Lue keskustelun säännöt.
Muita, joille suututtiin aina kun lapsena satutti itsensä?
23.04.2022 |
Äitini sai aina raivarin, jos vaikka kaaduin pyörällä tai muuten satutin itseni. Huusi mm. "senkö takia tuon pyörän sinulle ostin, että sillä ajetaan päin seinää" tai kun pulkkaan tuli naarmu "tiedätkö paljonko tuo maksoi, seuraava on kirpputorilta sitten"
Sen sijaan, että olisi huolestunut loukkasinko itseni. Olin ihmeissäni, kun kaveri kaatui rullaluistimilla ja hänen äitinsä putsasi ja laastaroi haavat ja antoi jäätelöpuikon lohdutukseksi. Opin nopeasti salailemaan haavojani ja ensimmäinen muistoni on joskus 5-6 vuotiaana kun levitin polveen äidin jotakin meikkivoidetta kun piti mennä saunaan. Se lähti tietty veden mukana. Äiti karjui, olenko rikkonut jonkun tavaroita hölmöilylläni.
Itsellä kohta 3v tytär enkä ikinä voisi kuvitella tekeväni samoin.
Kommentit (106)
Vierailija kirjoitti:
Itse en luota oikein keneenkään auttavan tahoon nyt aikuisena, johtuisko lapsuudesta? Mun vanhemmat ei siis kurittaneet eivätkä juuri edes raivonneet, mutta se asenne että lapset on riesa ja vaiva ja aivan erityinen haitta, kun sairastuvat, on kyllä iskostunut mieleen.
Luulen että itelläkin on jäänyt lapsuudesta vastaavia. Ei pelkästään kotoa vaan yleisesti kaikesta miten lapsiin suhtauduttiin. Tuntuu että olisi pitänyt jo aikoja sitten mennä juttelemaan psykologille osittain lapsuudesta johtuvista asioista jotka vaikuttavat yhä, mutta en uskalla. Mitä sitä nyt ventovieraalle ihmiselle, se kuitenkin ajattelee että kaikki huoleni on lapsellisia ja että olen ihan itse syypää siihen että olen tällainen luuseri. Sama juttu aina jos pitäisi asioida verotoimiston tai Kelan kanssa, pelkään että sieltä tulee haukut. Joskus nuorempana tulikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Itse joskus poltin sormeni grilliin, ja sain siitä hyvästä huudot. Istuin suihkun lattialla valuttamassa kylmää vettä sormille, ja äiti yhä kiukutteli ja valitti, ei kertaakaan kysynyt miten voin tai sattuuko. Isällä oli samanlainen asenne, mutta pikkuisen lempeämpi. Saattoi jopa laittaa laastarin ja puhaltaa, vaikka selvästi oli kireänä hänkin.
Aikuisena tuon huomaa siitä, etten pysty itkemään edes puolisoni nähden, en ystävieni nähden, en kenenkään nähden. Tuntuu toisinaan, että olen yhtä suurta traumapesäkettä kasvatukseni vuoksi.
Aion tehdä kaikkeni, etten ikinä kohtele omia lapsiani samalla tavalla. Olen aina inhonnut sitä ruisleipämainosta, jossa poika viiltää itseään puukolla sormeen, ja isä nuhtelee. Mikä helvetin logiikka tuossakin on taustalla?
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan itseni äitiyden alkuvuosilta.
En tiedä miksi suutuin, varmaan kun on sanottu monesti älä tee näin, tulee vahinko.Sitten isompi lapsi sanoi, että toiselle, että lohduta "Pekkaa" kun oli lyöny jalkansa yms
Silloin tajusin, että lasta pitää lohduttaa, ei suuttua.
Lapsen piti sinulle opettaa itsestäänselvä asia? Voi v****jen kevät.
Toivottavasti kaltaisesi ymmärtävät jättää lapset hankkimatta. Sinun kohdallasi on valitettavasti jo myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Mä muistan että kun lapsena sairastuin siitä poikkeuksetta suututtiin, taas oot ollu liian vähissä vaatteissa ulkona jne huutoa. Siinä oppi peittelemään ja väheksymään kaikkia vaivoja. Sama jatkuu edelleen. Esim. viime kesänä sairastuin munuaistulehdukseen. Oireet oli vähän oudot ja epämääräiset. Niinpä viikkokausia söin hirveät määrät kipulääkkeitä ja kävin töissä ja elin normaalisti, kunnes kuume nousi 40 asteeseen eikä enää laskenut. Senkin jälkeen odotin 5pv ennenkuin menin lääkäriin. Sairaalassa todettiin paitsi todella korkea tulehdusarvo myös korkeat maksa-arvot kaiken sen panadolin syömisestä.
