Hätähuuto!!

Siis ap kuvittele minä aikuinen ihminen oon itkeny vesiputousitkua koulussa muiden nähden. :) Ja arvaa mikä niiden reaktio oli? Ne lähti ja jätti mut sinne poraamaan. Oli kuulkaas aika ihmisarvoinen olotila.

Juu, olen tästä yrittänyt puhua äidille ja sieltä ei ollut mitään hyötyä, vain pahempi olo. Lääkärissä käyty ja tyhjin taskuin sieltä myöskin pois. Mies suuttuu ja raivostuu, sitä en enää jaksa. Sossu sanoi lepää vähän ja tee jotain mukavaa, no en saa mistään iloa. Ehkä tämä, kun tänne on saanut purkaa rehellisesti on saanut jotain tunteita nousemaan ja tajuamaan. Lapsia ajattelen enemmän, eli se hyöty on tullut edes. Ihan pieniä hyviä asioita kyllä on, mutta se ei riitä.

Mies tulee kotiin ja alkaa huuto taas, kun akka vain laiskottelee, se saa mielen mustaksi. Tuntuu hirveältä, kun aikuisen ihmisen olisi pakko, mutta kun mulla ei ole voimia edes siihen pakkoon.

Mutta minä kyllä susta välitän, vaikken sua tunne. Ollaan samassa veneessä. 😊

T.115

Mies mies kenen mies Sinun vai naapurin vai serkun mies

Joskus täytyy ottaa omaa aikaa.

Whuoaaaaaaou, sanattomoiduin

Oma mies. Hän saa tästä kyllä hirveästi tsemppaamista, koska on niin reipas ja mun itsetunto taas laskee, mikä on ikävää.

Hirveää, jos koulussa itkee, eikä kukaan edes kysy mikä sulla on.

Mun itkeminen on lähinnä saanut vihaa osakseen. Lääkäri antoi kyllä paperia ja totesi, että joskus on vaikeampaa ja surettaa ja kyllä se itku siitä sitten.

Ja jätä moinen paska mies,kun voit paremmin. Masennukseen on lääkitys ja apua, mutta jos ympäristö eli tässä tapauksessa paska parisuhde, aiheuttaa sitä masennusta, niin sinä et parane ennen kuin ympäristöstä on poistettu sairautta aiheuttavat elementit. Ihan sama, jos hammas on mätä ja siihen isketään vaan paikka ja särkylääkkeet kouraan, että pärjäile.

Mutta, masennus ensin, oma jaksaminen kuntoon. Sitten lapset kainaloon ja parempaa kohti.

Jos et itsesi takia jaksa lähteä, lähde lastesi takia pparisuhteesta. Opetat muutoin lapsille, että tällainen on normaali parisuhde ja he toistavat suurella todennäköisyydellä samaa kaavaa, ollen aikuisena samassa jamassa kuin sinä.

Pystyt siihen kyllä avun kanssa. Vaadi apua siellä terveyskeskuksessa. Ei mitään "no vähän paha olo, ei tässä mitään ihmeitä" vaan suoraan, että "perkele vedän itteni tässä kiikkuun, mieskin kohtelee kuin halpaa sontaa".

Viha on OK.

Siksi mies (ei ehkä vihaa vaan) on kypsä mun väsymykseen ja saamattomuuteen ja huutaa ja tilanne pahenee ja pahenee lisää ja lisää. Nyt en enää haluasi ja jaksaisi edes kertoa tai ainakaan enää valittaa hänelle mistään, kun se ei ole johtanut, kuin vain pahentaa mun oloa.

Mutta kyllähän sen nyt näkee, ettei toinen tee mitään tai ole se mikä ennen, en pääse edes pakoon tätä koko asiaa mihinkään, siksi tunnen olevani täysin umpikujassa.

Ratkaisua ei tunnu olevan missään enää.

mitä sanottiin siellä kriisipuhelimessa sinulle

avaatko asiaa kun muutenkin jaksat tänne kirjoitella

Vihaa tuntuu kyllä olevan sisällä, kun oikein mietin tarkkaan. Varmaan ihan raivoa ehkä, en osaa sanoa. Mutta sitten se peittyy taas siihen, etten näe enää tulevaisuutta millään tavalla, tai ainoastaan niin, että lapset on kasvanut isommaksi/aikuiseksi, jotenkin tuntuu, että minua ei näy siellä missään. Ihan kun minä olisin joku turha tausta-apu vain ollut siellä jossain, mistä ei ole mitään muuta, kuin ollut vähän apua joskus, kun ei ole ollut muutakaan apua.

Mun pitäisi alkaa ajattelemaan enemmän itseäni. Voisin kirjoittaa ajatuksia paperille ja antaa mieheni rauhassa lukea, mikäli pelkään hänen reaktioitaan. Olen sitä nyt tehnytkin. Hän oli myös sitä mieltä, että minun pitäisi tosiaan vaatia sitä hoitoa. Hän huomasi, etten saa kunnolla suutani auki tai siis kerroin, että minun on hyvin vaikea puhua tästä ja lapsi vaatii heti huomiota, kun näkee minun olevankin elossa.

