Väestöliiton mukaan lapsen saamisen katuminen on tavallista, mutta asiasta vaietaan edelleen. Aihe on tabu etenkin äitien kohdalla.

Niin, omaa muksua, joka ei ole saanut kotikasvatusta ja omaa käytöshäiriöitä niin onkin vaikeampi laittaa rescuelle tai lopettaa... Kaikki ei pysty pitämään huolta edes koirasta. Se, että henkilö myöntää itse, ettei kykene pitämään huolta lapsesta niin miksi lapsettomuutta saa edelleen joillekin vanhemmille ikäluokille perustella. Onneksi olen pian nelkyt niin loppuu se utelu. Kaikkia ei ole tarkoitettu äideiksi ja heidän päätöstään tulisi kunnioittaa. Se on päätös, josta hyötyy erityisesti se syntymätön lapsi.

Olen viisas ihminen kun lapsia en tee koska en halua pilata elämääni niillä.
M31

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos lukee jutunkin niin siinähän todetaan että nuo ajatukset ovat etenkin väsyneenä normaaleja ja ohimeneviä.
Ei ollut kyse mistään pysyvästä katumuksesta.

En ole edes väsyneenä tai lapsen vakavan terveysongelman edessä noin ajatellut. Hyvin nuorena vanhempana voin kuvitella, että se olisi ollut mahdollista, mutta vaikea sitä on mennä sanomaan. Vanhempana lapsesta osaa olla kiitollinen.

Minkäikäinen on HYVIN nuori vanhempi?

Nuoriksi lasketaan 12–29-vuotiaat. Hyvin nuori vanhempi on esim. 18–25-vuotias.

Yleisesti nuorten oletetaan vielä elävän nuoruuttaan eikä vakiintuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos lukee jutunkin niin siinähän todetaan että nuo ajatukset ovat etenkin väsyneenä normaaleja ja ohimeneviä.
Ei ollut kyse mistään pysyvästä katumuksesta.

En ole edes väsyneenä tai lapsen vakavan terveysongelman edessä noin ajatellut. Hyvin nuorena vanhempana voin kuvitella, että se olisi ollut mahdollista, mutta vaikea sitä on mennä sanomaan. Vanhempana lapsesta osaa olla kiitollinen.

Minkäikäinen on HYVIN nuori vanhempi?

Teini?

Vierailija kirjoitti:

Kuka noin sairaita juttuja kirjoittelee? Normaalia katua sitä, että on lapsia? Lapseton tutkija? Ja lapsettomat komppaa?

Jos se on joidenkin kohdalla totta täytyy lapset tehdä vasta kolmekymppisiä, ei lähellä teini-ikää. Muuta syytä en voi keksiä sille, että katuisi lapsia. Vaikka lasten kanssa on välillä jopa haasteita, kuten elämässä yleensäkin. Mutta enemmän kuitenkin hyvää. Lapset on siunaus.

Mä luulin kerran lukevani hyvää tutkimusta ryhävalaista, mutta sitten huomasin, että tutkijalla ei ole edes omaa  ryhävalasta ja tajusin, että ihan sairaita juttuja kirjoittelee.

Vaatimukset ovat kyllä kiristyneet monellakin tavalla. Otetaan esimerkiksi lasten hakeminen päivähoidosta kotiin. Vielä ysärillä oli tavallista, että äiti soitti päiväkotiin kotiin tullessaan, että eskarilainen voidaan nyt lähettää yksin päiväkodista kotimatkalle, kun aikuinen on tullut kotiin. Nykyään sen sijaan ei voi edes pyytää naapurin yläkouluikäistä hakemaan lapsen päiväkodista, koska vain yli 18-vuotias saa toimia hakijana.

Vierailija kirjoitti:

En vain ole ikinä pystynyt käsittämään miten jollekin voi tulla yllätyksenä miten sitova lapsi on? Sain aikoinaan esikoisen 18-vuotiaana, on nyt teini ja pari pikkusisarustakin löytyy, mutta ei minua edes nuorena esikoisen äitinä yllättänyt se että vauva tarvii minua 24/7, mitä muutakaan voi odottaa? Eikä meillä edes ollut mitään tukiverkkoja kun asuttiin satojen kilometrien päässä molempien suvuista.