Äitini sydänvika löytyi kun pyörtyi juoksulenkille ollessaan 65v. Kaikki oireet oli selittänyt itselleen sillä että on vaan niin huonokuntoinen ja lihava (hän painaa 50kg). Siitä sitten sairaalaan ja joutui odottamaan sydänleikkausta osastolla muutaman viikon, koska äkkikuoleman vaara oli niin suuri.
Mietin että mitenpä äiti olisi osannut lapsistaan huolehtia kun ei itsestäänkään. Äiti muistelee että melkein antoi siskoni kuolla teini-iässä keuhkokuumeeseen. Sisko makasi sängyssä viikkoja sairaana, äiti vaan odotti että kyllä se siitä paranee eikä vienyt lääkäriin.
Nyt omien lasten kanssa opettelen tunnistamaan tarvetta hoidattaa vaivoja. Ei aina tarvitse odottaa ikuisuutta ennenkuin hakeutuu hoitoon. Helpompaa on kun menee ajoissa.
Ystävääni iski salama lapsena ja vanhemmat jättivät vaan sohvalle, että kyllä se siitä jossain vaiheessa herää.
Vierailija kirjoitti:
No juu. Vaikka vahingossa maitolasi tippui tuli huutoa ja syyllistämistä sotkemisesta. Tunteitten näyttäminen kuten itku herätti vanhemmissa vain ärtymystä. Aika äkkiä oppi piilottelemaan ja salailemaan, ettei pulmatilanteissa kääntynyt vanhempien puoleen kun tiesi että huutoa on tulossa. Oli helpompaa kärsiä omineen kun ei voinut luottaa että mitään hyvää kertomisesta seuraisi.
Kuulostaa niin tutulta. Valitettavasti tuo tapa tukahduttaa tunteet seurasi mukana aikuisuuteen, ja edelleen on vaikea ilmaista tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisia, normaalisti, kun niiden näyttämisestä rangaistiin kotona huudolla, haukkumisella tai pilkkaamisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No juu. Vaikka vahingossa maitolasi tippui tuli huutoa ja syyllistämistä sotkemisesta. Tunteitten näyttäminen kuten itku herätti vanhemmissa vain ärtymystä. Aika äkkiä oppi piilottelemaan ja salailemaan, ettei pulmatilanteissa kääntynyt vanhempien puoleen kun tiesi että huutoa on tulossa. Oli helpompaa kärsiä omineen kun ei voinut luottaa että mitään hyvää kertomisesta seuraisi.
Kuulostaa niin tutulta. Valitettavasti tuo tapa tukahduttaa tunteet seurasi mukana aikuisuuteen, ja edelleen on vaikea ilmaista tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisia, normaalisti, kun niiden näyttämisestä rangaistiin kotona huudolla, haukkumisella tai pilkkaamisella.
Jos olit vakava, olit hapannaama. Jos itkit, olit itkupilli. Jos nauroit ja olit iloinen, olit tyhjän räkättäjä. Koskaan ei kelvannut sellaisena kuin oli. Parempi olikin olla vaan tunteeton robotti ja häipyä jonnekin taustalle, ettei kukaan huomannut. Myös pienistä virheistä rangaistiin, esim. jos kaadoit vahingossa lasiin liikaa maitoa, niin seurauksena oli tukkapöllöä.
Tiedättekö minkälaisia aikuisia kasvaa tuolla kasvatustyylillä: ei ainakaan menestyjiä ja onnellisia, vaan ahdistuneita, estyneitä ja epävarmoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No juu. Vaikka vahingossa maitolasi tippui tuli huutoa ja syyllistämistä sotkemisesta. Tunteitten näyttäminen kuten itku herätti vanhemmissa vain ärtymystä. Aika äkkiä oppi piilottelemaan ja salailemaan, ettei pulmatilanteissa kääntynyt vanhempien puoleen kun tiesi että huutoa on tulossa. Oli helpompaa kärsiä omineen kun ei voinut luottaa että mitään hyvää kertomisesta seuraisi.
