Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muita jotka elää " kaveriavioliitossa" ihan tyytyväisinä?
07.10.2006 |
Tai no, meidän avioliitto on aika toraisa koska minä olen tuhlari ja mies on pihi eikä meidän näkemykset käytännössä ikinä kohtaa raha- asioissa vaan molempia ärsyttää toistemme tavat rahan suhteen. Siispä välillä piikittelemme toisiamme kovasti. Suurin osa ajasta menee kuitenkin ihan hyvin. Seksiä ei paljon harrasteta, ei vissiin ehdi eikä kiinnosta. Joskus emme juttele päiväkausiin juuri mitään, joskus juttelemme paljonkin. Halailua ei juuri harrasteta mistään pussailusta puhumattakaan. Silti olemme ihan tyytyväisiä. Olemme molemmat perheestä missä meitä ei ole kunnioitettu eikä pidetty hyvänä joten vaikeaa se on nytkin. Vaikka en tunne tulenpalavaa rakkautta miestäni kohtaan niin rakastan häntä elämänkumppanina ja seuralaisena. Annan ajan kulua, ehkä joskus tämä muuttuu tästä johonkin suuntaan. Meillä on lapsi jota molemmat rakastamme kovasti. Joskus isompana lapselle täytyy ehkä selittää miksi isi ja äiti ovat vähän omituisia mutta koska emme vihaa toisiamme emmekä riitele kovin usein niin ajattelen, että ehjä perhe on lapselle parempi kuin erotilanne. Eikä meillä ole mitään hinkua erota. Mua ei kiinnosta yksinhuoltajuus ja olen saanut elämässäni turpaani ihan tarpeeksi joten en halua uutta suhdetta. Minä en saa tässä elämäntilanteessa kokea suurta rakkautta, romantiikkaa ja hellyyttä mutta kuka sitä tietää paranisko tuo vaihtamalla? Luonteessani on tiettyjä hankalia piirteitä jotka varmaan vaikeuttaisivat uuden kumppanin löytämistä. Tai voisihan sitä toki löytyä ja saada paremman elämän mutta tämäkin menee. Mitä mieltä, miltä tämä kuulostaa?
Kommentit (58)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos suhde muuten on kunnossa, ei ole väkivaltaa tai pettämistä, niin eivätkö lapset ole hyvä syy jatkaa yhdessäolemista?
Huonokin liitto on mielestäni parempi kuin lasten kodin hajottaminen.
Tilanne voi myös muuttua romanttisemmaksi, ei kai yleensä itsellään, mutta liittoa hoitamalla.
Mutta lapsi tai lapset ei häviä minnekään. Hehän tässä huonommassa asemassa on. Eikö heitä pitäisi suojella? Ajatellaanko me vain omaa aikuisen elämän mukavuutta ja ihmeellisyyttä ja unohdetaan, että lapsilla ei ole kauheesti valinnanvaraa valita vanhempia jostain? Mehän löydetään kumppaneita vaikka mistä.
Ei riidellä, eikä paljon jutellakkaan. Tällä hetkellä yhteistä vain lapsi ja sänky Seksiä ei ole ollut enää piiiiitkääään aikaan. En tiedä kauanko tälläistä jaksaa. Uutta miestä en halua, mutta seksiä kylläkin:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että miten ja missä (ja kenen kanssa) teillä kaveriavioliittolaisilla on seksiä ? vai oletteko jotain ihme seksittömiä olioita joita se ei kiinnosta pätkääkään ?
Seksiä on kerran viikossa tai parissa, eli keskivertosuomalaisten verran, mutta romantiikka, jännite ja intohimo puuttuu. Ei pussailla, kosketella, flirttailla tai puhuta hellittelevästi. On kyllä tilanteita, jolloin toisen äänensävystä tai käytöksestä huomaa, että hän haluaa osoittaa välittämistään, mutta kumpikaan ei pue sitä sanoiksi. Sitä välittämistä siis kyllä on, mutta se on enemmän ystävien kuin rakastavaisten välistä. Minä olen tyytyväinen näin, eikä mieskään vaikuta mitenkään ahdistuneelta, mutta olen valmistautunut myös siihen, että jonain kauniina päivänä eroamme. Mieheni on enemmän romantikkoluonne kuin minä, ja jos hän löytää jonkun suuren rakkauden, joka voi olla hänelle enemmänkin kuin ystävä, haluan suoda sen hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kerronpa sitten kuulumisia. Tsemppasin vähän tuon tuhlailun kanssa ja mies on ollut nyt mukavampi. Juttelemme jopa välillä henkeviä :) Usein kyllä edelleen menee raha-asioiden vatvomiseen.... Seksiä kyllä harrastamme mutta edelleen vain 1-2 kertaa kuussa. Se on hyvä. Taidan järjestää meille pienen parisuhdeloman tässä joksikin päiväksi. Ihan tyytyväisiä ollaan toistaiseksi.
