Muita, joille suututtiin aina kun lapsena satutti itsensä?

Kuulostaa niin tutulta, mun vanhemmat teki tätä samaa.

Huutoa, syyllistämistä ja joskus fyysistä käsiksi käymistä, jos tuli vahinko, satutin itseäni tai sairastuin.

Maitolasi kaatuu, housun polvet menevät rikki pyörällä kaatuessa, tavalliset lastentaudit, ihan tavalliset sattumukset, joita lasten kanssa nyt aina tulee, kirvoittivat vanhemmissani ihan alkukantaista raivoa.

Vielä pahempaa oli, että äitini purettua kiukkunsa ja vihansa minuun, alkoi hirveä voivottelu, vatvominen, päivittely. Tyyliin, voi voi kun olen nyt niin huolissani, voi voi mitä minä sinun kanssasi teen, voi voi en minä tälläistä nyt jaksaisi ja voi voi sitä ja tätä.

Minun piti sitten itse hoitaa asia, olipa se sitten haava polvessa, ei se kurkku oikeastaan niin kipeä olekaan, jne, jne. Ja lisäksi äitiä piti lepytellä ja rauhoitella, kun muuten olisi päästy seuraavaan vaiheeseen, eli syyllistämiseen, tähän taattuun tyyliin, eli parhaani minä tässä teen ja kiittämättömiä lapsia minulla on, jotka eivät edes huomaa kuinka hyvä äiti minä olen.

Hyvin pienestä asti opin, että kannattaa tehdä kaikkensa välttyäkseen tältä souvilta.

Häpeä ja itseinho ovat kyllä jääneet ja omien tarpeiden tunnustaminen ja tunnistaminen on ollut kova työ opetella aikuisena.

Äitini käyttäytyy ihan samalla tavalla vielä yli 70-vuotiaana.

Välit ovat asiallisen viileät, enkä ikinä kerro mistään tärkeämmästä.

Äiti kyllä jaarittelee ja voivottelee omista vaivoistaan, vaikka ikäisekseen on päässyt todella vähällä.

Mutta sinullahan ei olekaan ikinä mitään vaivoja, olet aina ollut niin terve ja helppo lapsikin, sanoo äitini. No niinpä.

Minulla oli hyvin ristiriitainen kasvatus tämän suhteen. Äiti oli liiankin huolehtiva ja joka pienestä kömmähdyksestä tyyliin viemässä sairaalaan. Isä taas pilkkasi, syytteli ja suuttui, jos "vinguin", kun esimerkiksi kaaduin pyörällä aika pahasti ja tuli tikattava haava. Tuttu lause "lopeta se vinkuminen", kun itkin, kun minuun sattui. Ei siis tarkoittanut mitään lapsen turhaa kiukuttelua.

Tuttua on, olin lapsi 80-luvulla. Luulen, että vanhemmat olivat saaneet aikanaan ihan samanlaiset haukut vahingoista ja onnettomuuksista ja siirsivät sitä kasvatustyyliä eteenpäin. Näitä kun lukee tästäkin ketjusta ja siitä 70-luvulla syntyneiden äideistä niin on kyllä pakko todeta, että osa tuosta isosta ikäluokasta on ihan sekaisin. Niin älytöntä ja väkivaltaista lastenkasvatusta täällä on menneinä vuosikymmeninä harjoitettu. Liekö sitten jotain sota-ajan ja pula-ajan kurjuutta ja tunnevammaisuutta vai mitä siinä on siirretty eteenpäin sukupolvelta seuraavalle, mutta omalla kohdalla päätin, että se loppuu nyt. Omat lapseni yritän hoitaa ja kasvattaa paremmin.

Pelko opettaa lapsen varomaan vaaroja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.

Eikö se sattuminen ole tavallaan sitten se rangaistus tuosta? Tarviiko vielä toinen rangaistus olla?

Näin kai, mutta siltä olisi voinut välttyä, jos olisi kuunnellut vanhempia. Ei kaikkia virheitä tarvitse itse tehdä, voi oppia myös muilta.

Joo tietysti pitää torua siitä, mutta eikö se itensä satuttaminen jo toimi rangaistuksena ja muistaa sitten, että ei kannata tehdä uudelleen? Mitä hyötyä siitä olisi, jos vielä lisäksi saisi remmiä?

Itse muistan tällaisen tapauksen, olin noin kymmenvuotias. Otin isosiskon pyörän, vaikka oli kielletty, ja koska se oli vähän liian iso, kaaduin ja polvet verellä. Äiti kyllä hellästi hoivasi ja hoiti haavat, mutta sitten vähän myöhemmin tuli vielä vyöllä kuritus tottelemattomuudesta, koska olin luvatta ottanut sen pyörän. Kyllä ne veriset polvet olisivat varmasti riittäneet rangaistukseksi, vai mitä mieltä olette?

