Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka elää " kaveriavioliitossa" ihan tyytyväisinä?
07.10.2006 |
Tai no, meidän avioliitto on aika toraisa koska minä olen tuhlari ja mies on pihi eikä meidän näkemykset käytännössä ikinä kohtaa raha- asioissa vaan molempia ärsyttää toistemme tavat rahan suhteen. Siispä välillä piikittelemme toisiamme kovasti. Suurin osa ajasta menee kuitenkin ihan hyvin. Seksiä ei paljon harrasteta, ei vissiin ehdi eikä kiinnosta. Joskus emme juttele päiväkausiin juuri mitään, joskus juttelemme paljonkin. Halailua ei juuri harrasteta mistään pussailusta puhumattakaan. Silti olemme ihan tyytyväisiä. Olemme molemmat perheestä missä meitä ei ole kunnioitettu eikä pidetty hyvänä joten vaikeaa se on nytkin. Vaikka en tunne tulenpalavaa rakkautta miestäni kohtaan niin rakastan häntä elämänkumppanina ja seuralaisena. Annan ajan kulua, ehkä joskus tämä muuttuu tästä johonkin suuntaan. Meillä on lapsi jota molemmat rakastamme kovasti. Joskus isompana lapselle täytyy ehkä selittää miksi isi ja äiti ovat vähän omituisia mutta koska emme vihaa toisiamme emmekä riitele kovin usein niin ajattelen, että ehjä perhe on lapselle parempi kuin erotilanne. Eikä meillä ole mitään hinkua erota. Mua ei kiinnosta yksinhuoltajuus ja olen saanut elämässäni turpaani ihan tarpeeksi joten en halua uutta suhdetta. Minä en saa tässä elämäntilanteessa kokea suurta rakkautta, romantiikkaa ja hellyyttä mutta kuka sitä tietää paranisko tuo vaihtamalla? Luonteessani on tiettyjä hankalia piirteitä jotka varmaan vaikeuttaisivat uuden kumppanin löytämistä. Tai voisihan sitä toki löytyä ja saada paremman elämän mutta tämäkin menee. Mitä mieltä, miltä tämä kuulostaa?
Kommentit (58)
Ei se voi olla pelkkää huumaa 10-20 vuotta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että on muitakin samassa tilanteessa! Mitään romanttista meillä ei varmaan ole ollut ikinä (mies ei ymmärrä lainkaan minkään romanttisen päälle), mutta ensimmäiset 4-5 vuotta oltiin hyvinkin ihastuneita toisiimme. Sittemmin on tunteet laantuneet, vaikka sovimme varmaan mielenlaadulta hyvin yhteen. Seksiä meillä on max. kerran kuussa, nuorempana kyllä huomattavasti useammin. Nykyisin vaan tuntuu, ettei jaksa kun elämä painaa päälle. Mies haluaisi kyllä useammin, mutta ei hänkään varmasti mitään kerran päivässä tai edes kolme/neljä kertaa viikossa. En jaksa uskoa (ainakaan omalla kohdallani) mihinkään suureen ja kaikennielevään intohimoiseen rakkauteen - kuka sellaista oikeasti jaksaa, todellisessa elämässä?
Nyt on asiat hyvin, ollaan saatu keskusteltua exän kanssa ja välit paremmat kuin avioliiton aikana.
Olemme tavallaan vain kämppiksiä ja isiä ja äitiä. Emme mies ja vaimo.
Nukumme eri huoneissa, mutta olemme yleensä ihan sovussa. Peruskinasteluja kyllä..
Teemme yhdessä ruokaa, shoppailemme, ja suunnittelemme tulevaisuutta, vaikka meillä ei ole ollut mitään romanttista aikoihin.
Minulla oli muutama kuukausi sitten sellainen " kriisi" , josta myös täällä puhuin. Mies tuntui todella inhottavalta, ja jatkuvasti vain haaveilin menneistä ajoista ja entisistä miesystävistä, tai tulevista. Siis haaveissani.
Suhde alkoi ahdistaa, ja kaikki ärsytti. En kuitenkaan lähtenyt minnekään vaan yritin keskittyä muihin asioihin, ja nyt tuntuu jo paremmalta!
Enää en kaipaile sen kummemmin mitään " ylimääräistä" tai uutta suhdetta, vaan olen saanut myös tunteilleni selitettyä sen, ettei se vaihtamalla parane ja alkuhuuma joskus katoaa. Useimmilta. Ja meiltä se katosi nopeasti. Ja kokonaan.
Kuitenkin ainakin tällä hetkellä hyvä näin, enkä missään nimessä tahtoisi erota (osittain vain lapsen takia ja käytännön syistä, mutta muutenkin), vaan ennemminkin näen meidät parantamassa suhdettamme, sitten kun sen aika on, nyt en jaksa edes ajatella moista.
