Lue keskustelun säännöt.
Muita, joille suututtiin aina kun lapsena satutti itsensä?
23.04.2022 |
Äitini sai aina raivarin, jos vaikka kaaduin pyörällä tai muuten satutin itseni. Huusi mm. "senkö takia tuon pyörän sinulle ostin, että sillä ajetaan päin seinää" tai kun pulkkaan tuli naarmu "tiedätkö paljonko tuo maksoi, seuraava on kirpputorilta sitten"
Sen sijaan, että olisi huolestunut loukkasinko itseni. Olin ihmeissäni, kun kaveri kaatui rullaluistimilla ja hänen äitinsä putsasi ja laastaroi haavat ja antoi jäätelöpuikon lohdutukseksi. Opin nopeasti salailemaan haavojani ja ensimmäinen muistoni on joskus 5-6 vuotiaana kun levitin polveen äidin jotakin meikkivoidetta kun piti mennä saunaan. Se lähti tietty veden mukana. Äiti karjui, olenko rikkonut jonkun tavaroita hölmöilylläni.
Itsellä kohta 3v tytär enkä ikinä voisi kuvitella tekeväni samoin.
Kommentit (106)
Vierailija kirjoitti:
Saattaa olla, että tuo on tyypillistä nisäkkäille yleensäkin. Ainakin kissojen ja koirien olen nähnyt kurittavan vaaraan joutunutta pentua. Ja joka tapauksessa reagointimalli siirtyy kuin huomaamatta itselle, kun itseä on kasvatettu niin. Meillä suututtiin, jos lasi meni rikki tai sattui jokin muu vahinko. Niinpä sitä oppi salaa keräämään sirut hiljaa omin sormin ja niinpä sain kahdesti lapsena ison viiltohaavan käteeni tästä syystä. Toinen tulehtui. Mutta kuinka ollakaan, ymmärsinkö itse toimia toisin oman lapseni kanssa? Jostain syvältä sisältä nousi opittu käytösmalli ja suuttumus, kun hän vuorostaan rikkoi lasin. Aivan kuin minut olisi ohjelmoitu.
Ratkaisu olisi ehkä se, että omien vanhempien vahingolliset käytösmallit olisi tiedostettu ja käsitelty ennen omien lasten hankkimista, samoin kaikki omat traumat. Itse sain lapseni niin nuorena, etten noita ollut ehtinyt käydä läpi. Luulin, että vanhemmuus kyllä sujuu luonnostaan.
Kaikessa muussakin syvällinen oppiminen tapahtuu vasta sitten, kun kokemukseen on turvallinen ajallinen välimatka. Olen huomannut tämän työelämässäkin. Yleensä vasta kun työpaikka on vaihtunut ja on lomalla rentoutuneessa mielentilassa, ymmärtää, miten joku kinkkinen työasia olisi kolme vuotta sitten pitänyt hoitaa.
Kiitos hienosta kommentista ed.
Vanhempani olivat sota-ajan kokeneita lapsia, periaatteena selviäminen ja myöhemmin päteminen oman ammatin kautta. Lapset siinä sivuseikka. En jaksa kertoa, mutta olin aika heitteillä. Hain koulun jälkeen 4v pikkuveljeni hoitopaikasta ja laitoin meille jotain "ruokaa".
Jälkeenpäin tavallaan ymmärrän vanhempiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä muistan että kun lapsena sairastuin siitä poikkeuksetta suututtiin, taas oot ollu liian vähissä vaatteissa ulkona jne huutoa. Siinä oppi peittelemään ja väheksymään kaikkia vaivoja. Sama jatkuu edelleen. Esim. viime kesänä sairastuin munuaistulehdukseen. Oireet oli vähän oudot ja epämääräiset. Niinpä viikkokausia söin hirveät määrät kipulääkkeitä ja kävin töissä ja elin normaalisti, kunnes kuume nousi 40 asteeseen eikä enää laskenut. Senkin jälkeen odotin 5pv ennenkuin menin lääkäriin. Sairaalassa todettiin paitsi todella korkea tulehdusarvo myös korkeat maksa-arvot kaiken sen panadolin syömisestä.
Äitini sydänvika löytyi kun pyörtyi juoksulenkille ollessaan 65v. Kaikki oireet oli selittänyt itselleen sillä että on vaan niin huonokuntoinen ja lihava (hän painaa 50kg). Siitä sitten sairaalaan ja joutui odottamaan sydänleikkausta osastolla muutaman viikon, koska äkkikuoleman vaara oli niin suuri.
Mietin että mitenpä äiti olisi osannut lapsistaan huolehtia kun ei itsestäänkään. Äiti muistelee että melkein antoi siskoni kuolla teini-iässä keuhkokuumeeseen. Sisko makasi sängyssä viikkoja sairaana, äiti vaan odotti että kyllä se siitä paranee eikä vienyt lääkäriin.