Kuulostaa niin tutulta. Valitettavasti tuo tapa tukahduttaa tunteet seurasi mukana aikuisuuteen, ja edelleen on vaikea ilmaista tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisia, normaalisti, kun niiden näyttämisestä rangaistiin kotona huudolla, haukkumisella tai pilkkaamisella.
Jos olit vakava, olit hapannaama. Jos itkit, olit itkupilli. Jos nauroit ja olit iloinen, olit tyhjän räkättäjä. Koskaan ei kelvannut sellaisena kuin oli. Parempi olikin olla vaan tunteeton robotti ja häipyä jonnekin taustalle, ettei kukaan huomannut. Myös pienistä virheistä rangaistiin, esim. jos kaadoit vahingossa lasiin liikaa maitoa, niin seurauksena oli tukkapöllöä.
Tiedättekö minkälaisia aikuisia kasvaa tuolla kasvatustyylillä: ei ainakaan menestyjiä ja onnellisia, vaan ahdistuneita, estyneitä ja epävarmoja.
Jos kutsuttiin kylään tai vaikka kaverin syntymäpäiväjuhliin, niin äiti hoki etukäteen, että "ei ne oikeasti sinua sinne halua". Jos joku teki minulle koulussa tai koulumatkalla pahaa, niin olin hänen mielestään itse tuppautunut seuraan, johon minua ei haluttu.
Mistä ihmeestä on tullut tuollainen tarve huolehtia, että lapsi pysyy hiljaa näkymättömissä eikä varmasti vahingossakaan kuvittele, että joku haluaisi hänen kanssaan olla tai välittäisi hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse huomannut että kun lapsi loukkaa itsensä, olen kiukkuinen vaikka oikeasti olen peloissani/pelästynyt/huolestunut. En ymmärrä miksi se tunne tulee ikäänkuin kiukkuna ulos.
Isä ei tuntenut noin kun raivosi. Se oli vaan kiukkua siitä että tapahtui virhe, moka. Ei olisi saanut töpeksiä. Noin voidaan verhota todelliset vihan tunteet rakkauden kaapuun.
vihasin vanhempiani. on hyvä että ovat kuolleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenvikainen kansakunta kirjoitti:
Suomalaiset on erikoisia tunnevammaisia monen sukupolven takaa. Kaikki juontuu sodasta. Ukrainan kansalla tulee olemaan hyvin erikoiset ajat monen sukupolven mielenhäiriöiden johdosta. Kiitos jälleen venakoille mt-ongelmista. Meillä on kansa joka linnoittautuu koteihin kuin pommisuojiin. Termille kalsarikännit nauretaan maailmalla ja koetaan että se on cool. Se on viileeää ja jopa kylmää kyytiä lapsille kotioloissa. Pommisuojat tekivät sulkeutuneiksi.
No onhan sitä muuallakin ollut sotia, mutta silti ihmisillä on enemmän kykyä empatiaan.
Onko? Työssäni maailmalla olen havainnut että ei.
Tuntuu että 80-luvulla osasta lasten haavoista/vammoista sai jonkun huolehtimaan ja osaan suhtauduttiin välinpitämättömästi. Kaksijakoista. Jos kaatui 3,5 vuotiaana pihassa jatkuvasti ja polvien iho auki, ei tullut apua äidiltä siihen. Vaikka kai polvien suojaksi olisi jotain ollut, tosin silloin ei ollut kirvelemätöntä haavapuhdistetta. Esimerkkejä olisi useita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenvikainen kansakunta kirjoitti:
Suomalaiset on erikoisia tunnevammaisia monen sukupolven takaa. Kaikki juontuu sodasta. Ukrainan kansalla tulee olemaan hyvin erikoiset ajat monen sukupolven mielenhäiriöiden johdosta. Kiitos jälleen venakoille mt-ongelmista. Meillä on kansa joka linnoittautuu koteihin kuin pommisuojiin. Termille kalsarikännit nauretaan maailmalla ja koetaan että se on cool. Se on viileeää ja jopa kylmää kyytiä lapsille kotioloissa. Pommisuojat tekivät sulkeutuneiksi.
Joo, onneksi esimerkiksi Keski-Euroopassa, Japanissa, Vietnamissa tai Koreassa ei ole ollut mitään sotia sataan vuoteen.
