Hätähuuto!!

En osaa sanoa onko täällä, asun Turussa. Menen huomenna taas päivystykseen tai soitan yöllä ambulanssin mikäli tää jatkuu. Ihme kyllä, että saan nukuttua vähän, kun otan sen melatoniinin tai oikeastaan voisin mielestäni nukkua vuorokauden ympäri nyt näin ainakin aluksi, koska väsyn ihan pienestä, siis esim käyn vessassa tai kun soitin sen puhelun niin tuntui kun olisin tehnyt isonkin työn sen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Miten todistan henkisen väkivallan? Lasu ei ole sitä millään tavalla huomannut, siis kun kävivät täällä juttelemassa. Olin varmaan vähän hiljaisempi silloin, kun pelkään sanovani jotain väärää tai tyhmää niin olen sitten hiljaisempi.

Sain tuosta numerosta kiinni mukavan ihmisen. Oli vaikea puhua ja itku on niin voimakas ja on tuo pienempi lapsi tässä ja alkaa heti ottamaan kontaktia minuun, kun en ole ’elävä-kuollut’ zombie. Luulee heti, että äiti jaksaisi leikkiä tai tehdä jotain.

Minun käskettiin ennen kaikkea ajatella itseäni enemmän ja puhumaan tunteista tai esim kirjoittaa vaikka miehelle, mutta yritin sanoa, ettei kuuntele minua, en jaksa yrittää ja yrittää, että joku ymmärtää.

Jos pääsen sairaalaan niin täällä sitten on lapset ns keskenään ja tämähän mut on pakottanutkin tähän tilanteeseen, mutta nyt en vaan enää jaksa.

Ei sinun tarvitse henkistä väkivaltaa todistaa. Kyllä se sinusta näkyy ja kuuluu jutuistasi, ja kun lopultakin pääset juttelemaan ihmiselle jonka työnkuvaan oikeasti kuuluu sinun ymmärtäminen, tilanne on hänelle ilmiselvä, jos hän on työnsä tasalla. 

Minun nähdäkseni sinua vaivaa tosiaan vain ymmärtämätön ympäristö ja sen ruokkima masennus, ja on järkyttävää että niin yleiseen ongelmaan ei löydy selkeää apua ensipyytämällä. Mutta se ei ole sinun ongelmasi eikä sinun syytäsi, vaan koronavuodet taitavat näkyä ruuhkina. Sinä tarvitset silti apua nyt, jotta löydät itsetuntosi ja lakkaat pitämästä itsekin itseäsi syyllisenä siihen, että et ole kone. Sitä paitsi, koneetkin vikaantuvat. 

Hakeudu heti päivystykseen. Tiedän omakohtaisesti tuon tunteen, kun ajatus itsem*rhasta kirkastuu. Se vaan tuli yhtäkkiä ja muutuin täysin rauhalliseksi, tähän tämä loppuun. Tässä on ratkaisu ja tuskan päätepiste. Lapset hoitoon mummolaan ja äiti pääsee vihdoin rauhaan. Muistan, miten sydän lakkasi hakkaamasta, ei ollut enää paniikkia, vaan pitkästä aikaa tunsin syvää rauhaa. Ihmeellinen tunne, kaikki oli selvää kuin pläkki. Jälkiteen todella pelottavaa ajatella tätä. Mutta minä selvisin, niin sinäkin selviät, olet ajatuksissa! <3

Minun tyttö oli samassa tilassa viime syksynä ihan loppu. Onneksi kertoi siitä minulle ja tuli juttelee kotiin, vaikka jo aikuinen on. Meni lääkäriin ja sai masennuslääkkeen (Venlafaxin), oli ollut jo pitempään masentunut. Lääke alkoi tehota ja mieli parani ja lisäksi juttelemassa kävi psykologilla. Nyt on kuin eri ihminen, tekee ja touhuaa, juttelee ja on tyytyväinen. Myöntää nyt itse, että liian pitkään tilaansa kesti. Joten hoitoa kannattaa hakea pikaisesti jo puhuminenkin auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Joku paha-ajatus on saanut minut valtaansa ja en näe yhtään ratkaisua missään. Jos pääsisin sinne osastolle esim lepäämään, niin mitä sen jälkeen, eihän edes tämä sairausloma ole mua auttanut lainkaan. En halua nähdä ketään, en tehdä mitään ja velvollisuudet on pahimmat. Koen kaikkien ajattelevan, että tuolla tuo huonoäiti ja heikko ihminen menee, olisi ajatellut ennen, kuin hankki perheen, kun ei edes siitä jaksa huolehtia. Kaikki muut tuntuu jaksavan ja tekevän ja onnistuvan kaikessa, minä vain olen laiska, saamaton surkimus, jota edes mies ja lapset ei enää jaksa katsella

Tuo on yksi tilannetta pahentava seikka, että sinulla ei ole ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka edustaisivat mitään muuta kantaa kuin äiti ja mies. He ovat tottuneet näkemään sinut liiankin vahvana, ja kasvaneet riippuvaisiksi siitä. Nyt he eivät jaksa eivätkä onnistu minkään kanssa, eli eivät pysty edes tukemaan sinua kun tilanne menee yli heidän käsityskyvyn. Mutta syytätkö heitä - ei, syytät itseäsi. Vaikka olet yrittänyt jo liikaakin ja ajanut itsesi piippuun. 

