Muita, joille suututtiin aina kun lapsena satutti itsensä?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.

"Tee kuten sanon, eikä kuten itse teen".

Isosiskoni sai raivarin ja haukkui, äitini heitti marttyyrivaihteen päälle ja liepotti ympäriinsä itkemässä, miten rankkaa hänellä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.

Eikö se sattuminen ole tavallaan sitten se rangaistus tuosta? Tarviiko vielä toinen rangaistus olla?

Näin kai, mutta siltä olisi voinut välttyä, jos olisi kuunnellut vanhempia. Ei kaikkia virheitä tarvitse itse tehdä, voi oppia myös muilta.

Joo tietysti pitää torua siitä, mutta eikö se itensä satuttaminen jo toimi rangaistuksena ja muistaa sitten, että ei kannata tehdä uudelleen? Mitä hyötyä siitä olisi, jos vielä lisäksi saisi remmiä?

Remmi ei kyllä missään tilanteessa ole tätä päivää. Itse ajattelin lähinnä juuri lapsen torumista tms.

Vierailija kirjoitti:

Itse huomannut että kun lapsi loukkaa itsensä, olen kiukkuinen vaikka oikeasti olen peloissani/pelästynyt/huolestunut. En ymmärrä miksi se tunne tulee ikäänkuin kiukkuna ulos.

Mulla tulee samlla tavalla. Tunteen takana on kuitenkin pelko, reaktio on vain "väärä".

Sitä on niin huolissaa/ peloissaan, että se purkautuu noin. 

Väittäisin , että tämä on opittu malli . 

Meillä äiti syyllisti jos olin sairas. Ei empatiaa.

Olet sairaana koska silloin ja silloin "et käyttänyt hanskoja, pyöräily, ulkoilit tms. Muuta.

Aikuisena tiedän että ihminen sairastuu aina silloin tällöin eikä liity siihen mitä teki tai jätti tekemättä.

Läsnä myös ruumiillinen kuritus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.

Eikö se sattuminen ole tavallaan sitten se rangaistus tuosta? Tarviiko vielä toinen rangaistus olla?

Näin kai, mutta siltä olisi voinut välttyä, jos olisi kuunnellut vanhempia. Ei kaikkia virheitä tarvitse itse tehdä, voi oppia myös muilta.

Joo tietysti pitää torua siitä, mutta eikö se itensä satuttaminen jo toimi rangaistuksena ja muistaa sitten, että ei kannata tehdä uudelleen? Mitä hyötyä siitä olisi, jos vielä lisäksi saisi remmiä?

Aloituksessa kerrottiin suuttumisesta, ei remmistä.

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrätte, ettei tuo ole normaalia?

Osa ihmisistä reagoi noin ja luulen, että aika isokin osa.  Ja se taitaa olla aika normaalia, vaikkakin kamalaa.

Muistan omasta lapsuudestani, että meilläkin syyllistettiin, jos loukkasi itsenä. Meitä lapsia oli paljon ja varmasti ei äiti jaksanut paapooa, kun tuli jotkin ylimääräistä huota, jos joku loukkasi itsensä. Muistan kerrankin astuneeni naulaan joka meni jalasta lähes läpi, mutta en kertonut kenellekkään, koska sain kiskaistua jalan naulasta irti. Ja jos joku sai haavan, laitettiin vaan hiekkaa päälle, ettei vuoda, tai ratamon lehti :D

Aika pian sen oppi salaamaan, jos itsensä loukkasi, enkä vieläkään vaikka olen jo yli 60v kerro koskaan kenellekään, jos olen sairas tai loukannut itseni, koska jotenkin se hävettää edelleen.

Omille lapsilleni olin tietoisesti erilainen. Jos lapsi kaatui pyörällä, en mennyt  viereen raivoamaan, että nyt rikoit sen pyörän, vaan kysyin lapselta, loukkasiko hän itsensä. 

Mutta huomasin, että meillä mies oli juuri sellainen, että olisi mennyt siitä pyörästä raivoamaan. Aika äkkiä sain hänet ymmärtämään, että jos lapsi esim kaatuu pyörällä, ei ole väliä miten pyörän käy, vaan pääasia on, ettei lapsi loukaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.

Katsos kun kokemus opettaa enemmän kuin puhe.

Vierailija kirjoitti:

Meillä äiti syyllisti jos olin sairas. Ei empatiaa.

