Mitä kadut elämässäsi eniten?

Oulussa oli aikanaan liike nimeltään KESTOKUMI .kyllä tämä nymfis jutun ymmärrän.käy apteekissa ja pyydä jotai salvaa tai voidetta penikseesi apteekkihenkilökunta mieleellään!

apteekissa voi jopa syntyä,pieni tai isompikin Romanssi.jos ei nymfomaani kelpaa /YAsta voi löytyä hitaampia ihmisiä.

Kadun sitä että menin naimisiin, vaikka sainkin sitten ihania lapsia. Suhde oli sairas, olin ekan yhteisen vuoden jälkeen eristetty muista ihmisistä ja itsetuntoni karisi vuosi vuodelta. Lopulta erosimme 10 vuoden jälkeen, nyt elän yksin lasten kanssa jotka ovat kasvaneet epävakaassa ympäristössä koko lapsuutensa, ja se näkyy käytöksessä. Olen hirveän väsynyt töiden, kodinhoidon ja lastenhoidon jatkuvassa ympyrässä, kaipaan yksinoloa ja sitä tunnetta että olisin jotain muutakin kuin vain äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että iskin hynttyyt yhteen ekan miehen kanssa, joka minut huoli. Sinne meni elämän parhaat vuodet ja käteen jäi hatullinen paskaa syötäväksi. Olisi ollut parempi olla yksin, tuossa parisuhteessa hukkasin itseni, ja etsin itseäni edelleen. En oikein enää tiedä, kuka olen ja mitä haluan.

Sama, tosin sillä erotuksella että alan pikkuhiljaa tuntea itseni aika hyvinkin ja tiedän mitä haluan. Harmi vaan, ettei tuolla tiedolla enää tee mitään, koska ne vuodet on jo takanapäin kun nämä haluamiset olisi pitänyt toteuttaa.
Siihen meni ne ns. parhaat ja tärkeimmät vuodet/vuosikymmen elämästä että ensin alkoi seurustella ekan kanssa joka vaan huoli/osoitti kiinnostusta ja sen jälkeen elämä olikin jo niin vinksallaan ja vääränlaista työpaikkaa ym myöten, että seuraavakin mies oli ihan samaa pzkaa vain eri paketissa. Ei muuta ollut edes tarjolla.
Jälkeenpäin sitä sitten tajusi senkin, ettei ole koskaan ole ollut "saatavillakaan" niille sellaisille miehille joista hyvinkin olisi se oikeakin voinut löytyä. Sitä kun oli ihan liian nuoresta asti parisuhteessa väärän kanssa ihan vaan siksi kunhan on joku ja sitä myöten ihan koko tuttavapiirikin oli vääränlainen. Ja sitten kun oli vapaa niin ei oikein ollut minkäänlaista tuttavapiiriä ja kaikki vähänkään sopivalta vaikuttavat miehet olikin jo varattuja sekä perheellisiä.

Tuttuja fiiliksiä.

Nyt viidenkympin korvilla on olo, että alan olla (sisäisesti) parhaimmillani, mutta ketä näistä vapaana viipottavista miehistä sellainen kiinnostaa?

Keskiluokkaisemmat ihmiset pariintuvat luultavasti helpommin kun heillä on ollut yhteiset elämäntavoitteet ja tietty saavutettu elintaso, jonka voi näppärästi upgreidata kun kumppanillakin on hyvä tulotaso. Jakavat suunnilleen saman olemisen tavan. Kiinnostuksenkohteet.

Pienituloisena ei tee mieli katsella enää yhtäkään siipeilijää tai päähänpotkittua reppanaa. Ja silti: tein sen valinnan tietoisesti, että en enää nelikymppisenä ala "nostamaan tasoani" kouluttautumalla. Tuumasin, että mieluummin elän yksin vaatimattomasti kuin rakennan jotain sellaista, mitä en oikeasti ole, tai mihin en taivu. Eli valintani ovat antaneet minulle myös paljon vapautta. Jonkun mielestä alisuoriuduin. Mutta mikähän kilpailu elämä on? Kuka siitä päättää?

Silti olen perustyytyväinen, ja kun tunnen nykyisin lähtökohtani koluttuani niitä läpikotaisin (myös terapiassa), en oikein jaksa surkutella enkä voivotella. Niin moni asia on hyvinkin. Jossain onnistuinkin.