Nyt omien lasten kanssa opettelen tunnistamaan tarvetta hoidattaa vaivoja. Ei aina tarvitse odottaa ikuisuutta ennenkuin hakeutuu hoitoon. Helpompaa on kun menee ajoissa.
Ystävääni iski salama lapsena ja vanhemmat jättivät vaan sohvalle, että kyllä se siitä jossain vaiheessa herää.
Tämä on kyllä mielenkiintoista, en itsekään tunnista tai halua tunnistaa sairauden oireita itsessäni. Enkä osaa pyytää apua, koska en oikeastaan usko, että kukaan haluaisi auttaa tai minulle edes mitään apua kuuluisi. Yksin on selvittävä. Pahinta olisi varmaan, jos minussa ei olisikaan mitään vikaa, mikä häpeä se olisikaan, jos olisi mennyt apua pyytämään ja turhaa huomiota hakemaan... Parempi vaan pysyä näkymättömänä, se oppi on kyllä mennyt tehokkaasti perille. Joskus lähes ihmettelen itsekin, olenko oikeasti olemassakaan...
Niin tuttua. Olen syntynyt 90-luvun alussa ja vanhempani 60-luvulla. Sairastumisiin suhtauduttiin vakavasti, jopa liian vakavasti. Mutta vahingoista ja onnettomuuksista suututtiin! Opin myös siihen, että niistä ei sitten kerrota. Loukkasin polveni, kun kaaduin pyörällä, mutta purin hammasta ja pesin haavat itse. Lopputulos ei ollut kovin hyvä, jäi lievä vamma. Vielä nykyäänkin syytän itseäni kaikesta mikä menee pieleen, vahingot ja onnettomuudet ovat oma vikani. En muista että ikinä olisi lohdutettu... ei edes silloin kun sairastin, mutta siitä ei sentään syyllistetty. Jos oli paha mieli ja itketti, niin käskettiin vain lopettamaan se kitinä.
Pahinta ehkä on, että sama tapa suuttua on juurtunut itsellenikin. Olen sen huomannut vasta parisuhteessa, suutun jos puolisoni satuttaa itsensä tai rikkoo vahingossa jotain jne. Tavasta pois oppiminen on vaatinut ihan aktiivista opettelua, spontaani reaktio olisi suuttumus. Inhottaa olla näin tunnevammainen. Lapsia en monestakaan syystä halua hankkia, mutta ei omat lapsuudentraumat ja tunnevammaisuus niitä vähäisimpiä syitä ole...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.
Eikö se sattuminen ole tavallaan sitten se rangaistus tuosta? Tarviiko vielä toinen rangaistus olla?
Näin kai, mutta siltä olisi voinut välttyä, jos olisi kuunnellut vanhempia. Ei kaikkia virheitä tarvitse itse tehdä, voi oppia myös muilta.
Turha puolustaa tuollaista kasvatustyyliä. Aikuinen joka kasvattaa lasta huutamalla pikkuvirheistä, kasvattaa aikuisen joka haluaa satuttaa itseään.
T. Aika monta kertaa ajatellut kuinka lähtisi täältä kun elämä on niin raskasta ja mokaan koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttua. Olen syntynyt 90-luvun alussa ja vanhempani 60-luvulla. Sairastumisiin suhtauduttiin vakavasti, jopa liian vakavasti. Mutta vahingoista ja onnettomuuksista suututtiin! Opin myös siihen, että niistä ei sitten kerrota. Loukkasin polveni, kun kaaduin pyörällä, mutta purin hammasta ja pesin haavat itse. Lopputulos ei ollut kovin hyvä, jäi lievä vamma. Vielä nykyäänkin syytän itseäni kaikesta mikä menee pieleen, vahingot ja onnettomuudet ovat oma vikani. En muista että ikinä olisi lohdutettu... ei edes silloin kun sairastin, mutta siitä ei sentään syyllistetty. Jos oli paha mieli ja itketti, niin käskettiin vain lopettamaan se kitinä.
Pahinta ehkä on, että sama tapa suuttua on juurtunut itsellenikin. Olen sen huomannut vasta parisuhteessa, suutun jos puolisoni satuttaa itsensä tai rikkoo vahingossa jotain jne. Tavasta pois oppiminen on vaatinut ihan aktiivista opettelua, spontaani reaktio olisi suuttumus. Inhottaa olla näin tunnevammainen. Lapsia en monestakaan syystä halua hankkia, mutta ei omat lapsuudentraumat ja tunnevammaisuus niitä vähäisimpiä syitä ole...
Jep. Itse en kertonut edes hyväksikäytetyksi tulemisesta koska pelkäsin että sekin katsotaan mun viaksi.
Minulle on myös selkärankaan iskostunut tuo tuomitsevalla äänellä tiuskaistu "NO NIIIIN!", kun jollekin läheiselle sattuu jotakin. Se tulee suustani automaattisesti, kun koko lapsuuteni se oli vanhempien reaktio. Kuitenkin välittömästi ensireaktion jälkeen riennän auttamaan ja hoivaamaan, toisin kuin vanhempani...