Vielä sairaampaa oli 90-luvulla kun olin lapsi, niin vanhemmat suuttui siitä kun sairastuin! En tiedä miksi suuttuivat, oliko se että ei voinu mennä kouluun silloin. Minut jätettiin jopa täysin yksin yläkerran huoneeseen sairastamaan, ei tuonut äiti juomista tai mitään mulle, oli vaan tosi vihainen kun olin kipeä.

Venäläinen kasvatustapa. Oletteko karjalan evakkojen sukua? Venäjällä tehdaan edelleen noin lapsille. Valehdellaanko teidän perheissä myös sujuvasti?

Vierailija kirjoitti:

Meillä äiti syyllisti jos olin sairas. Ei empatiaa.

Olet sairaana koska silloin ja silloin "et käyttänyt hanskoja, pyöräily, ulkoilit tms. Muuta.

Aikuisena tiedän että ihminen sairastuu aina silloin tällöin eikä liity siihen mitä teki tai jätti tekemättä.

Läsnä myös ruumiillinen kuritus.

Totta toinen puoli. Kyllä jos näillä huhtikuun aurinkoisina päivinä olet t-paidassa ulkona niin varmasti sairastut ja se on itseaiheutettua.

Vierailija kirjoitti:

Itse huomannut että kun lapsi loukkaa itsensä, olen kiukkuinen vaikka oikeasti olen peloissani/pelästynyt/huolestunut. En ymmärrä miksi se tunne tulee ikäänkuin kiukkuna ulos.

Huomaan, että regoin itsekin näin? Miksi isomman lapsen itku herättää ärtymystä ja kiukkua, vaikka oikeasti olen huolissani?

Kristiina xx kirjoitti:

Sekin on kuulemma kasvatuskikka.

Haluaisin kyllä tietää, että minkä Einsteinin kasvatuskikka ja mihin tällä on pyritty.

Jos vahinko oli lähellä tai meinasin vaikka kaatua, vanhemmat vähintäänkin katsoivat vihaisesti. Kun olin kaatunut koulussa luistimilla ja illalla polvi meni mustaksi ja tosi kipeäksi, äiti matki itkuani ja huusi, että minun olisi pitänyt alkaa märistä jo koulussa niin olisi opettaja vienyt minut lääkäriin.

En käsitä, miten lapsen tai kenenkään kipuun tai vahinkoon voi suhtautua noin. Nuoruuden miesystäväni kyllä toteutti samaa metodia ja karjui, että "mene lääkärille ulisemaan!", kun erehdyin edes mainitsemaan jostakin kivusta tai vaivasta... Nähtävästi hänkin saanut saman kasvatuksen.

Saattaa olla, että tuo on tyypillistä nisäkkäille yleensäkin. Ainakin kissojen ja koirien olen nähnyt kurittavan vaaraan joutunutta pentua. Ja joka tapauksessa reagointimalli siirtyy kuin huomaamatta itselle, kun itseä on kasvatettu niin. Meillä suututtiin, jos lasi meni rikki tai sattui jokin muu vahinko. Niinpä sitä oppi salaa keräämään sirut hiljaa omin sormin ja niinpä sain kahdesti lapsena ison viiltohaavan käteeni tästä syystä. Toinen tulehtui. Mutta kuinka ollakaan, ymmärsinkö itse toimia toisin oman lapseni kanssa? Jostain syvältä sisältä nousi opittu käytösmalli ja suuttumus, kun hän vuorostaan rikkoi lasin. Aivan kuin minut olisi ohjelmoitu.

Ratkaisu olisi ehkä se, että omien vanhempien vahingolliset käytösmallit olisi tiedostettu ja käsitelty ennen omien lasten hankkimista, samoin kaikki omat traumat. Itse sain lapseni niin nuorena, etten noita ollut ehtinyt käydä läpi. Luulin, että vanhemmuus kyllä sujuu luonnostaan.

Kaikessa muussakin syvällinen oppiminen tapahtuu vasta sitten, kun kokemukseen on turvallinen ajallinen välimatka. Olen huomannut tämän työelämässäkin. Yleensä vasta kun työpaikka on vaihtunut ja on lomalla rentoutuneessa mielentilassa, ymmärtää, miten joku kinkkinen työasia olisi kolme vuotta sitten pitänyt hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan tuttua.

Ihmiset oli ennen aika sekoja.

Mitään selitystä miksi noin toimittiin et tule saamaan.

