Mitä kadut elämässäsi eniten?

Että en ottanut vastaan niitä kansainvälisiä työtarjouksia joita minulle tehttiin nuorena.

En kadu mitään, koska se ei hyödytä mitään. Parempi keskittyä siihen mitä voi tehdä nyt paremmin.

Sitä, että käytin tyhmyyttäni isovanhemmiltani perimät 15 000e silloisen poikaystävääni, 10 vuoden suhteemme aikana, yrittääkseni vain miellyttääkseni ja pitääkseni hänet ikuisesti. Ostin hälle kaikkea mahdollista vaatteista retkeilyvarusteisiin, maksoin hänen puolestaan jokavuotiset kesä- ja kylpylä lomareissut, oluet, sikarit, herkut... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että otin kokeelliset koronainjektiot työpaikan säilyttämiseksi.
Oman terveyden olisi pitänyt olla elämässä sijalla 1.
No ei voi enää mitään.

Mäkin kadun koronarokotteen ottamista. Enää ei voi tosiaan mitään. Asia painaa kuitenkin mieltä, piikki kun on tehty tappamaan meidät.

"Piikki on tehty tappamaan meidät" :D:D:D:D:DD

Ekaks se oli suolaliuosta josta ei oo mitään hyötyä. Sit se tappoi välittömästi. Sit se oli taas suolaliuosta. Sit se tappo parin viikon kuluessa. Sit parin kuukauden. Sit se välissä ol taas pelkkää suolaliuosta. Nyt se tappaa muutaman vuoden kuluessa ja oon kuullu sitäkin että vähentää 10 vuotta elämän loppupäästä.

Ei jumankauta te ootte tyhmiä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkea muuta voi katua, muttei nuorena naimista. No en nainut nuorena ja sitä tässä kadun. Jos näet olisi ollut enemmän kokemuksia, olisin osannut valita puolisoni paremmin, eikä elämä olisi ollut yhtä pakkomukautumista.

No en nainut minäkään ja nyt harmittaa todella paljon. Sitä vain otti nuorena sen miehen, jolle satuin kelpaamaan. Ero tuli 20 vuoden jälkeen ja sitten kun elämään tuli uusi mies, otti senkin, kun tuntui ettei muillekkaan kelpaa. Ja tässä tämä elämä nyt sitten kuluu.

En mitään. Olen saanut paljon pillua ja fyffee ja loppupeleissä vain niillä on merkitystä.

Kadun, että muutettuamme paikkakuntaa ,kun olin 15-v, vaihdoin koulua- lähempään lukioon, olin sen 3-v yksin kukaan ei jutellut, ei hyväksytty, olin ainut uusi oppilas sisäänpäinnlämpeävässä koulussa! Kadun, etten lukion jälkefn ottanut opiskelupaikkaa vastaan-kukaan ei neuvonut - menin töihin, silloin pääsi! Kadun, että menin narsisti-juoppo-pettäjä-väkivaltaisen idiootin kanssa naimisiin ja ssin lapsen, joka ikävä kyllä tuli isäänsä- jo 3-vuotiaana teki mitä halus, yritinohjata, neuvoa, pitää kuria - mies sanoi pojalle mm. ettei äitiä tarvi totella, ei tarvi pestä hampaita ja saa 5-vuotias ajaa vappuasttoiltana pyörällä keskustaan!! Yms, yms!! Kyllä hain apua, mutta minä olin hullu - mies erittäin lahjakas verbaalisesti - ja minut leimattiin! En saanut mistään apua, vanhempieninin mielestä vain minunnpiti joustaa! Elämä pilalla, paljon olisi kertomista. Nyt sairas, työtön, joka ri pääse työkyvyttömyyseläkkeelle.

Vierailija kirjoitti:

No minä olen hyväpalkkaisessa työssä uralla, joka ei kiinnosta pätkän vertaa. Kadun siis ehkä sitä, että en ikinä löytänyt itsestäni sisäistä paloa mihinkään. Ehkä sitä ei ikinä ollutkaan, tai ympäristö sammutti sen.

Tämähän sen yleensä tekee, tavalla tai toisella. Minä kyllä uskon, että jokaisella ihmisellä on jokin oma sisäinen palo johonkin asiaan, mutta ei välttämättä vain uskalla toteuttaa sitä, koska kaverit naljailevat siitä, vanhemmat eivät kannusta jne. 

Tärkeintä elämässä onkin kuunnella itseään ja tehdä mitä itse haluaa. 'ympäristö liian harvoin siihen oman kokemukseni mukaan kannustaa.

