Muita, joille suututtiin aina kun lapsena satutti itsensä?

Ei oma äiti, vaan äitipuoli. Isä oli paljon töissä ja äitipuoli oli kaikkea muuta kuin empaattinen. Kerran soitin itkien kuumeisena äidilleni että päähän ja kurkkuun sattuu eikä "Sirkka" anna lääkettä, äitipuoli repi luurin kädestäni ja raahasi minut tulikuumaan suihkuun vaatteet päällä. Olin ehkä 9vuotias. Tuon jälkeen äitini ei enää laskenut minua isän luo. En ollut tajunnut mikä katkeruus ja kostonhimo tästä jäi kunnes "Sirkka" sai  sairakohtauksen edessäni ja pyysi minulta kännykkää ja lääkkeitä, tunsin olevani täysin jääkylmä ja kuulin oman ääneni toistelevan vain  että älä valita siinä!  Ja olin jo nelikymppinen, "Sirkka" oli melkein 80vuotias vanha nainen. Jonka melkein ta poin sydänkohtaukseen kunnes jokin järjenääni sai minut antamaan ne nitrot. Mutta myönnän että nautin kun näin hänet kivuissaan, peloissaan, avuttomana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hyväksi tuollainen, mutta onhan se vanhemmasta erittäin turhauttavaa, kun olet kymmeniä kertoja jankannut lapselle: älä tee noin, koska satutat itsesi siinä. Ja sitten lapsi kuitenkin tekee niin.

Eikö se sattuminen ole tavallaan sitten se rangaistus tuosta? Tarviiko vielä toinen rangaistus olla?

Näin kai, mutta siltä olisi voinut välttyä, jos olisi kuunnellut vanhempia. Ei kaikkia virheitä tarvitse itse tehdä, voi oppia myös muilta.

Joo tietysti pitää torua siitä, mutta eikö se itensä satuttaminen jo toimi rangaistuksena ja muistaa sitten, että ei kannata tehdä uudelleen? Mitä hyötyä siitä olisi, jos vielä lisäksi saisi remmiä?

Itse muistan tällaisen tapauksen, olin noin kymmenvuotias. Otin isosiskon pyörän, vaikka oli kielletty, ja koska se oli vähän liian iso, kaaduin ja polvet verellä. Äiti kyllä hellästi hoivasi ja hoiti haavat, mutta sitten vähän myöhemmin tuli vielä vyöllä kuritus tottelemattomuudesta, koska olin luvatta ottanut sen pyörän. Kyllä ne veriset polvet olisivat varmasti riittäneet rangaistukseksi, vai mitä mieltä olette?

Riippuu siitä, mitä sulle oli asiasta aiemmin sanottu. Jos sulle oli sanottu, että usko nyt, että siskon pyörää ei saa ottaa, tai muuten saat remmiä, niin olihan se silloin loogista, että sait naarmujen lisäksi sen rangaistuksen, joka oli luvattu.

Vierailija kirjoitti:

Pelko opettaa lapsen varomaan vaaroja.

Jep. Minut se opetti siihen, etten uskaltanut kertoa edes murtuneesta jalasta. Kun äiti huomasi ontumiseni, oli myöhäistä laittaa kipsiä. Taisin selvitä muutamalla läimäyksellä.

Tällaisen kasvatuksen saanut olen minäkin. Nyt vanhemmat iäkkäitä ja alkavat tarvita apua. Asun kaukana ja olen miettinyt, jättäisinkö työni ja oman elämäni, ja muuttaisin heitä auttamaan. Olen itkenyt silmät päästäni tätä ketjua lukiessani.

Tuntuu, että kukaan, joka lasta noin kohtelee, ei ansaitse apua vanhuudessaan. Sitten kuitenkin, vaikka kuinka heitä nyt opettaisin, eivät he enää voi virheistään oppia tai ainakaan ehdi enää toimia toisin. Kai heillä on ollut syynsä toimia noin, ei kai kukaan ilman hyvää syytä kiusaa lasta.