Jotain autoritaaiseen kasvatukseen liittyvää lapsen toiseennuttamista ja luontaisen empatian pois kääntämistä. Myös epövarmuutta, jos esiintyy empaattisesti joku naapuri saattaa vaikkapa pitää nolona

Kyllä minullakin herää turhautuminen ja ärsyyntyminen kun lapsi kielloista huolimatta vaikkapa riehuu väärässä paikassa ja kopsauttaa itsensä. Tiedän lapsen tarvitsevan ja ansaitsevan lohdutusta joten yritän peittää tunteeni ja lohduttaa, mutta väsyneenä ja kiireisenä ei aina ole helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua on, olin lapsi 80-luvulla. Luulen, että vanhemmat olivat saaneet aikanaan ihan samanlaiset haukut vahingoista ja onnettomuuksista ja siirsivät sitä kasvatustyyliä eteenpäin. Näitä kun lukee tästäkin ketjusta ja siitä 70-luvulla syntyneiden äideistä niin on kyllä pakko todeta, että osa tuosta isosta ikäluokasta on ihan sekaisin. Niin älytöntä ja väkivaltaista lastenkasvatusta täällä on menneinä vuosikymmeninä harjoitettu. Liekö sitten jotain sota-ajan ja pula-ajan kurjuutta ja tunnevammaisuutta vai mitä siinä on siirretty eteenpäin sukupolvelta seuraavalle, mutta omalla kohdalla päätin, että se loppuu nyt. Omat lapseni yritän hoitaa ja kasvattaa paremmin.

Samaa olin tulossa kirjoittamaan.

Mun äidin mielestä oli hauska vitsi kertoa teini-ikäiselle tyttärelleen, että minäpäs olenkin tälläinen tunnevammainen, haha.

Ja siihen mennessä olin kyllä saanut tuta sitä tunnevammaisuutta ihan kyllikseni.

Itkevää pikkulasta kuvataan ihan hauskana juttuna, tai vaihtoehtoisesti läpsäistään, lopeta jo se märsääminen. Tai kun ei vaan jaksettu tai haluttu tehdä mitään edellä mainituista, itkevä lapsi saatettiin muitta mutkitta työntää vessaan/komeroon/ toiseen huoneeseen siitä märsäämästä ja vinkumasta.

Kyse ei ollut kiukuttelusta, siitä lyötiin ihan suoralta kädeltä, vaan pienestä lapsesta, joka itki esim satutettuaan itseään.

Ihan sairasta ja sekopäistä.

Omia lapsia mietin ja harkitsin kauan, olin pitkästi yli 30, ennen kuin uskalsin tehdä lapseni.

Ja todella olen tehnyt töitä, että tämä tunnevammaisuus vai mikä lie on saatu loppumaan.

Minulla on traumoja, mutta teen kaikkeni, että omat lapseni säästyvät.

Vierailija kirjoitti:

Isosiskoni sai raivarin ja haukkui, äitini heitti marttyyrivaihteen päälle ja liepotti ympäriinsä itkemässä, miten rankkaa hänellä on.

Minun äitini oli samanlainen, saattoi saada tuollaisen uhriutumisraivarin jos joku lapsista sanoi vaikka että on paljon läksyjä ja huomenna on koe. Ja se raivari kesti "sopivasti" koko illan eli niitä läksyjä ei saanutkaan tehtyä eikä kokeeseen luettua.

Kerran hänellä oli raivari meneillään kun tuli siskon kanssa harrastuksesta kotiin (sisko pelasi joukkuelajia ja äiti oli aktiivinen huoltojoukoissa). Jossain vaiheessa alkoi sitten saada jo selvää että mistä ulinaitkukiukku tällä kertaa aiheutui, ja selvisi että sisko oli mennyt sanomaan autossa että kaikki mitä hän on elämässään saavuttanut (harrastuksessa ja koulussa pärjääminen) on omaa ansiota.

Myöhemmin äiti on ottanut kunniaa itselleen siitä kun veli pääsi oikikseen, on kuulemma äidin hyvän kasvatustyön ansiota :D

Mä muistan että kun lapsena sairastuin siitä poikkeuksetta suututtiin, taas oot ollu liian vähissä vaatteissa ulkona jne huutoa. Siinä oppi peittelemään ja väheksymään kaikkia vaivoja. Sama jatkuu edelleen. Esim. viime kesänä sairastuin munuaistulehdukseen. Oireet oli vähän oudot ja epämääräiset. Niinpä viikkokausia söin hirveät määrät kipulääkkeitä ja kävin töissä ja elin normaalisti, kunnes kuume nousi 40 asteeseen eikä enää laskenut. Senkin jälkeen odotin 5pv ennenkuin menin lääkäriin. Sairaalassa todettiin paitsi todella korkea tulehdusarvo myös korkeat maksa-arvot kaiken sen panadolin syömisestä.