Kadun sitä, että en päästäny itseäni päiviltä, ennen kuin sain lapsen.
Syy tähän on se, että kroppani on ns. maanantaikappale. Sairastan diabetesta, joka erinomaisesta hoitotasapainosta huolimatta on 15 sairastetun vuoden jälkeen vaatinut osan näöstäni, jalkapohjien tunnon, puolet kognitiivisesta kyvystä, sekä polvet. Diabeteshan heikentää aineenvaihduntaa soluissa, mikä puolestaan heikentää ja haurastuttaa sidekudoksia ja muita rakenteita kropassa. Elän jatkuvissa kivuissa, olen joutunut lopettamaan rakastamani harrastukset e.m. syistä, eikä elintasoni ennusteiden perusteella enää montaa kymmentä vuotta ole edes tällä tasolla, jos kymmentäkään. Töiden tekokin on hankalaa, vaikka tietokonetyötä teenkin, sillä verensokerien heitellessä pelkästään sormien käyttö on hankalaa nivelkipujen ja nesteen kertymisen tähren.
En halua, että vaimoni ja lapseni joutuvat näkemään sen hauraan ihmisen, joka ei muistuta enää yhtään tämänhetkistä meikäläistä. Nyt se on myöhäistä, sillä minussa ei oo riittävästi miestä siihen, että jättäisin vaimon yksin kasvattamaan lapsemme.
Ja kyllä, olen käynyt ja käyn ammattilaisella puhumassa tunteistani ja voinnistani.

Kadun sitä, että muutin paikkakunnalle, jota inhoan mieheni vuoksi. Jätin taakseni koko elämäni, ystävät ja sukulaiset, kaiken. Olemme edelleen yhdessä, mutta huonosti menee. Tosin meillä on kaksi maailman ihaninta lasta ja siksipä ajattelen usein niin, että voinko katua muuttoa, kun sain nämä kaksi niin rakasta? Ikinä kun ei tiedä olisinko sitten löytänyt kotikaupungista ketään, jospa olisin nyt siellä onneton ja yksin, kuten yksi kaverini on ja ikää jo sen verran, ettei lapsia taida enää saada vaikka miehen löytäisikin. 

Kadun myös sitä, että annettiin miehen kanssa suhteemme repsahtaa. Menee huonosti, tosi huonosti. Sinnittelemme. En tiedä mihin tämä päättyy.

Vierailija kirjoitti:

en kadu mitään kun miettii päätöksiä jotka lopulta osoittautui huonoiksi oli tehty sellaisella hetkellä ja tilanteessa missä se oli paras vaihtoehto.

Juuri näin.

Aika usein päätökset pitää tehdä hyvinkin vajavaisilla tiedoilla ja se epävarmuus vain pitää kestää sillä hetkellä. Hyvä uutinen on, että usein pystyy kuitenkin myöhemmin tekemään muutoksia asioihin, jos ne eivät miellytäkään.

Itse olen ollut arkajalka ja jättänyt paljon asioita tekemättä koska olen pelännyt pahinta, vaikka oikeasti ne pahat asiat eivät olisi todennäköisesti koskaan toteutuneet.

Naimisiin menoa ja lasten hankkimista

"Me"-asenne työelämässä. Ihan yksin olen saanut olla me -asenteella. "minä"-asenne on oikea asenne!

Kadun oikeasti niitä kertoja kun olen antanut ihoni palaa ruskettuakseni. Ihoparka :(

Että olen kertonut ystäväkseni luulemalleni ihmiselle arkaluontoisia asioitani ja tiedän että mieheni suuttuisi pahasti jos tämä ihminen niitä hänelle kertoisi, vaikka ne ovatkin tapahtuneet jo ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Ylipäätään se kaduttaa että olen luottanut vääriin ihmisiin.

Se, että olen luottanut ihmisiin. Nykyään en luota enää kehenkään. Jessus, että ihminen on kiero olio. 

En mitään. Miksi pitäisi? Sehän vasta kaduttaisi että tuhlaa nykyistä elämää katumalla mennyttä elämää. Sitten joutuisit katumaan sitä että tuhlasit mennyttä elämää katumalla vielä enemmän mennyttä elämää.

Minua kiusattiin koulussa 4-6 luokalla. Se jätti henkisiä haavoja ja vaikutti sosiaaliseen itsevarmuuteeni. Kaduttaa, että olin niin ujo etten kertonut opettajille ja kotona en halunnut vaivata vanhempiani. Kestin yksin ja yritin vain selviytyä koulupäivistä. Omille lapsille olen opettanut puolustamaan itseään ja kertomaan heti aikuiselle, jos joku vähänkään käyttäytyy inhottavasti.

Hieman kaduttaa myös se, etten jatkanut opintoja. Opiskelin kandiksi, työllistyin hyvin vähän oman alan sivuun ja jäin sille uralle. Koulutusvalinta oli vähän sellainen kompromissi, kun en lähiyliopistossa oikein muutakaan kiinnostavaa ollut. Olisi pitänyt vain rohkeasti vaihtaa kesken, tai hakea valmistumisen jälkeen sille oikeasti kiinnostaneelle alalle. Silloin pelotti lainanotto ja halusin jo töihin. No toisaalta, paljon olisi jäänyt kokematta ja puolisonkin tapasin työpaikalla.

Auringossa oloa.

Abortin tekemistä.