Ja itkin niin paljon puhelimessa, että oli vielä vaikeampi puhua. Se tästä niin hirveää tekee, kun lääkärireissu meni hirveällä itkulla, ettei henkeä kunnolla saanut.

Hei ap, täällä samoja ajatuksia ja varsinais-suomesta minäkin. Olen kahden lapsen totaaliysh, ei perhettä ei kavereita ei mitään. Yksinäisyys, unenpuute, jatkuva ahdistus ja masennus houkuttelevat tänäänkin nukkumaan pois. Toimintakyky on lamaantunut, pakko silti tehdä kaikki yksin. En edes uskalla hakea apua enää koska siitä seuraa lasten sijoitus, toisaalta olen pitkään miettinyt että ehkä tulee se päivä kun en enää pelkää ja itse soittaisin sos.päivystyksen hakemaan lapset parempaan paikkaan ennenkuin itse lähden.

Olisipa lapsilla edes isä niin minun poismeno ei haittaisi niin paljoa.

Syyllisyys on estänyt tähän mennessä tekemästä mitään, olenhan velvollinen lapsistani huolehtimaan mutta sekin ahdistaa kun tiedostan että en ole tarpeeksi.

Syyllisyys on tosiaan päällimmäisenä ajatuksena myös tunteista, taitaa olla tunteet ihan sekaisin kaikki. Sossu ei meillä ole saanut muuta, kun mun olon vielä kurjemmaksi lisää. Syyllistämistä rivien välistä, kun olet nyt saikulla että lepää ja ole ihan rauhassa. No kun on lapsia ei levätä, tai sitä on yritetty tehdä ja asunto on kaatopaikka, itse on ihan räjähtänyt ja loppuunpalanut ihmisraunio.

Pitäisi pelastaa ensin itsensä ennen, kuin toiset, miten se onnistuu esim juuri sinulla, kun olet totaali-yh? Minä en ole, mutta vastuu on täällä kaikki kotona vain mun, mies ei jaksa tai ehdi ja raivostuu vaan lisää.. mikä taas lisää tätä kurjuutta.

Jotenkin kaikki mennyt siihen tiettyyn loppupisteeseen, kun kaikki paikat on jo käyty läpi, pyydetty apua, puhuttu ja puhuttu ja tietty itkut itketty myöskin. Tai enhän edes itkenyt ennen, kuin ajattelin loppumista poispääsyä tästä koko pimeydestä ja aloin pelkäämään.

Täällä käyn ja muuten makaan sohvalla. En muista milloin olin viimeksi suihkussa, lapset syö jääkaapista jotain mitä löytää, itselle ei maistu.

Ajattelen, että lapset voisi saada paremman ja jaksavamman äidin mikäli mua ei enää olisi.

Vierailija kirjoitti:

Juu, olen tästä yrittänyt puhua äidille ja sieltä ei ollut mitään hyötyä, vain pahempi olo. Lääkärissä käyty ja tyhjin taskuin sieltä myöskin pois. Mies suuttuu ja raivostuu, sitä en enää jaksa. Sossu sanoi lepää vähän ja tee jotain mukavaa, no en saa mistään iloa. Ehkä tämä, kun tänne on saanut purkaa rehellisesti on saanut jotain tunteita nousemaan ja tajuamaan. Lapsia ajattelen enemmän, eli se hyöty on tullut edes. Ihan pieniä hyviä asioita kyllä on, mutta se ei riitä.

Mies tulee kotiin ja alkaa huuto taas, kun akka vain laiskottelee, se saa mielen mustaksi. Tuntuu hirveältä, kun aikuisen ihmisen olisi pakko, mutta kun mulla ei ole voimia edes siihen pakkoon.

Kun mies tulee kotiin, sinä lähdet päivystykseen.

Sano vaikka käyväsi kaupassa tai jotain, lapset jää nyt miehen kontolle ja he pärjää keskenään.

Sanot päivystyksessä, että aiot tappaa itsesi jos et saa apua.

Ja apua pitää jaksaa vaatia, surullista mutta niin se menee.

Tai aamulla pyydät lapsille hoitajan ja lähdet sinne päivystykseen etkä suostu pois ennenkuin saat konkreettista apua.

Ap ja muut samoin tuntevat, jatkakaa avun pyytämistä, näyttäkää vaikka mitä olette tänne kirjoittaneet, jos puhuminen on vaikeaa. Akuutissa tilanteessa soitto 112. Olette arvokkaita ja ansaitsette apua!

Onko sun kaupungissa ns jalkautuvaa akuuttipsykiatriaa, joka tulisi ihan kotiin sua katsomaan?

On paha mieli sun puolesta. Surullista että apua on niin vaikeaa saada tilanteessa jossa ei vaan jaksais taistella enää muutenkaan.