Koreassa on kovat itsemurhaluvut kuten Japanissakin. Meno on hyvin samalaista suorituskeskeistä tunnekylmää. Pohjoinen Korea on kansakuntana ohan hajalla. Vietnamissa ja thaimaan alueella sotaraiskaukset loivat ikuisen seksityön ja hyväksikäytön kultuurin. Nämä maat kärsii edelleen turvattomuuden tunteeesta. Pelko on myös konkreettinen maamiinojen suhteen. Suomalaiset ovat hyvin monitasoisesti mielenvikaisia edellisen sodan seurauksena.
Olin luuseri. Isäni haukkui minut kaikesta. Et ole mies, koska olet tyttö. Miksi aina rikot pyöräsi kumit. Etkö osaa ajaa niinku veljesi.. Kun ajoin taas kumin puhki, niin veljeni sanoi, että minä ajoin ei hätää. Sano, että minä ajoin. Isä alkoi suuttumaan kaikesta veljelleni mitä mitä tein, kun otti syyt niskoille. Kun veljeni sai selkäänsä viimeisen kerran, niin olin kauhuissani. Veljeni hymyili, kun sai takiani rangastuksen. Isämme pieksi veljeni henkihieveriin ja äitimme huusi, että lopeta. Veljeni joutui sairaalaan ja sanoi, että olemme aina kahden. Ei sulla ole hätää. Mutta pyydän, jos et aja ainakaan pyörällä enää, koska en kestä kipua. Sossunaiset ja poliisit tuli meille. Elettiin aikaa 1990. Sillon kaikki oli erilailla kaikessa. Enomme otti meidät asumaan luokseen. Ja kun katsoin veljeni ihoa, niin se oli kauhea. En ikinä unohdda sitä näkyä, kun hän sanoi ettei kestä enää kipua. Sitä olen itkenyt, mutta veljeni on sanonut, että mennään eteeenpäin. Olet siskoni ja teen kaikkeni sinun takiasi. Eno on meidän isä. Ja hieno onkin. Enolla ei ole koskaan ollut omia lapsia oman sairauden takia, koska ei ole saaanut. Sai meidät. Ja paras on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenvikainen kansakunta kirjoitti:
Suomalaiset on erikoisia tunnevammaisia monen sukupolven takaa. Kaikki juontuu sodasta. Ukrainan kansalla tulee olemaan hyvin erikoiset ajat monen sukupolven mielenhäiriöiden johdosta. Kiitos jälleen venakoille mt-ongelmista. Meillä on kansa joka linnoittautuu koteihin kuin pommisuojiin. Termille kalsarikännit nauretaan maailmalla ja koetaan että se on cool. Se on viileeää ja jopa kylmää kyytiä lapsille kotioloissa. Pommisuojat tekivät sulkeutuneiksi.
Joo, onneksi esimerkiksi Keski-Euroopassa, Japanissa, Vietnamissa tai Koreassa ei ole ollut mitään sotia sataan vuoteen.
Koreassa on kovat itsemurhaluvut kuten Japanissakin. Meno on hyvin samalaista suorituskeskeistä tunnekylmää. Pohjoinen Korea on kansakuntana ohan hajalla. Vietnamissa ja thaimaan alueella sotaraiskaukset loivat ikuisen seksityön ja hyväksikäytön kultuurin. Nämä maat kärsii edelleen turvattomuuden tunteeesta. Pelko on myös konkreettinen maamiinojen suhteen. Suomalaiset ovat hyvin monitasoisesti mielenvikaisia edellisen sodan seurauksena.
Ainakin mun mummolla traumat alkoivat jo ennen sotaa koska lasten kasvatus oli aika ankeaa jo ennen sitä. Toivoisin että olisin itse välttänyt noiden kasvatuksellisten traumojen perimisen. Ties vaikka olisin menestyvämpi ja paremmalla itsetunnolla varustettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No juu. Vaikka vahingossa maitolasi tippui tuli huutoa ja syyllistämistä sotkemisesta. Tunteitten näyttäminen kuten itku herätti vanhemmissa vain ärtymystä. Aika äkkiä oppi piilottelemaan ja salailemaan, ettei pulmatilanteissa kääntynyt vanhempien puoleen kun tiesi että huutoa on tulossa. Oli helpompaa kärsiä omineen kun ei voinut luottaa että mitään hyvää kertomisesta seuraisi.