Olet sairaana koska silloin ja silloin "et käyttänyt hanskoja, pyöräily, ulkoilit tms. Muuta.

Aikuisena tiedän että ihminen sairastuu aina silloin tällöin eikä liity siihen mitä teki tai jätti tekemättä.

Läsnä myös ruumiillinen kuritus.

Meillä vanha äiti tekee tätä vielä, olen siis jo  kohta 50v. Sairastuin reumaan pari vuotta takaperin. Ihan kun kipujen kanssa ei olisi tarpeeksi rankkaa, muistaa hän yhä syyllistää. "Sitä ajettiin silloin mopolla nuorena likkana ranteet paljaana, nyt se sitten kostautuu" tai kun en saanut tiukassa olevaa purkkia auki. "Et sinä silloin nuorena käyttänyt sitä jumppalaitetta jonka minä kalliilla rahalla ostin, sen siitä saa" Huokaus.

Kaaduin pienenä pyörällä aika pahasti kun opettelin ajamaan pyörällä. Pyörä ajautui jyrkkään alamäkeen eikö äiti enää pitänytkään tarakalta kiinni. Kaaduin ja sain aivotärähdyksen ja käteni murtui. Äitini suuttui silmittömästi, huusi ja käski olla hiljaa.

Sain elinikäisen trauman ja tuo on edelleen voimakkain lapsuusmuistoni. Kysyin joskus myöhemmin että miksi et koskaan lohduttanut, et edes silloin kun kaaduin pyörällä tosi pahasti? Äiti tokaisi että ”kuule sähän olisit alkanut huutamaan kahta kauheammin jos olisin siinä alkanut sun veristä päätä siinä kovin voivotella”.

Eihän kyse ollut sellaisetkin että äidin olisi pitänyt voivotella tilannetta vaan sanoa että kyllä tämä tästä, älä huolehdi. Pitää sylissä ja lohduttaa. Sellaista hetkeä ei tullut ikinä. Kun sain omia lapsia oli päivänselvää että lohdutetaan kun kolhuja tulee.

Boomerit on kaikin tavoin sairaita ja häiriintyneitä. Ahne sukupolvi joka tuhosi koko maan.

Meillä ei ollut, mutta naapurin pojalla oli. Tuli tämän tästä kylään silmä tai poski mustana. Kertoi kuinka isänsä lyö aina jos sattuu tai itkee. Äitini sanoi, että jos loukkaa itsensä, saa aina tulla meille ja hoidetaan haavat kuntoon, ei tarvitse kertoa isälleen.

Kerran oli ajanut rattikelkalla puuta päin ja hammas oli irronnut. Äiti vei pojan lääkäriin. Tämä pojan isä ei edes koskaan saanut tietää asiasta. Tästä perheestä tehtiin monia ilmoituksia ja aina välillä poika oli kuukausia jossain, huostassa kai, mutta aina palautettiin.

Vasta aikuisiällä sain tietää, että tämän pojan isä oli sekakäyttäjä. En sitä toki lapsena olisi tajunnutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaaduin pienenä pyörällä aika pahasti kun opettelin ajamaan pyörällä. Pyörä ajautui jyrkkään alamäkeen eikö äiti enää pitänytkään tarakalta kiinni. Kaaduin ja sain aivotärähdyksen ja käteni murtui. Äitini suuttui silmittömästi, huusi ja käski olla hiljaa.

Sain elinikäisen trauman ja tuo on edelleen voimakkain lapsuusmuistoni. Kysyin joskus myöhemmin että miksi et koskaan lohduttanut, et edes silloin kun kaaduin pyörällä tosi pahasti? Äiti tokaisi että ”kuule sähän olisit alkanut huutamaan kahta kauheammin jos olisin siinä alkanut sun veristä päätä siinä kovin voivotella”.

Eihän kyse ollut sellaisetkin että äidin olisi pitänyt voivotella tilannetta vaan sanoa että kyllä tämä tästä, älä huolehdi. Pitää sylissä ja lohduttaa. Sellaista hetkeä ei tullut ikinä. Kun sain omia lapsia oli päivänselvää että lohdutetaan kun kolhuja tulee.

Äitisi on paha, perin juurin mätä yksilö. Miksi olet missään tekemisessa tuollaisen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Meillä äiti syyllisti jos olin sairas. Ei empatiaa.

Olet sairaana koska silloin ja silloin "et käyttänyt hanskoja, pyöräily, ulkoilit tms. Muuta.

