Mitä kadut elämässäsi eniten?

Montaa asiaa kadun ja osan olen täällä kertonutkin, mutta sellaista kummallista asiaa kadun myös, että menin tosi nuorena kaverin kanssa ennustajalle ja vaikka tiedän sen olevan ihan huu haata, niista asioista moni on toteutunut elämässäni.
Se asia joka niistä ennusteista oli minulle merkittävin ja mieleenpainuvin sana tarkasti, on toteutunut juuri niin kuin kortit kertoivat ja hän sanoi, mutta loppuosa siitä tarinasta ei vieläkään ja tätä loppuosaa olen odottanut ehkä vuosikymmeniä ( yllätys yllätys liittyy mieheen ja rakkauteen)

Vierailija kirjoitti:

No minä olen hyväpalkkaisessa työssä uralla, joka ei kiinnosta pätkän vertaa. Kadun siis ehkä sitä, että en ikinä löytänyt itsestäni sisäistä paloa mihinkään. Ehkä sitä ei ikinä ollutkaan, tai ympäristö sammutti sen.

Olen samanlainen. Minullakaan ei ole koskaan ollut sisäistä paloa mitään kohtaan, ei sisäistä eteenpäin työntävää voimaa, joka pakottaa minut tekemään epäkiinnostaviakin juttuja saavuttaakseni unelmani. Minulla ei ede ole niitä unelmia mitä voisin yrittää saavuttaa. Ainoa mitä haluan, on niin paljon rahaa, ettei tarvitsisi enää koskaan käydä töissä, mutta ironista kyllä, joutuisin tekemään hyväpalkkaista työtä, mihin en pääse, enkä edes halua. Harmittaa oma elämä vain siksi, että len tällainen ajelehtia, mutta ironisesti se ei riitä motivoimaan minua muuttamaan elämäni suuntaa tai näkemään minkäänlaista vaivaa minkään eteen. Olen vain luovuttanut katkera läjä biologista massaa.

Katumus on hetken tunne, muistutus ihmisen erehtyvästä luonteesta. Kukaan ei elä virheetöntä ja viatonta elämää. Rosot ja munaukset ovat osa suurta (ja kaunista) kokonaisuutta.

Kadun sitä asiaa, minkä omatunto milloinkin nostaa kaduttavaksi, mutta märehtimään en eilisiä tai tänpäiväsiä jää. Eteen päin on menevän mieli, miksi siis mummo menisi niin kuin lumessa, vaikka kinoksia ei ole enää mailla halmeilla.

Mikäli rakkauteni jättää minut, niin kadun sitä, että menin heittäytymään rakkauteen ja tuhoamaan mielenterveyteni. Minä, varovainen mies...

Mikäli hän taas pysyy rinnallani loppuun saakka, silloin en voi sanoa katuvani mitään.

Tällä hetkellä vastaan siis tuon jälkimmäisen, kun en tulevasta tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Perhettä ja naimisiin menoa.
En tiedä oikein itsekään miten ajelehdin elämään, joka ei ole minulle.

Jos omat preferenssit eroavat valtavirrasta, vaatii aktiivista itsepäisyyttä pitää kiinni omasta parhaasta. Muut eivät siitä piittaa, se kyseenalaistetaan jatkuvasti. Tähän on heillä varmaan monia syitä. Mutta näitä joutuu yllättävästi perustelemaan epäsuorasti jatkuvasti, kysellään miksi miksi miksi. En minä kysele muilta, miksi valitset näin ja näin. Eivät he toisiltaan.

Välillä tulee mentyä hetkellisesti ansaan ja ajateltua ettei tiedä omaa parastaan tai jää jostain paitsi. Mutta täytyy ymmärtää että muut kyseenalaistavat valintasi juuri, koska haluavat itse välttää kyseistä tunneristiriitaa. Että joutuisivat pohtimaan valitsivatko oikein ja mistä luopuvat omilla valinnoillaan. Vaikeata kaikille, mutta paras olla rehellinen itselleen niin ei tarvitse kompensoida ja väistellä. Vain ihmiset jotka eivät ole rehellisiä itselleen kyseenalaistavat muut. Koska jos olet, tiedät että se on parasta ja se on myös muille paras ja ainoa järkevä vaihtoehto. En voi tehdä elämänvalintoja pitääkseni muiden elämän ristiriidattomana. Ne asiat kaikkien on kohdattava itse.

Kadun sitä etten mennyt terapiaan heti kun pääsin pois lapsuuden kotoa. Jos olisin oppinut jotain omasta ihmisarvostani, itsensä kunnioittamisesta ja siitä että minulla on oikeus tulla kohdelluksi hyvin, en olisi antanut miesten hyväksikäyttää minua, ja en olisi tullut traumatisoiduksi niin pahasti että en enää kykene romanttiseen suhteeseen. Olisin ehkä ehtinyt saada lapsiakin.