Haluaisin olla armollinen ja suhtautua heihin heidän viimeiset vuotensa, kuten heidän olisi pitänyt suhtautua meihin lapsiin. Toinen sisaruksistani on kuollut, toinen ei ymmärrettävästi halua olla vanhempien kanssa missään tekemisissä.

Olen 70-luvun lapsi. Muistan aina kun itkin, niin isäni tuli viereeni imitoimaan, miltä näytän itkiessäni. Lääkettä ei saanut kipuun tai allergiaan. Kaikki oli vaan kestettävä. Siskoni joutui sairaalaan ja oli osastolla useamman päivän. Isäni sanoi että siskoni teeskentelee, että saa herkkuja. Vanhempani eivät koskaan halanneet, kehuneet tai näyttäneet mitään empaattisia tunteita. Eivät edes keskenään. Teknisesti meidät hoidettiin ajan henkeen nähden säntillisen oikein, muutoin tunteettoman kylmästi.

Vierailija kirjoitti:

Venäläinen kasvatustapa. Oletteko karjalan evakkojen sukua? Venäjällä tehdaan edelleen noin lapsille. Valehdellaanko teidän perheissä myös sujuvasti?

Käsittämätön kommentti. Eivät Karjalan evakot olleet venäläisiä eikä lapsille raivoaminen ole mikään karjalaisen kulttuurin erikoispiirre.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen kasvatuksen saanut olen minäkin. Nyt vanhemmat iäkkäitä ja alkavat tarvita apua. Asun kaukana ja olen miettinyt, jättäisinkö työni ja oman elämäni, ja muuttaisin heitä auttamaan. Olen itkenyt silmät päästäni tätä ketjua lukiessani.

Tuntuu, että kukaan, joka lasta noin kohtelee, ei ansaitse apua vanhuudessaan. Sitten kuitenkin, vaikka kuinka heitä nyt opettaisin, eivät he enää voi virheistään oppia tai ainakaan ehdi enää toimia toisin. Kai heillä on ollut syynsä toimia noin, ei kai kukaan ilman hyvää syytä kiusaa lasta.

Haluaisin olla armollinen ja suhtautua heihin heidän viimeiset vuotensa, kuten heidän olisi pitänyt suhtautua meihin lapsiin. Toinen sisaruksistani on kuollut, toinen ei ymmärrettävästi halua olla vanhempien kanssa missään tekemisissä.

Kirjoitin jo ketjuun, olen se, joka joutui lepyttelemään ja lohduttelemaan äitiään tilanteissa joissa lapsena itse olisi tarvinnut lohdutusta.

Olin koko lapsuuteni vanhempieni nyrkkeilysäkki ja likasanko, sekä perheen vastuullisin ja aikuisin jäsen.

Olen joutunut jo miettimään samaa kuin lainaamani kirjoittaja. Vaikka äitini on terve ja hyväkuntoinen seitsemänkymppinen, on kova valittamaan vaivojaan ja on eläkkeelle jäätyään alkanut puhumaan, kuinka sinähän olet niin reipas, että sinähän minut sitten hoidat kun se aika tulee. Voi voi eihän sitä tiedä vaikka kuinka pian tarvitsen hoitoa, ja voi voi en halua mennä vanhainkotiin ja voi voi.

Olen tehnyt jo päätöksen, että en hoida. Olen jo hoitanut äitiäni ja tarpeitaan koko lapsuuteni, ja omat tarpeeni ja niiden olevan edes olemassa, ymmärsin vasta nelikymppisenä.

Onneksi välimatkaa on muutama sata kilometriä ja olen valmis kasvattamaan välimatkaa entisestään.

Haluan viimeinkin saada elää oman elämäni ja saada omat tarpeenikin täytettyä aina välillä.