Vierailija kirjoitti:

 Lapsia olisi pitänyt tehdä enemmän.

Tämä. Miehellelleni lapsiluku oli täysi. ( kaksi), itse olisin halunnut enemmän. Mietin jopa eroa, että olisi ollut mahdollista saada enemmän lapsia. Rahaa meillä kyllä olisi ollut elättää melkein jalkapallojoukkue.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole elämässä tapahtunut sellaista, mitä katuisin, koska olen toiminut käytettävissä olevin tiedoin oikein.
Mutta syntymääni kadun. Täällä ei ole oikein mitään syytä, miksi pitäisi roikkua aina vaan.

Jokseenkin näin. Miksi katua omia valintojaan, eipä ne sillä hetkellä huonoilta vaikuttaneet,

Kadun sitä että nuorena väärinkäsityksien ja olemattoman itsetunnon vuoksi aloin sekoilemaan ja menetin mahdollisuuden mieheen, jota kaipaan yhä edelleen kymmenien vuosien jälkeen.

Kadun entiten sitä että en osannut elää aikaisemmin nykyhetkessä oli se sitten mikä vain, sillä meillä ei oikeasti ole muuta kuin ne mutamat hetket joita juuri nyt elämme. Elämä on arvaamaton uhkapeli mutta se kannattaa pelata, sillä se on loppujen lopuksi äärimmäisen mielenkiintoinen eikä sitä voi koskaan hävitä.

Oman onneni edessä seisomista. 

Että menin sen paskiaisen kanssa naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

Väärä ammatinvalinta ,mutta enää 10 vuotta työelämää jäljellä.
Toki silloin kun aloitin työelämän se oli kivaa mutta ei enää.

Kannattaako tuollaiseen elämää hukata? Voit viettää seuraavat 10 v mukavemminkin ja nauttia erilaiset 10v. Kuin tyytyä.

Vierailija kirjoitti:

Että muutin toiselle puolelle Suomea.
Nyt ei uskalla lähteä täältä kun on vakituinen työpaikka.
10 vuotta täällä asunut.
Haluan kotipaikkakunnalleni takaisin.
Turha toivo kun ei ole oman alan töitä.

Mitä sitä miettimään. Eti eri alan töitä ja jos kaipaat sinne nii muuta. Et kadu sit vanhana. Tämä mun mielipide.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä, etten nuoruudessa nussinut/bilettänyt/ryypännyt/tapellut kuin muut miehet vaan olin nössö mitäänsanomaton hissukka vailla kunnianhimoa. Nyt elämässä ei ole mitään muuta kuin tyhjyyttä, yksinäisyyttä, huonopalkkainen työ ja videopelien pelaaminen.

Tiedän paljon miehiä, joita harmittaa se, ettei ole koskaan ns. rymynnyt. Kyllä se vaan taitaa jollain lailla oikeastikin kuulua miespsyykkeeseen, vaikka nykymaailman normit koettaa kovasti vastaan puhua.
Itsekin siis olen ollut nuoruudessani 95% kiltti poika.
M38

Ja yllättävän moni nuoruuden rymyämisvaiheen huolella hoitanut ehti jäädä koukkuun siihen alkoholiin. Mun nuoruuden parhaan kaverin loppulaskenta alkoi just 38-vuotiaana ja ennen neljääkymppiä ehdittiin hautaan.
Onnellisemmilta kaikkiaan meidän porukassa tuntuu ne tasaisemmin eläneet.

Eniten kaduttaa se, etten ympäristön arvomaailmasta johtuen uskaltanut erota heti, kun kaappihomo mieheni jäi kiinni pettämisestä. Jäin kulissiliittoon vielä pitkäksi aikaa vaille kosketusta ja hellyyttä.

Toinen on se, että ollessaani heikoilla (elämäntilanteesta johtuen), päästin rinnalleni ihmisen, joka lyttäsi ja arvosteli minua niin paljon, että itsetuntoni romahti muutamaksi vuodeksi. Onneksi uskalsin lopulta laittaa tähän ihmissuhteeseen pisteen, kun sain voimiani takaisin.