Nimenomaan tästä syystä osastojakso auttaisi sinua näkemään, että todellakin maailmassa on muitakin näkemyksiä, parantavia näkökulmia ja tukea ja myötätuntoa. Lopulta otat ne vastaan ja alat nähdä, mikä on terveellistä kanssakäymistä ja mikä ei. 

Kun tässä maassa on toistasataa tuhatta lasta sijoitettuina pois kotoa, niin se on kutakuinkin joka yhdeksäs lapsi. Et ole todellakaan ainoa, joka ei jaksa. Mutta ihmiset eivät uskalla näyttää hätäänsä ja heikkouttaan. Niin huonosti meillä menee kun meidät erotellaan ydinperheiksi, joiden pitäisi vain suorittaa täydellistä elämäämme keskenämme ja laittaa kaikki energiamme siihen joka hetki. Se on kuitenkin vain ideologiaa ja julkisivua. Todellisuus on jotain muuta: pelkoa, yksinäisyyttä, kipua.

Kriisipuhelimeenkin voi soittaa uudelleen jos ensimmäinen puhelu ei ratkaise ongelmaasi.

Kävin taas tänään lääkärissä. Lääkäri totesi mulla olevan vaikean masennuksen, ahdistuneisuushäiriön , paniikkihäiriöitä ja sos.tilanteidenpelkoa.
Sain reseptit ja osastolla ei ole oikein tilaa, ellen ole akuutissa vaiheessa. Yritin ja yritin vain hokea sitä, etten kestä enää ja olen ihan loppu ja mulla on hyvin synkkiä ajatuksia ja sain sen ns lopullisen itsari-ajatuksen kolme iltaa ja kokoajan se on muutenkin pyörinyt mielessä enemmän tai vähemmän. Keskusteluapua tarjottiin myöskin, sanoinkin että haluan tai tarvin kaikki avut, ettei mikään pieni enää riitä mulle.

Ehkä kolmas kerta toden sanoo!

Piti myös sitä hyvänä, että nukun, vaikka kerroin että se on ainut asia mitä haluan nyt tehdä.

Soitan taas joihinkin noihin numeroihin uudestaan.

En kehtaa siellä alkaa huutamaan ja riehumaan, vaikka itken kyllä äänekkäästi, että en jaksa enää.

Hyvä sinä!! <3 nyt sinnikkäästi vain eteenpäin! Lisää apua vaadi.

Ap, kirjoittelin sinulle täällä maanantai-iltana ja tulin katsomaan, oletko kertonut kuulumisia. Hienoa, että rohkaistuit hakemaan apua! Avun saaminen voi tosiaan vaatia sinnikkyyttä ja vaatimista, mutta muista, että sinulla on oikeus saada apua. Olet oikealla tiellä nyt. Jos vain jaksat ja tuntuu hyvältä, niin kerro tänne välillä kuulumisia.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi olla totta kuinka moni on mennyt halpaan!
Ap jatkaa provoaan niin kauan kuin saa empatiaa ja sympatiaa. Todellakaan tuossa tilanteessa oleva ihminen ei päivittäisi tuntemuksiaan tunti tunnilta!
Tiedän, että monella on vaikeaa (itsellänikin on joskus ollut, ehkä juuri siksi tunnistan provon), mutta ap nauraa partaansa kun on saanut ihmiset tarttumaan täkyyn.

Olen itsekin avautunut joskus täällä kun on ollut hätä, ja on tuntunut ettei apua saa mistään enkö ole yhtään tiennyt mitä pitäisi tehdä ja miten selviän. Tuntemattomien tuki ja apu on kannatellut pahojen hetkien yli ihan oikeasti.
Lääkärille tai kriisipuhelimiin ei voi soitella koko ajan, osastolle ei pääse, tuntuu ettei kukaan usko eikä mistään saa apua ja kaikki kaatuu päälle.
Tämä on oikein hyvä paikka vertaistuelle.

Toivottavasti ap saat apua

Vierailija kirjoitti:

Ei voi olla totta kuinka moni on mennyt halpaan!
Ap jatkaa provoaan niin kauan kuin saa empatiaa ja sympatiaa. Todellakaan tuossa tilanteessa oleva ihminen ei päivittäisi tuntemuksiaan tunti tunnilta!
Tiedän, että monella on vaikeaa (itsellänikin on joskus ollut, ehkä juuri siksi tunnistan provon), mutta ap nauraa partaansa kun on saanut ihmiset tarttumaan täkyyn.

En usko ap:n provoavan, mutta jos provoaakin, niin mitä sitten? Tässä ketjussa on jaettu lukuisia hyviä vinkkejä avun hakemiseen ja kannustettu siihen. Voi olla, että joku itsemurhaa suunnitteleva tai oman olonsa ja jaksamisensa kanssa epätoivoinen löytää tämän ketjun ja uskaltaa hakea apua. Jos tämä ketju antaa toivoa edes yhdelle ihmiselle, niin silloin tämä on täyttänyt tehtävänsä.