Tätä päätöstä olla hoitamatta ei ole helppo tehdä, mutta vastuullinen aikuinen on vastuussa omasta elämästään ja omista tarpeistaan ja tämä koskee niin minua kuin äitiäni.

Mulla ei ehkä noin pahoja kokemuksia, mutta saman suuntaisia on ollut. Olen syntynyt -81.

Löin pääni johon äiti sanoi, että "ei käynyt kipeästi, paksu tukkakin". No en minä aivovammaa epäillytkään, mut ei lapsen puolesta saa päättää kävikö kipeästi vai ei. Itse kysyisin rauhallisesti, mihin kohtaan sattui ja kehoittaisin seuraamaan tilannetta. Pointti on, ettei mitätöi toisen kipua.

Ja sotkeutuneista vaatteista suuttumusta en ymmärrä yhtään, miksi tehdä lapsia jos ei jaksa pyykkiä?? Toisaalta tajuan, miksi nykylapset ovat niin paljon puhelimillaan, eivätpä sotke tai loukkaa itseään.

Itse en luota oikein keneenkään auttavan tahoon nyt aikuisena, johtuisko lapsuudesta? Mun vanhemmat ei siis kurittaneet eivätkä juuri edes raivonneet, mutta se asenne että lapset on riesa ja vaiva ja aivan erityinen haitta, kun sairastuvat, on kyllä iskostunut mieleen.

Tätä taustaa vasten ymmärrän, mikseivät lapset/nuoret kerro vanhemmilleen tulleensa raiskatuksi/ahdistelluksi. Koska nuorta itseään syytettäisiin tilanteesta "mitäs aloit jutella sille miehelle, ei saa plaa plaa.." Tätähän raiskarit käyttää hyväkseen, että nuori on kielletyllä reissulla eikä uskalla kertoa rangaistuksen pelossa.

Vierailija kirjoitti:

Niin että jos satuttaa vahingossa itsensä, niin annetaan rangaistukseksi remmiä...? Logiikka...

Siinä ei ole paljon logiikalla sijaa, jos on päästään sairas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaaduin pienenä pyörällä aika pahasti kun opettelin ajamaan pyörällä. Pyörä ajautui jyrkkään alamäkeen eikö äiti enää pitänytkään tarakalta kiinni. Kaaduin ja sain aivotärähdyksen ja käteni murtui. Äitini suuttui silmittömästi, huusi ja käski olla hiljaa.

Sain elinikäisen trauman ja tuo on edelleen voimakkain lapsuusmuistoni. Kysyin joskus myöhemmin että miksi et koskaan lohduttanut, et edes silloin kun kaaduin pyörällä tosi pahasti? Äiti tokaisi että ”kuule sähän olisit alkanut huutamaan kahta kauheammin jos olisin siinä alkanut sun veristä päätä siinä kovin voivotella”.

Eihän kyse ollut sellaisetkin että äidin olisi pitänyt voivotella tilannetta vaan sanoa että kyllä tämä tästä, älä huolehdi. Pitää sylissä ja lohduttaa. Sellaista hetkeä ei tullut ikinä. Kun sain omia lapsia oli päivänselvää että lohdutetaan kun kolhuja tulee.

Äitisi on paha, perin juurin mätä yksilö. Miksi olet missään tekemisessa tuollaisen kanssa?

Enpä juuri nykyään olekaan.

Äitini häpesi minua jos kompastuin, nauroin hänestä liian kovaa tai puhuin "kimittämällä" Tällöin otti etäisyyttä ja hoki "mä en tunne sua" Hieman hämmentävää 5-vuotiaalle kun oma äiti yhtäkkiä sanoo noin.