Tohon vaikuttaa myös se, millainen lapsi tulee. Jotkut lapset on vaativia ja keskeyttää vanhemman jokaisen teon ja ajatuksen, tai voi olla neuro ym ongelmia, kun taas perustyytyväisen perusterveen ja yöllä nukkuvan lapsen kanssa homma voi olla "vain" yhtä kuormittavaa kuin etukäteen kuvittelikin, ja vanhemman ei välttämättä ole yhtä vaikeaa esim syödä ja käydä vessassa ja puhua puhelimessa joskus. Jotkuthan yllättyy siitä, miten rankkaa lapsen saaminen on, vasta sen kolmannen lapsen kohdalla, näin ei käy vain ensikertalaisille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos lukee jutunkin niin siinähän todetaan että nuo ajatukset ovat etenkin väsyneenä normaaleja ja ohimeneviä.
Ei ollut kyse mistään pysyvästä katumuksesta.

En ole edes väsyneenä tai lapsen vakavan terveysongelman edessä noin ajatellut. Hyvin nuorena vanhempana voin kuvitella, että se olisi ollut mahdollista, mutta vaikea sitä on mennä sanomaan. Vanhempana lapsesta osaa olla kiitollinen.

Minkäikäinen on HYVIN nuori vanhempi?

Teini?

Minusta tämä on ihan typerää ajattelua, että vanhempana lapsesta osaa olla kiitollisempi kuin nuorena. Toki ehkä vanhempana ymmärtää, ettei lapsi ole itsestäänselvyys, mutta ei se poista väsyneenä ja epätoivoisena tulevia äärimmäisiä ajatuksia. 

En tajua, miksi jengi kirjoittelee tänne "minä en ole lastani katunut" -juttuja. Ei missään väitettykään, että kaikki katuisi, tai että olisi epänormaalia, jos ei koskaan kadu. Pointtina oli, että on luultua yleisempää, että sellainen tunne joskus tulee, ja toisaalta se, että tätä asiaa on korkea kynnys myöntää. Tämä tiedoksi niille, kenelle asia tulee yllätyksenä. Toisten tunteiden paheksuminen tuntuu vähän ajatuspoliisimeiningiltä, tätä ei kaivata. Ylen artikkelissa ei puhuttu niistä, ketkä katuvat vakaasti, mutta ei hajua käsiteltiinkö Väestöliiton tutkimuksessa sitäkin pienempää joukkoa. Koska totta kai niitäkin on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos lukee jutunkin niin siinähän todetaan että nuo ajatukset ovat etenkin väsyneenä normaaleja ja ohimeneviä.
Ei ollut kyse mistään pysyvästä katumuksesta.

En ole edes väsyneenä tai lapsen vakavan terveysongelman edessä noin ajatellut. Hyvin nuorena vanhempana voin kuvitella, että se olisi ollut mahdollista, mutta vaikea sitä on mennä sanomaan. Vanhempana lapsesta osaa olla kiitollinen.

Minkäikäinen on HYVIN nuori vanhempi?

Teini?

Minusta tämä on ihan typerää ajattelua, että vanhempana lapsesta osaa olla kiitollisempi kuin nuorena. Toki ehkä vanhempana ymmärtää, ettei lapsi ole itsestäänselvyys, mutta ei se poista väsyneenä ja epätoivoisena tulevia äärimmäisiä ajatuksia. 