Ehkä eniten kadun sitä, että jäin nuoruuden parisuhteeseen. Puolisossa ei ole mitään vikaa sinällään, mutta olen ymmärtänyt miten paljon helpompaa minun olisi ollut päästä eroon nuoruuden traumoistani, jos olisin löytänyt puolison muista piireistä. Liikaa yhteisiä tuttuja, kavereita ja muita ympyröitä, joten ne kaikki mun traumat kulkee aina mukana ja häilyy taustalla.

Nämä omani näemmä kerrottiin jo kahdessa ekassa vastauksessa eli väärä miesvalinta ja opiskelemattomuus. Tai saattoi se mennä toisinkin päin eli opiskelemattomuus ja väärä miesvalinta, mutta yhteen nämä kyllä ainakin osin liittyy.

Ja sittemmin tuli lisää vääriä miesvalintoja ja muitakin valintoja tai ehken paremminkin valitsemattomuuksia eli vaan ajautui sinne ja tänne sitä odotellessa että oman näköinen elämä vihdoin alkaa.

Eihän se sitten alkanut ikinä. Eikä alkanut sittenkään vaikka lopulta ymmärsi valita fiksummin ja jopa lopetti monta huonoa tapaa ja alkoi elämään itselle aidosti sopivalla tavalla sekä harrastamaan sitä mikä oikeasti kiinnostaa. Oli se sitten muista kuinka mummoa/keski-ikäistä/nössöä tai tyhmää hyvänsä. Valitettavasti tämä vaan on enää sitä sellaista "pientä pintaremppaa" eikä näillä asioilla korjaa sitä vahinkoa mikä elämään tuli sillä, ettei peruspilarit ja suuret linjat ole kunnossa.

Eniten kaduttaa ja harmittaa se, että jäin vasten tahtoani lapsettomaksi ja ikisinkuksi. Ikinähän lapsia ei tehdä vaan lapsia saadaan, mutta itse en päässyt edes yrittämään perheen perustamista :(  Uskoisin, että lapsettomuus olisi silloin helpompi hyväksyä ja sen kanssa olisi helpompi myös elää kuin nyt, että se perheenperustaminen jäi kokonaan välistä. Parisuhdehan voi olla hyvä ilman lapsiakin.

Kadun sitä, että en vaatinut apua ahdistukseeni ja keskittymisongelmiini kun olin lapsi/teini. Näiden takia alisuoriuduin koulussa ja elämässä.
Olen myös katkera mun vanhemmille siitä, että eivät hyväksyneet tai halunneet nähdä mun pahaa oloa vaan siitä vaiettiin. Mietin ekan kerran itse mur haa neljävuotiaana.

Tein suurimman virheeni tasan 32 vuotta sitten vappuaattona kun join ekan kerran viinaa.

Tai ei tuo eka kerta olisi ollut virhe, jos se olisi samalla ollut myös vika mutta siitä alkoi joka viikonloppuinen kännäys ja sekoilu. Nyt sitten pian 10 vuotta selvinpäin olleena sitä ei voi kun päivästä toiseen ihmetellä mihin elämästä on kadonnut reilu kaksi vuosikymmentä. Kyllä sitä töissä kävi ym, mutta jotenkin ihan kaikki mennyt on pelkkää puuroa eikä tuolta ajalta erotu elämästä minkäänlaisia kohokohtia/maamerkkejä eikä oikein mitään saa laitettua aikajanalle.

Toki siis kaikki nämä suurimmat uutiset (estonia, wtc, tsunami jne) muistaa ja niille päiville on jäänyt muistikuvia ihan omistakin tekemisistä, mutta muuten kaikki on samaa sumeutta.

Vierailija kirjoitti:

Etten muuttanut nuorena toiselle paikkakunnalle. Olisin tarvinnut irtiottoa menneestä, mutta se jäi tekemättä ja nuoruus elämättä.

Itse taas olisin tarvinnut vastaavan irtioton ja puhtaalta pöydältä aloittamisen nuoruuden elämisen jälkeen.

Toisaalta jos olisin vaan muuttanut opiskelemaan muualle pk-seudulta niin todennäköisesti se nuoruuskaan ei olisi mennyt tuollaiseksi sekoiluksi ym, koska viinalla ei olisi tarvinnut ainakaan lääkitä sitä, että kaikki (asuinpaikasta ja kaveripiiristä lähtien) tuntui itselle epäsopivalta ja väärältä. Kännissä niitä sieti ja oli aivan sama.