Nousi ihan ihokarvat pystyyn kun muistui mieleen lapsuuden tunteet. Se että piti salailla haavoja ja ruhjeita jos oli sattunut. Muuten olisi äiti suuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua on, olin lapsi 80-luvulla. Luulen, että vanhemmat olivat saaneet aikanaan ihan samanlaiset haukut vahingoista ja onnettomuuksista ja siirsivät sitä kasvatustyyliä eteenpäin. Näitä kun lukee tästäkin ketjusta ja siitä 70-luvulla syntyneiden äideistä niin on kyllä pakko todeta, että osa tuosta isosta ikäluokasta on ihan sekaisin. Niin älytöntä ja väkivaltaista lastenkasvatusta täällä on menneinä vuosikymmeninä harjoitettu. Liekö sitten jotain sota-ajan ja pula-ajan kurjuutta ja tunnevammaisuutta vai mitä siinä on siirretty eteenpäin sukupolvelta seuraavalle, mutta omalla kohdalla päätin, että se loppuu nyt. Omat lapseni yritän hoitaa ja kasvattaa paremmin.

Ei se vanhemman väkivaltaisuus ole minkään ikäluokan asia, vaan sitä on varmasto ollut iät ajat ja aina tulee olemaan.

Oma äitini oli syntynyt 20-luvulla ja sanoi, että aina sai selkäänsä, jos vaikka pudotti lautasen ja se särkyi.

Äitini oli silloin päättänyt, että jos hänellä on joskus lapsia, niitä ei lyödä. Ja sanansa piti. Meitä lapsia oli paljon ja äidillä  hermot kireällä ainaisesta univajeesta, mutta koskaan meitä ei lyöty, eikä edes tukistettu.

Mutta ei meilläkään päätä silitelty, jos joku meni ja loukkasi itsensä. Kyllä sitä huudettiin, että miksi menit sinne hyppimään ja itsesi loukkaamaan.  Äiti ei varmaan jaksanut mitään ylimääraistä vaivaa, kun muutenkin oli kädet täynnä töitä ym.

No myöhemmin olen kuullut, että naapurissa, joka ulospäin oli niin fiini koti, oli lapsia lyöty ja kuritettu. Kaksi niitä vain olikin, että ei olisi luullut olevan hermo kireänä . Tuossa perheessä kurittaja oli isä ja kuritettava poika, tyttöön ei kai oltu koskettu.  Poika oli kiltti ja hiljainen, ei mikään pahantekijä.

Suomalaiset on erikoisia tunnevammaisia monen sukupolven takaa. Kaikki juontuu sodasta. Ukrainan kansalla tulee olemaan hyvin erikoiset ajat monen sukupolven mielenhäiriöiden johdosta. Kiitos jälleen venakoille mt-ongelmista. Meillä on kansa joka linnoittautuu koteihin kuin pommisuojiin. Termille kalsarikännit nauretaan maailmalla ja koetaan että se on cool. Se on viileeää ja jopa kylmää kyytiä lapsille kotioloissa. Pommisuojat tekivät sulkeutuneiksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse huomannut että kun lapsi loukkaa itsensä, olen kiukkuinen vaikka oikeasti olen peloissani/pelästynyt/huolestunut. En ymmärrä miksi se tunne tulee ikäänkuin kiukkuna ulos.

Kuka nyt haluaisi näyttää pelkoaan jälkeläisilleen? Siitä lapsikin pelästyy itse enemmän.

Varmaan tällaisissa kun tilanteissa "kultainen keskitie" voisi olla paras tapa toimia. Totta kai pitää olla empaattinen ja lohduttaa, mutta ei sekään ole hyvä, jos aina tarjoaa jäätelöä tai tikkaria, kun jotakin sattuu. Lapsetkin oppivat feikkaamaan saadakseen herkkuja. Ei ole yksi eikä kaksi lasta, jotka ovat tahallaan rikkoneet käänykän saadakseen uuden.