Tätä ajoinkin takaa kysymällä mikä on hyvin nuori vanhempi. Olen kirjoittaja nro 36, en ole katunut vaikka on ollut todella raskasta JA sain lapseni 19-vuotiaana. Voisin kjuvitella että jos olisin saanut tuon lapsen 37-vuotiaana, ja elämämme olisi ollut niin rankkaa, niin olisin varmasti katunut, mutta en sano, koska olen sen verran viisas että en voi tuota tietää ;)

Vierailija kirjoitti:

En vain ole ikinä pystynyt käsittämään miten jollekin voi tulla yllätyksenä miten sitova lapsi on? Sain aikoinaan esikoisen 18-vuotiaana, on nyt teini ja pari pikkusisarustakin löytyy, mutta ei minua edes nuorena esikoisen äitinä yllättänyt se että vauva tarvii minua 24/7, mitä muutakaan voi odottaa? Eikä meillä edes ollut mitään tukiverkkoja kun asuttiin satojen kilometrien päässä molempien suvuista.

Ja aika kultaa muistot.
Ei minulle tullut yllätyksenä että vauva tarvitsee kokoajan, mutta kyllä se kaiken järjesteleminen oli kasvun paikka, maito loppu kaapista, paras opetella juomaan kahvi mustana, äitiyslomalla yksin kotona, vauvan vatsa ei kestä äidin juomaa kahvia, opettele elämään ilman kahvia jne. Aivan varmasti jokainen hetkittäin katuu miksi tähän lähdin, tässä iässä mummina, olen sen kuullut monen suusta, mutta ne ovat pieniä hetkiä ajatuksissa, jotka ajatukset siis, jäävät kesken kun päälle vyöryy monia ajatuksia, miksi tämä elämä lasten kanssa on miljardi kertaa parempaa kuin ilman vaikka ei täydellistä kiiltokuva saa yhdestäkään päivästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka noin sairaita juttuja kirjoittelee? Normaalia katua sitä, että on lapsia? Lapseton tutkija? Ja lapsettomat komppaa?
Jos se on joidenkin kohdalla totta täytyy lapset tehdä vasta kolmekymppisiä, ei lähellä teini-ikää. Muuta syytä en voi keksiä sille, että katuisi lapsia. Vaikka lasten kanssa on välillä jopa haasteita, kuten elämässä yleensäkin. Mutta enemmän kuitenkin hyvää. Lapset on siunaus.

Mä luulin kerran lukevani hyvää tutkimusta ryhävalaista, mutta sitten huomasin, että tutkijalla ei ole edes omaa  ryhävalasta ja tajusin, että ihan sairaita juttuja kirjoittelee.

Tutkijana huvittaa juuri tämä tiettyjen aiheiden kohdalla toistuva oletus, että henkilökohtainen kokemus aiheesta on oleellisempaa kuin kaikki koulutuksen ja tutkimuksen myötä kertynyt tieto ja metodologinen osaaminen. Ei kukaan oleta, että syöpätutkijan pitää olla itse sairastanut syöpää voidakseen tehdä aineistosta oikeita johtopäätöksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vaatimukset ovat kyllä kiristyneet monellakin tavalla. Otetaan esimerkiksi lasten hakeminen päivähoidosta kotiin. Vielä ysärillä oli tavallista, että äiti soitti päiväkotiin kotiin tullessaan, että eskarilainen voidaan nyt lähettää yksin päiväkodista kotimatkalle, kun aikuinen on tullut kotiin. Nykyään sen sijaan ei voi edes pyytää naapurin yläkouluikäistä hakemaan lapsen päiväkodista, koska vain yli 18-vuotias saa toimia hakijana.

Todellisuudessa laki sallii sekä sen, että eskarilainen menee eskariajan jälkeen yksin kotiin kuin senkin, että eskarilaisen tai nuoremman päiväkodissa olevan hakee teini tai muu alaikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Ok tabu syystäkin. Mitä tapahtuu lapselle, jonka katumisesta puhutaan avoimesti? Ei välttämättä suoraan lapselle, mutta kyllä se jotain kautta hänen korviinsa voi kantautua ennemmin tai myöhemmin.
Erityisesti jos antaa haastattelun mediaan omalla nimellään tms. Kyllä pitää osata puhua asiasta hieman salaa, vain todella luotetuille ihmisille.