Äitini sydänvika löytyi kun pyörtyi juoksulenkille ollessaan 65v. Kaikki oireet oli selittänyt itselleen sillä että on vaan niin huonokuntoinen ja lihava (hän painaa 50kg). Siitä sitten sairaalaan ja joutui odottamaan sydänleikkausta osastolla muutaman viikon, koska äkkikuoleman vaara oli niin suuri.

Mietin että mitenpä äiti olisi osannut lapsistaan huolehtia kun ei itsestäänkään. Äiti muistelee että melkein antoi siskoni kuolla teini-iässä keuhkokuumeeseen. Sisko makasi sängyssä viikkoja sairaana, äiti vaan odotti että kyllä se siitä paranee eikä vienyt lääkäriin.

Nyt omien lasten kanssa opettelen tunnistamaan tarvetta hoidattaa vaivoja. Ei aina tarvitse odottaa ikuisuutta ennenkuin hakeutuu hoitoon. Helpompaa on kun menee ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vielä sairaampaa oli 90-luvulla kun olin lapsi, niin vanhemmat suuttui siitä kun sairastuin! En tiedä miksi suuttuivat, oliko se että ei voinu mennä kouluun silloin. Minut jätettiin jopa täysin yksin yläkerran huoneeseen sairastamaan, ei tuonut äiti juomista tai mitään mulle, oli vaan tosi vihainen kun olin kipeä.

Käsittämätöntä ja hirveää, että sinulle on oltu vihaisia kun olet ollut sairas lapsena.

Toisaalta kun vertaa nykyaikaan, niin joskus taas tuntuu siltä, että ahdistuksella ja masennuksella suorastaan haetaan huomiota ja ymmärrystä. Etenkin koulumaailmassa tytöt joskus esittelevät ahdistustaan ja masennustaan kuin erityislaatuista aarretta, että saisivat vapautuksia koulutöistä tai läsnäoloista. Ikävä sanoa näin mutta tämmöinen vaikutelma on syntynyt.

Onhan lasten kasvatuksessa myös sellainen periaate, että ei anneta huomiota huonoista asioista vaan kiinnitetään huomio positiiviseen. Näin kannustetaan lasta. Mutta sairastuminen ei ole huonoa käytöstä eikä vihaisuudella voi ehkäistä sairastumista, siinä mennään vikaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse huomannut että kun lapsi loukkaa itsensä, olen kiukkuinen vaikka oikeasti olen peloissani/pelästynyt/huolestunut. En ymmärrä miksi se tunne tulee ikäänkuin kiukkuna ulos.

Joku selitti asiaa sillä, että hän kokee olevansa kädetön ja voimaton auttamaan toista, vaikka haluaisi. Tämä avuttomuuden tunne sitten purskahtaa ulos toiseen suuntautuvana aggressiona, vaikka oikeasti onkin vihainen _itselleen_ siitä, ettei osaa toista auttaa.

En muista suututtiinko vahingoista, mutta ivattiin kyllä. Muistan kun lapsena juoksin näyttämään jotain askartelemaani juttua vanhemmilleni, kompastuin ja teokseni lensi lattialle ja hajosi. Isäni naurahti: "Noinko huono se oli että piti rikkoa!" Ja kun kerran kaaduin pyörällä, sama homma. Sarkastinen kysymys: "Oho, mitä löysit?" Eikä puhettakaan lohduttamisesta, vaikka polvi ja kyynärpää verillä. 

Tuttua. Muistan kun leikkimökissä koetin sitoa veristä jalkaani t-paidallani, äiti huuteli aikansa syömään ja tuli sitten vihaisena kysymään mitä pelleilen (näki pääni leikkimökin ikkunassa). Sitten mentiinkin päivystykseen jossa lääkäri onki lasinsirun jalkapohjastani ja laittoi tikit. Äiti moitti kyllä miksen tullut sanomaan mitään ja vaikeni kun vastasin " ni kun sää vaan huuat".  Kunpa voisinkin sanoa että otti tuosta opikseen mutta ei, sama syyllistäminen ja huuto jatkui :(

Meillä äiti myös suuttui aina, mutta sitten hetken päästä leppyi ja selitteli, että hänenkin isänsä aina reagoi kiukulla kun jotain sattui, mutta että ei oikeasti tarkoita mitään pahaa.

Nyt itse äitinä olen myös huomannut toteuttavani tätä "perinnettä" , mutta olen kyllä alkanut aika paljon tekemään töitä sen eteen etten enää tee niin.

Lapsi onneksi itse sanoo nykyään " ei haittaa" ja silloin totean myös " ei haittaa, nyt siivotaan"

Pitäisi vaan jotenkin ymmärtää, että elämässä sattuu ja tapahtuu, eikä voi sellaista pistettä saavuttaa että kaikki toimisi aina täydellisesti.