Väärää valintaa, väärä vaimo.

Avioliittoa. Onneksi se on jo ohi. Ei koskaan enää!

Vierailija kirjoitti:

Että iskin hynttyyt yhteen ekan miehen kanssa, joka minut huoli. Sinne meni elämän parhaat vuodet ja käteen jäi hatullinen paskaa syötäväksi. Olisi ollut parempi olla yksin, tuossa parisuhteessa hukkasin itseni, ja etsin itseäni edelleen. En oikein enää tiedä, kuka olen ja mitä haluan.

Sama, tosin sillä erotuksella että alan pikkuhiljaa tuntea itseni aika hyvinkin ja tiedän mitä haluan. Harmi vaan, ettei tuolla tiedolla enää tee mitään, koska ne vuodet on jo takanapäin kun nämä haluamiset olisi pitänyt toteuttaa.

Siihen meni ne ns. parhaat ja tärkeimmät vuodet/vuosikymmen elämästä että ensin alkoi seurustella ekan kanssa joka vaan huoli/osoitti kiinnostusta ja sen jälkeen elämä olikin jo niin vinksallaan ja vääränlaista työpaikkaa ym myöten, että seuraavakin mies oli ihan samaa pzkaa vain eri paketissa. Ei muuta ollut edes tarjolla.

Jälkeenpäin sitä sitten tajusi senkin, ettei ole koskaan ole ollut "saatavillakaan" niille sellaisille miehille joista hyvinkin olisi se oikeakin voinut löytyä. Sitä kun oli ihan liian nuoresta asti parisuhteessa väärän kanssa ihan vaan siksi kunhan on joku ja sitä myöten ihan koko tuttavapiirikin oli vääränlainen. Ja sitten kun oli vapaa niin ei oikein ollut minkäänlaista tuttavapiiriä ja kaikki vähänkään sopivalta vaikuttavat miehet olikin jo varattuja sekä perheellisiä.

En tiedä onko katua oikea sana, mutta jos saisin nuoruuteni takaisin en tekisi lapsia.

Koronarokotteiden ottamista (2 annosta)
Työpaikan säilyttämistä varten.
No kiitos pakkorokotuslain, nyt minusta tuli täysin rokotevastainen turvallsille ja toimivillekkin rokotteille.
No, lähdin hoitoalalata enkä takaisin palaa.
Krista Kiurulle ja muille hoitoalan pakkorokotuslain kannattajaille haluan sanoa:
Toivottavasti kuolette ja haistakaa paska!

Kyllä vähän kaduttaa, että annoin pakit parille ihan mukavalle miehelle nuorena. Olisi ollut helppo päästä kunnon parisuhteeseen, enkä olisi jäänyt yksin. Mikä ihme minua silloin pelotti? Ajattelin varmaan, että kaikki omat vikani paljastuu tai en vaan yksinkertaisesti osannut aloittaa suhdetta.

En varsinaisesti kadu mitään.
Mutta kyllä elämässä on sellaisia hetkiä, jolloin tulee mieleen että olisi voinut toimia jossain tilanteessa toisin.
Elämää ei kuitenkaan pidä ottaa liian vakavasti.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vähän kaduttaa, että annoin pakit parille ihan mukavalle miehelle nuorena. Olisi ollut helppo päästä kunnon parisuhteeseen, enkä olisi jäänyt yksin. Mikä ihme minua silloin pelotti? Ajattelin varmaan, että kaikki omat vikani paljastuu tai en vaan yksinkertaisesti osannut aloittaa suhdetta.

Itselläni sama muutaman naisen suhteen. Miksi en tarttunut tilaisuuteen, nyt olen yksin ja vanha.

Ei riittäisi aika kirjoittaa kaikesta, mitä voisi katua. Onneksi kaikkia ikäviä ja epäonnistuneita asioita en edes muista näin 56-vuotiaana.

Seurustelua, joka johti avioliittoon, voisin katua.
Olisi ehkä päässyt niin paljon helpommalla vuosikymmenet jonkun kivan ja normaalin naisen kanssa.

Kadun sitä, että en tuossa suhteessa laittanut välejä poikki, kun siihen olisi ollut sopiva tilaisuus seurustelun ensimmäisenä vuotena.

Kadun sitä, että ei ollut munaa tehdä loppua suhteelle ja lähteä muihin maisemiin.
Vuosikymmenten harmitus ja stressi tuli - sekin lohduttoman pitkä aika kaduttaa.

Onneksi lopulta otin avioeron.
Löysin uuden ihmisen, vaimon, jonka kanssa elämä on ollut antoisaa ja rakkautta piisaa.