Sulla tuli väärinkäsitys. Kukaan ei ohjeistanut kertomaan lapsille, että nyt kadun teitä. Ylen artikkelissa puhutaan siitä, että jos ei jaksa, niin vanhemman olisi hyvä kommunikoida ajatuksia esim neuvolan suuntaan. Aihe on niin tabu, että usein ihmiset ei puhu siitä edes muille vanhemmille tai perheneuvolassa jne, mikä on ongelmallista. Mutta tokikaan aiheesta ei kannata avautua lapselle tai ihmisille, joihin ei luota. 

Vierailija kirjoitti:

Musta olisi hyvä muistaa näissä katumiskeskusteluissa yksi tosi olennainen asia: tilanteet ovat erilaisia. Kukaan ei etukäteen ajattele, että omalle kohdalle osuisi esimerkiksi erityislapsi, vammainen lapsi tai paljon sairasteleva lapsi. Suurin osa ihmisistä on etukäteen optimistisia, että oman lapsen kanssa sujuu ja oma lapsi on terve. Ei kukaan toivo sairasta lasta. On aivan eri asia elää lapsen kanssa, jonka kanssa arki sujuu jouhevasti, lapsi syö, nukkuu ja kasvaa normaalisti kuin jos arki on jatkuvaa taistelua. 

Harvan sairaankaan lapsen vanhemman kokoaikainen tunne varmaankaan ei ole katumus vaan toive että elämä olisi sairaalle lapselle ja siten myös itselle helpompaa.

Lopettakaa tää juttu. Lasten tekeminen on tärkein asia oikeesti maailmassa! Suomessa muutenki jo alhanen syntyvyys. Ite sain lapsen ja olin niin onnellinen ku näin hänet ja oon päässyt hoitamaan ja rakastamaan. Lapsi antaa elämälle merkitystä. Itse asiassa kannattaa tehdä monta. Ja joo, en pysty enää tekemään samoja asioita kuin ennen lasta, mutta koen silti että näin on parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaatimukset ovat kyllä kiristyneet monellakin tavalla. Otetaan esimerkiksi lasten hakeminen päivähoidosta kotiin. Vielä ysärillä oli tavallista, että äiti soitti päiväkotiin kotiin tullessaan, että eskarilainen voidaan nyt lähettää yksin päiväkodista kotimatkalle, kun aikuinen on tullut kotiin. Nykyään sen sijaan ei voi edes pyytää naapurin yläkouluikäistä hakemaan lapsen päiväkodista, koska vain yli 18-vuotias saa toimia hakijana.

Todellisuudessa laki sallii sekä sen, että eskarilainen menee eskariajan jälkeen yksin kotiin kuin senkin, että eskarilaisen tai nuoremman päiväkodissa olevan hakee teini tai muu alaikäinen.

Tuosta voidaan silti tehdä lasu.

Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Jos katuu lasta, niin eikö lapsi kannattaisi silloin antaa adoptioon jollekin vastentahtoisesti lapsettomalle?

Nämä kommentit on kyllä niin ajattelemattomia!

Oletko ottanut huomioon, että toinen vanhempi ei päätä yksin lapsen asioista, kuten siitä, antaako sen adoptoitavaksi?

Jos minä saisin lapsen, joutuisin olemaan sille äiti. Adoptio ei onnistuisi, koska lapsella olisi myös isä, joka ei suostuisi adoptioon.

Jos jättäisin lapsen isälleen ja lähtisin, olisi oveni takana 15 vuoden päästä lapsi ja sitten joutuisin viimeistään olemaan äiti. Tätä ennen saisin kuulla kaikilta koko ajan, miten huono ihminen olen ja välit menisi kaikkien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.

Saat toki ajatella noin, mutta todennäköisesti he eivät kaipaa sääliäsi. Saattavat tahoillaan ajatella, että luojan kiitos ei tullut tehtyä tuota virhettä. Ja sitten samaan syssyyn sekin huomio, että sinähän et voi varmuudella tietää, kuinka moni heistä olisi kipeästi halunnut lapsen, mutta ei sitä koskaan saanut, joten se vapaa-aika täytetään sitten muilla riennoilla kun kerran voidaan.