Aikuisena tiedän että ihminen sairastuu aina silloin tällöin eikä liity siihen mitä teki tai jätti tekemättä.

Läsnä myös ruumiillinen kuritus.

Appiukkoni. Sairastuin vakavasti ja se oli apen mielestä siitä johtuvaa, että olen kasvissyöjä

Mutään apua eivät tietenkään tarjonneet.

Karma sitten kosti ja läskisoosilla ja pullalla itseään ravinnut appi sairastui alzheimeriin.

Olin n. 6-vuotias, ja olin äitini kanssa kävelemässä. Takaa tuli pyörä joka tönäisi mut kumoon, ja itkuksi se sitten meni. Mutta äitini alkoi syyttämään ja sättimään minua, vaikka rauhallisena lapsena kävelin aivan äitini vieressä. Vieläkään en voi ymmärtää minkä takia mut syyllistettiin tuossa tilanteessa. Itse äitinä olisin kyllä sille pyöräilijälle sanonut pari voimasanaa.

Opettajani 2-luokalla oli tuollainen. Teimme retken johonkin puistoon ja kävelimme parijonossa. Opettaja jakoi tyttö-poika-parit. Minä sain parikseni luokan häirikköpojan. Tämä poika työnsi minut autotielle. Opettaja alkoi raivota _minulle_ kuinka kaaduin väärässä asennossa. Aina pitää ottaa käsillä vastaan ja suojata päätä jne. Loppumatkan opettaja retuutti minua kädestä ja sähisi "sinä tulet nyt siinä ettet säntäile tielle miten sattuu"

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.

Eläväinen ja sählä lapsi tekee kuitenkin vaikka jankuttaisi ja suuttuisi. Omani on ollut pienempänä tosi vauhdikas ja saanut jatkuvasti aikaan vahinkoa kun se ajatus ei pysynyt perässä. Miksi olisin suuttunut siitä että lapsi on lapsi aivoituksineen. Lohdutin, laastaroin ja taas juteltiin miksi tapahtui. Kokemukset sitä parhaiten opetti eikä jankutus ja suuttuminen. Itsekin olin lapsena tapaturma-altis ja kyllä hoidettiin haavat ja kuhmut. Sisko kiipesi puuhun ja putosi katkaisten kätensä. Siitäkään ei suututtu. Ei suututtu kaatuneesta juomalasista, en minäkään.

Joo, muistan kun revin alahuuleni isolle vekille niin isäni repi minut korvasta raahaten suihkuun ja karjui kun sotkin paikat verellä yms. Muuten ihan suht normaalisti käyttäytyvä ihminen mutta jos satutin itseni niin helvetti oli irti.

Tavarasta kukaan ei kyllä välittänyt mutta semmoiset yllättävät vahingot (just maitolasi kaatuu yms) niin hirveää huutoa ja raivoa.

Ja jälkitäteen naureskeltiin ja pilkattiin sukulaisille muka hyväntahtoisesti mutta aina piti tuoda esiin kaikki tommoset ja sitten kaikki hekotteli. Tulkitsen nyt että se oli isäni tapa lieventää omaa huonoa omaatuntoaan ja luuli että se oli jotenkin mukavaa minulle olla "huomion keskipisteenä".

Ja itsekin aloin piilottelemaan, olin mm. peiton alla jossain aivotärähdyksessä kamalat haavat jaloissa kun kaaduin pyörällä ja äiti tuli ihmettelemään että onko joku hätänä. Sitten kun minut vietiin lääkäriin niin ei voitu enää tikata kun liian vanha haava.

Vierailija kirjoitti:

Itse huomannut että kun lapsi loukkaa itsensä, olen kiukkuinen vaikka oikeasti olen peloissani/pelästynyt/huolestunut. En ymmärrä miksi se tunne tulee ikäänkuin kiukkuna ulos.

Todennäköisesti et ole itsekään saanut lapsena lämmintä kohtelua vastaavissa tilanteissa. Käyttäydyt, miten sinulle on käyttäydytty.

Putosin pienenä mattotelineeltä naama edellä maahan, kädet lipesi. Hampaat tulivat alahuulen läpi, verta aivan järkyttävän paljon ja tietysti sattui.

Itkien menin sisälle, sain huudot: "S**tanan jauhopää, mitä oikein menit tekemään??!!"

Meillä ei kotona saanut itkeä, eikä muutenkaan näyttää tunteita. N43