin vakavasti. Äkkiä elämässä ei enää mikään ollut sitä normaalia ja samaa. Itkin itse psykologille puhuessani, että olin päässyt elämässäni niin helpolla enkä osannut arvostaa sitä.
Nyt lapsi voi jo paremmin, todennäköisesti paranee ihan kokonaan. Valitettavasti vain nuorin lapsista on alkanut oirehtimaan (jäi isosisaruksen sairauden varjoon) ja hänen kanssaan pitää nyt aloittaa mm. terapiaa.
Mutta nyt nautin tästä turvallisesta ja tavallisesta elämästä enemmän kuin koskaan. Myös työni on muuttunut paremmaksi, tästä kiitos etätyön lisääntyminen. En ollut aiemmin tajunnut että itseäni on kuormittanut jatkuva sosiaalisuus toimistolla. Olen myös ymmärtänyt, että vaikka kuinka kadehdin näitä paljon matkustavia ja impulsiivisia ihmisiä, mä en ole sellainen. Mulle riittää lomamatkat Euroopassa, en ole reppuselässä uusia paikkoja tutkiva. En halua tutustua koko ajan uusiin ihmisiin enkä innostua aina uusista asioista. Haluankin, että elämäni on aika ennalta arvattavaa, pitää kiinni tietyistä rutiineista ja perinteistä. Ikävää, että tajutakseni millainen ihminen olen, piti käydä aikamoinen mankeli läpi ja melkein menettää lapsi.

Tuli kylmät väreet tekstiäsi lukiessa. Kiitos, kun jaoit tämän. Terveys on kaikista tärkeitä ja siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Kaikkea hyvää lapsellesi ja koko perheellesi. 

ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisithan sinä voinut tehdä töitä ja säästää valmennuskurssiin rahaa. Niin itse tein ja samoin useampi kaveri. Turhaan siis syyttelet vanhempiasi. Sinähän nuo valinnat olet tehnyt ja kaikenlisäksi kuulostaa ihan hyvältä elämältä. Kannattaisi ehkä opetella arvostamaan sitä, mitä on. Sinulla on paljon asioita, mistä olla kiitollinen.

En syytä vanhempiani, ymmärrän heidän lähtökohtansa. Totean vain kasvuympäristöni vaikutukset itselleni. Enkä myöskään pidä elämääni kamalana, on paljon hyviä ja turvallisia asioita elämässäni. Mutta en omalle lähipiirille uskalla kertoa näistä pään sisäisistä ahdistuksen ajatuksista, siksi avaudun täällä. Ja mietin myös, kuinka yleisiä ovat nämä tällaiset "elänkö oikeaa elämää, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin"-ajatukset. 
ap 

"elänkö oikeaa elämää, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin"-ajatukset ovat täysin normaaleja ja veikkaan, että kaikilla on niitä. 
Olet aikuinen ja lapsuudesta on jo pitkä aika. Lapsuudenperheen totuuksien ei tarvitse määritellä Sinua ja Sinun elämääsi Sinun elämäsi loppuun saakka. Voit jo päästää irti niistä ajatusmalleista pään sisäisenä kehikkona, JOS ne tuntuvat nyt rajoittavan Sinun ajattelua ja tunne-elämääsi. 

Tässäkin viisaita sanoja, kiitos <3
ap 

Kiitos, täysin samojen ajatusmallien kanssa olen kamppaillut, eikä se helppoa ole.

Sen sisäisen oman elämän ankeuttajan voi kuitenkin voittaa. Itse olen kuunnellut paljon äänikirjoja esim. tunnelukoista ja elämän merkityksellisyyden tärkeydestä sillä palaan hyvin usein arjessa tuohon "pitää vaan jaksaa ja olla tyytyväinen, vaikka hampaat irvessä" -malliin.