Ap
Meilläkin on ollut ap:n kuvaamanlaista lasten syntymän jälkeen.
En valita, kun kuuntelen/katselen monien tuttujen " kauhuavioliittoja" tai " kullissiavioliittoja" .
" Kaveriavioliitossa" ollaan kuitenkin avoimilla korteilla ja omasta tahdosta ja lapset hoidetaan hyvin.:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä kyllä olen pettynyt.
Meillä jäi tapahtumatta se alkuhuuman jälkeinen kumppanuuteen kasvaminen. Tiedän että jokaisessa parisuhteessa alun jälkeen intohimo hiipuu jne, tiesin sen enne tätä suhdettakin. Mutta en oikein osaa hyväksyä, että joudun loppuikäni olemaan ilman sitä tunnetta, tunnetta siitä että haluan olla toisen kanssa ja hän haluaa minua.
Vierailija:
että miten ja missä (ja kenen kanssa) teillä kaveriavioliittolaisilla on seksiä ? vai oletteko jotain ihme seksittömiä olioita joita se ei kiinnosta pätkääkään ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä huomaan yhtäkkiä 10 avioliittovuoden jölkeen, että mehän ollaan yhtäkkiä hyvin läheisiä myös henkisesti, parhaita ystäviä.
Mutta hyvä että joillekin riittää. Niinhän se on, että toiset tyytyvät siihen mitä ovat sattuneet saamaan, ja pitävät lapsellisina haihattelijoina niitä jotka tahtovat enemmän, sitä kuuluisaa jotain. Mutta pääasia kai on, että on itse tyytyväinen, ja vanhoilla päivillään ei tarvitse katua käyttämättömiä mahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menin naimisiin aika paljon siltä pohjalta, että mies on paras kaverini.
Vuodet vierivät ja meillä on ollut hyvä olla yhdessä. Kiintymys on lisääntynyt lasten myötä ja talon rakentamisen. Vietämme paljon aikaa yhdessä ja viihdymme hyvin. Seksiä harrastenaan toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Miten milloinkin.
Intohimoa ja repiviä tunteita en ole tuntenut koskaan. Mutta pois en miestä antais, enkä usko, että mieskään minua vaihtaisi
esimerkiski, kävimme risteilyllä. laiva lähti klo 21.30, klo 23.54 olimme nukkumassa. Söimme tuppisuina, joimme yhdet drinkit ja sitten sänkyyn.
Meillä ei ole yhdessä mitään tekemistä, ei mitään puhuttavaa toisillemme.
Seksiä on miehen aloitteesta, minä olisin mieluummin ilman. Olen yksin vastuussa kodin pyörittämisestä, en ole kotiäiti. Olemme vielä alle 30 molemmat, tuntuu hirveältä ajatella että se on vaan tätä samaa sinne vanhainkotiin saakka...
meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita, kuten vaikkapa lukeminen. Mutta lukemista teet omassa päässäsi yksin. ja kirjoista on kaikki keskusteltu sataan kertaan.
Ja ei me juurikaan tapella mistään. Että nimenomaan sanoisin, että olemme kavereita, ei ystäviä.
*57
Alue: Aihe vapaa
ihan rakkautena. Tai itse asiassa ihan tosissani rakastuin mieheen kun odotin jo esikoistamme...liekö hormoneilla sitten osuutta asiaan. :D
Toinenkin lapsi ehdittiin siinä saada ja mentiin naimisiin. Silloin jo varmaan enemmän perheen etujen takia kuin omien palavien tunteidemme. Vaikka kyllä häntä silloin vielä rakastin, mutta tasaantunut sekin tunne oli jo tuolloin.
On vaan niin vaikea kuvitella, että se tästä paranisi vaihtamalla. Uskon, että rakkauden saattaisin löytää, mutta sen lisäksi tulisi uudet murheet myös, lasten rikkinäinen koti niistä pahin tietenkin. Mulla on kuitenkin jo nuo lapset, ei uusi kumppanini koskaan tule heidän isänsä olemaan ja heillä on tosi rakastava ja huolehtiva isä jo. Ja mitäs sitten kun se toinenkin palava rakkaus tasaantuu kaverilliseksi? Sellaisesta liitosta uuden miehen on helpompi lähteä " kun ei noi lapsetkaan ole mun" jne.