Toisaalta, koska elämä meni niin kuin meni, minulla on juuri nyt kaikki todella hyvin ja olen onnellinen. Ehkäpä se on niin, että elämä opettaa meitä kaikkia omalla tavallaan. Ohjeeksi kaikille sanoisin, että kuunnelkaa elämän valinnoissa omaa sisintänne ja jos joku asia mietityttää, niin uskokaa omia silmiänne ja korvianne. Sillä pääsee jo pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole elämässä tapahtunut sellaista, mitä katuisin, koska olen toiminut käytettävissä olevin tiedoin oikein.
Mutta syntymääni kadun. Täällä ei ole oikein mitään syytä, miksi pitäisi roikkua aina vaan.

Miten syntymää voi katua, kun ei siihen ole omaa päätösvaltaa?

Vierailija kirjoitti:

Elin unelmieni elämää 20 - 30 v. kaupungissa, jossa opiskelin ja jossa minulla oli ihania ystäviä. Pilasin kaiken kun muutin työharjoittelupaikan takia toiselle puolelle maata ja sain sieltä vakityön ja lapsen. Työkokemuksen karttumisen jälkeen olisi ollut tarkoitus muuttaa takaisin rakkaaseen kaupunkiin, mutta mies jäi kiinni pettämisestä, ja sen myötä tuli raskaita vuosia eikä energia riittänyt takaisinmuuttoon. Nyt lasten ja työn takia jumissa kaupungissa, johon liittyy paljon ikäviä muistoja ja ajanjaksoja ja johon tulin vain alunperin käymään en jäämään. Ei tämän elämän näin pitänyt mennä.

Sama täällä. Olen yksinäinen ja katkera. Mies petti usein ja loukkasi, nyt löysi uuden naisen joka leikkii kotia ja passaa. Asuvat maalla, minä vuokralla täällä missä inhoan olla eniten maailmassa.

Sitä, että en oo tietyissä tilanteissa ollut itseni puolella, vaan tehnyt muiden mukana pilkkaa tai heitäänyt ikävää läppää itsestäni. Ja muillakin tavoilla antanut kohtuuttoman paljon tilaa muiden mielipiteille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole elämässä tapahtunut sellaista, mitä katuisin, koska olen toiminut käytettävissä olevin tiedoin oikein.
Mutta syntymääni kadun. Täällä ei ole oikein mitään syytä, miksi pitäisi roikkua aina vaan.

Miten syntymää voi katua, kun ei siihen ole omaa päätösvaltaa?

Ja kukas sen muka sun puolesta päätti että halusit syntyä tähän maailmaan?

Kadun eniten sitä että jäin lapsettomaksi. Nyt olen yli 40, ja on liian myöhäistä.

Koulussa ei kiinnostanut mikään enkä löytänyt minkäänlaista paloa mihinkään. Vasta joskus kolmekymppisenä ymmärsin että ihmisen on mahdollista elää intohimojensa ja kiinnostustensa ympäröimänä.

No kaikki nuo hukatut mahdollisuudet työn, harrastusten ja parisuhteiden kanssa ovat jo melkein unohtuneet ja suhtautumiseni niihin on melko ristiriitaista. Huoletonta elämää ja monia asioita on koettu, mutta eikö todella ketään aikuista kiinnostanut jos en lapsena, nuorena tai vielä aikuisenakaan ollut mistään kiinnostunut? Ei kotona tai koulussa. Kerran olen käynyt koulu-urallani opinto-ohjaajalla. Ilmeisesti järjestelmä ja sen kasvatit ovat niin yksinkertaisia, että sille riittää yksilön persoonaton ja vaatimaton varttuminen.

No kun heräsin siihen ettei elämän tarvitse olla harmaata puurtamista, tapahtui se kamalin virhe. Sain lapsen täysin väärän naisen kanssa. Mielipide varmaan muuttuu vuosien kuluttua kun poika on kasvanut ja olen saanut taas enemmän aikaa itselleni, mutta nyt on oma elämäni ollut kellarikomerossa nelisen vuotta makaamassa täysin merkityksettömänä. Lapsi vie kaiken ajan ja energian, pari tuntia saan itselleni myöhäisillasta.

Lapsen äiti haluaa päättää kaikesta muttei tehdä mitään, tuijottaa ruutua aamusta iltaan. Mistään ei voi keskustella tulematta haukutuksi. Kestän koska en halua jättää pientä lasta kahden luolaörkin kanssa.