Nyt vain haluan olla ja keskittyä lapseen ja opiskeluun, enkä tahdo mitään ylimääräsitä stressiä murehtiessa suhdetta. Liian paljon on jo tapahtunut liian lyhyesä ajassa, ja tulee vielä tapahtumaan (muutto yms), ja nyt en halua että mitään tapahtuu! Onneksi mies on samoilla raiteilla.
Kohta hän tulee kotiin lenkiltään ja aletaan tehdä yhdessä läksyjäni :)
ei se mies vaihtamalla parane! Itse hoin tuota samaa paskaa ex-miehen kanssa (7v yhdessä). Lopulta kuitenkin löysin nyk. mieheni johon vaihdoin kurjan suhteeni lennosta, enkä koskaan ole katunut päivääkään. En voi muuta ku sanoo et KYLLÄ MIES VAIHTAMALLA PARANEE!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meidän ainut ongelma on intohimon puute jne. EN usko, että mistään löytäisin yhtä hyvää ja kilttiä miestä/isää, joka ei kohtele mitenkään kaltoin vaan elää meille, perheelleen. Olisin äärettömän onnekas, jos vielä voisin palauttaa välillemme sen fyysisenkin kiintymyksen jne..
Minusta kaveriavioliitto voi olla ihan antoisa sekin, ei aina tarvitse tuntea intohimoa tai suurta rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En itse haluaisi sellaista, mutta jos olette molemmat tyytyväisiä ja sovussa, niin mikäpä siinä. Minusta on ihanaa, että meidän avioliitossa on vielä yli kymmenen vuoden ja monen lapsen jälkeen intohimoa ja päivittäisiä hellyyden- ja rakkaudenosoituksia, toisen ikävöintiä jne.
Mietin kyllä kaveriavioliitoista, että jossain vaiheessa voi käydä niin, että kohtaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa kaikki loksahtaa kohdalleen, ihastuu, rakastuu. Olisiko silloin ns. väärin lähteä kaveriavioliitosta, jolla ei oikeastaan ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, ennemminkin vain käytännön järjestely tai yhdessä sovittu tapa jakaa elämä?
Yksi huoli vaihtuisi kymmeneen uuteen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olen raskaana tai imetän, niin ei paljon seksi huvita ja muutenkin kokoajan on niin paljon hommaa, että kyllä siitä jää jäljelle vaan jonkinlainen selviytyminen päivästä päivään. Se, että meillä on mieheni kanssa ns. kumppanuus, riittää tällähetkellä hyvin. Olemme käyneet useilla parisuhdekursseillakin ja tuntuu, että meillä menee ihan hyvin, mutta ei tämä elämä nyt mitään säkenöivää rakkautta ja romantiikkaa ole.
Kyllähän sitä odottaa aikaa, kun on taas aikaa olla rauhassa kahden, mutta nyt on tämä vaihe ja tätä me olemme molemmat halunneet ja tämä on meidän valinta. Uskon sitäpaitsi, että hyvä suhde on käynyt läpi huonojakin aikoja, kun taas huono suhde kariutuu heti ensimmäisiin huonoihin vaikeuksiin. Pitkän suhteen salaisuushan on juuri siinä, että kestetään niitäkin vaiheita, jolloin ollaan etäisempiä.
Yhdessä vaiheessa mieheni ärsytti minua suunnattomasti, mutta tosiasiassa nuo ominaisuudet, jotka alkoi nyppiä, olivat juuri niitä, joiden perusteella olin hänet valinnut. Mielestäni meillä on sikäli hyvä tilanne nyt, että kumpikin hyväksyy toisen sellaisena, kun tämä on.
Jotenkin on vain niin hyvä ja turvallinen avioliitto, etten voisi kuvitellakaan lähteväni ja jättäväni miestäni, vaikka välillä kaipaankin sitä fyysistä puolta. Joten on ihan turha kenenkään sanoa tai neuvoa, että tee noin tai näin, kun perustyytyväisyys on kuitenkin olemassa, on siis hyvä olla. Onko esim. omat vanhempamme ja isovanhempamme olleet kaikki yhdessä pelkän intohimon avulle? Ei taatusti, vaan ennenaikaan ei edes erottu heti kun alkuvaiheen huuma meni ohi. Ihmiset tuntuu nykyään niin vaativilta, kaiken pitäisi olla ihan tiptop, tai sitten erotaan. Älytöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan, kun ap olisi kirjoittanut elämästäni. Ainoa vaan, että meillä ei ole edes lapsia.