En muista etten olisi varsinaisesti saanut tukea jos loukkasin itseni ja vammat hoidettiin kotona hyvin. Silti muistan kyl paljon syyllistämistä ja huutamista ja huolestuessaan vanhemmat usein myös suuttuivat. Sama juttu mummon kanssa. Kaikki ovat kai jääneet paitsi tunnetaitojen opetusta lapsena? Ja jos olin surullinen tai ahdistunut niin siihen reagoitiin usein ärtymyksellä. Koulussakin jouduin luonteeni takia kiusatuksi. Nyt jo kohta nelikymppisenä ahdistun yhä helposti kaikista muutoksista, mutta huoleni tuntuvat niin typeriltä ja lapsellisilta etten uskalla puhua niistä kenenkään kanssa. En oikein osaa puhua edes äitini kanssa siitä huolimatta että hän on ainoa henkilö jonka luona tuntuu kodilta, ja vaikka on asioita joista pitäisi nyt keskustella. Tulemme muuten hyvin toimeen mutta pelkään että jos yritän kertoa mikä minua ahdistaa, hän reagoi taas hermostumalla.

Onko tää nyt sitä niin kutsuttua ylisukupolvista traumaa joka tuntuu vaivaavan melkein kaikkia suomalaisia? Juontuuko kaikki siitä että lapsena oppi ettei mokia pidä tehdä, ei pidä itkeä turhia ja on jonkinlaista omaa viallisuutta jos asiat ahdistavat? Ilmeisesti monilla vanhemmilla on vaikeuksia reagoida asioihin oikein koska he eivät ole itekään saaneet oppia siitä miten pitäisi suhtautua.

Onhan näitä. Kaaduin 6-vuotiaana pyörällä alamäessä ja lensin naama edellä asfalttiin. Tuntematon nainen tuli luokseni lohduttamaan ja äitini seistä töllötti ihan hiljaa jossain 5 m päässä. Se nainen sanoi vielä, että voin lähteä pyöräilemään hänen kanssaan, ja silloin vasta äitini tuli luokseni (ei kyllä lohduttanut millään lailla eikä sanonut mitään). En tiedä, tajusiko nainen, että myös äitini oli paikalla.

Minulla oli 12-vuotiaana haljennut hammas ja paikkauksesta huolimatta se oli tulehtunut. Se särky on edelleen pahin kokemani kipu (edes luomusynnytys ei ollut niin paha) eikä tavallinen särkylääke auttanut. Välillä kipu aktivoitui, kun laitoin mitä tahansa suuhuni. Kerran kun kärvistelin tällaisen kohtauksen kanssa, äiti tuli ilkkumaan, miten minä olin sitten mennyt ostamaan sellaisia karkkeja, joista tuli hammassärky! Joku normaali vanhempi olisi kyllä vienyt hammaspäivystykseen, kun mikään ei kipuun auttanut, ja toisaalta ne olivat ihan äitini ostamat karkit.

Mielenvikainen kansakunta kirjoitti:

Suomalaiset on erikoisia tunnevammaisia monen sukupolven takaa. Kaikki juontuu sodasta. Ukrainan kansalla tulee olemaan hyvin erikoiset ajat monen sukupolven mielenhäiriöiden johdosta. Kiitos jälleen venakoille mt-ongelmista. Meillä on kansa joka linnoittautuu koteihin kuin pommisuojiin. Termille kalsarikännit nauretaan maailmalla ja koetaan että se on cool. Se on viileeää ja jopa kylmää kyytiä lapsille kotioloissa. Pommisuojat tekivät sulkeutuneiksi.

No onhan sitä muuallakin ollut sotia, mutta silti ihmisillä on enemmän kykyä empatiaan.

"Itsellä kohta 3v tytär enkä ikinä voisi kuvitella tekeväni samoin."

-Vältellessään vanhempiensa virheitä kasvattajat tekevät isovanhempiensa virheet.

"Älä nyt tuollalailla päätäs hakkaa". sanoi mummoni aina kun kolautin pääni johonkin ja rupesin itkemään.

Sarkasmin ensi aakkoset siinä opittiin.