Mulle tämä ei riitä. On jotenkin vaikea tyytyä tähän. Avioliittoa vuosi takana ja haaveita riittää. Jotenkin sitä etsii ulospääsyä kaikesta.
Lähtö ei ole ajankohtainen, koska jotenkin uskon, että tämä tästä korjaantuu. Ainakin toivon niin. Ja rahallisesti en voi lähteä. Vielä liikaa lainaa ja taloa ei saa myytyä summalla, joka kattaisi remonttilainat eli mulle jäisi aika paljon velkaa.
En kuvitellut elämääni tällaiseksi, että olen pelkkä koiran ulkoiluttaja. Kotona en saa minkäänlaista huomiota. Hyvin vähän läheisyyttä, en juuri ollenkaan seksiä. Ei yhteisiä harrastuksia, ei edes keskusteluja. Kunpa mies edes joskus söisi päivällisen kanssani ja puhuttaisiin asioista, mutta hän menee mielummin lautasen kanssa katsomaan telkkaria.
Kumppanuus on olemassa ja miehelle selvästikin tämä riittää. Mulle ei.
Vierailija:
Ihan, kun ap olisi kirjoittanut elämästäni. Ainoa vaan, että meillä ei ole edes lapsia.Mulle tämä ei riitä. On jotenkin vaikea tyytyä tähän. Avioliittoa vuosi takana ja haaveita riittää. Jotenkin sitä etsii ulospääsyä kaikesta.
Lähtö ei ole ajankohtainen, koska jotenkin uskon, että tämä tästä korjaantuu. Ainakin toivon niin. Ja rahallisesti en voi lähteä. Vielä liikaa lainaa ja taloa ei saa myytyä summalla, joka kattaisi remonttilainat eli mulle jäisi aika paljon velkaa.
En kuvitellut elämääni tällaiseksi, että olen pelkkä koiran ulkoiluttaja. Kotona en saa minkäänlaista huomiota. Hyvin vähän läheisyyttä, en juuri ollenkaan seksiä. Ei yhteisiä harrastuksia, ei edes keskusteluja. Kunpa mies edes joskus söisi päivällisen kanssani ja puhuttaisiin asioista, mutta hän menee mielummin lautasen kanssa katsomaan telkkaria.
Kumppanuus on olemassa ja miehelle selvästikin tämä riittää. Mulle ei.
olla. Vai olenko väärässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet oikeassa. Meni vähän aiheen vierestä.
Mutta näin tunnen. Pikemminkin tämä on Kämppis-liitto.
T. Se edellinen
nuorimman lapsen syntymän jälkeen. Sairastuin ensin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka sitten vähitellen paheni " tavalliseksi" masennukseksi. Se vaikutta aika paljon kiinnostukseen seksistä. Vaikka ei meillä koskaan ole vilkasta sillä rintamalla ollut.
Ajattelen, että liitossa on erilaisia vaiheita ja nyt eletään tätä vastamäkeä. Vuoden päästä on toivottavasti toisin. Uskon ihmeisiin, jopa avioliitossa.
Tärkein syy elää yhdessä on ihanat lapsemme, vaikka ennen ajattelin, ettei lapset koskaan saa mennä parisuhteen edelle.
Been there, seen that and so on.........
toisiinsa aidosti ja vieläpä tekevät raskasta fyysistä tai henkistä duunia, joka kuluttaa ihmistä todella. Haluaisin vain tietää. Pystyykö näissä kaikissa osatekijöissä saavuttamaan hyvän tai kiitettävän arvosanan ?
Erosin kaverisuhteesta, pitkästä suhteesta siis. En tuntenut miestäni kohtaan mitään muuta kuin kaveruutta, olkoon sitten vaikka sitä kumppanuutta jota niin mainostetaan. Minä en kuitenkaan voinut elää suhteessa jossa periaatteessa oli kaikki hyvin ja meillä oli ihan kivaakin yhdessä. Kaikki läheisyys kuitenki tuntui minusta hyvin ahdistavalta ja melkeinpä vastenmieliseltä, ja usein vain toivoin että kunpa mies olisi ylitöissä että saisin olla yksin. En voinut ajatella että eläisin elämäni loppuun asti sellaista elämää.
En usko että missään suhteessa se alun huuma ja ihanuus kestää ikuisesti, mutta kyllä kai sentään pitää tuntua edes hiukan hyvältä kun halaa toista tai kun näkee toisen pitkästä aikaa.
lapsen takia en kyllä tässä roiku, mutta arvostan kaikkea, mitä olemme yhdessä saavuttaneet, joten mietin kyllä kerran jos toisenkin ennenkuin lähden jonkun toisen mukaan tai yh:ksi. T: 10