Kuulostaa niin tutulta. Valitettavasti tuo tapa tukahduttaa tunteet seurasi mukana aikuisuuteen, ja edelleen on vaikea ilmaista tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisia, normaalisti, kun niiden näyttämisestä rangaistiin kotona huudolla, haukkumisella tai pilkkaamisella.
Jos olit vakava, olit hapannaama. Jos itkit, olit itkupilli. Jos nauroit ja olit iloinen, olit tyhjän räkättäjä. Koskaan ei kelvannut sellaisena kuin oli. Parempi olikin olla vaan tunteeton robotti ja häipyä jonnekin taustalle, ettei kukaan huomannut. Myös pienistä virheistä rangaistiin, esim. jos kaadoit vahingossa lasiin liikaa maitoa, niin seurauksena oli tukkapöllöä.
Tiedättekö minkälaisia aikuisia kasvaa tuolla kasvatustyylillä: ei ainakaan menestyjiä ja onnellisia, vaan ahdistuneita, estyneitä ja epävarmoja.
Jos kutsuttiin kylään tai vaikka kaverin syntymäpäiväjuhliin, niin äiti hoki etukäteen, että "ei ne oikeasti sinua sinne halua". Jos joku teki minulle koulussa tai koulumatkalla pahaa, niin olin hänen mielestään itse tuppautunut seuraan, johon minua ei haluttu.
Mistä ihmeestä on tullut tuollainen tarve huolehtia, että lapsi pysyy hiljaa näkymättömissä eikä varmasti vahingossakaan kuvittele, että joku haluaisi hänen kanssaan olla tai välittäisi hänestä.
Varmaan sota-ajan jälkeisestä kasvatuksesta. Isovanhempien luona oli kummallinen sekoitus sekä syyttelyä siitä ettei ole tarpeeksi oma-aloitteinen ja pirteä, ja toisaalta piti olla hiljaa ja häiritsemättä "tärkeitä ihmisiä" ja koko ajan tehtiin selväksi että kaikki on jotenkin minun syytäni ja pitää pyydellä anteeksi ettei vain häiritse ketään. En tiedä mistä tuo tulee mut oli ilmeisesti aika yleistä ja vaikutti monen meidän vanhempiin.
Vierailija kirjoitti:
Oi kyllä.
Lapsena menin heikoille käille, onneksi matalalle. Putosin jäihin vyötäröä myöten. Kaveri auttoi ylös sieltä ja menin kohmeisena kotiin. Sain huudot siitä kun olin kastellut kaikki vaatteet. Niin, mitäpä siitä että olisin voinut hukkua.
Mun velipoika sai heikoille jäille menemisestä piiskaa, ei kylläkään tippunut jäihin.. Tämä 70-luvulla.
Tunnustan suuttuneeni. Olen sanonut monta kertaa, ettei pyöri sen maitolasin kanssa pöydässä vaan istuu paikoillaan kun juo. Tai edes seisoo. Niin ei, pitää pyöriä kuin hyrrä ja maidot lentää, ja minä suutun.
Olen ostanu uuden pulkan, joka oli viimeinen kaupassa. Kehotan laskemaan turvallisessa paikassa, ei missään metsässä tai muualla missä voisi törmätä. Lapsi, jonka pitäisi jo ymmärtää (11-vuotias) laskee kuitenkin suoraan päin puiston penkkiä tai naapurin autoa. Pulkka hajalla tai selvitetään vakuutuskorvauksia. Kyllä suutun, eikä kauheasti kiinnosta mitkään pikkumustelmat tai naarmut.
Keväällä puhutaan siitä, ettei missään nimessä saa mennä jäille. Todellakin suutuin ja pahasti, kun sieltä tullaan vyötäröön asti märkinä, kun nimenomaan on sanottu miljardi kertaa, ettei heikoille jäille ole mitään asiaa.
Kivittäkää huono äiti, olkaa hyvät.
Vierailija kirjoitti:
Itse huomannut että kun lapsi loukkaa itsensä, olen kiukkuinen vaikka oikeasti olen peloissani/pelästynyt/huolestunut. En ymmärrä miksi se tunne tulee ikäänkuin kiukkuna ulos.
Mun mies on tällainen, eikä rajoitu lapsiin. Sama juttu, jos minulle sattuu jotain, niin ensimmäisenä tulee äkäisesti ”no niin, miksi pitää..” tms.
Vierailija kirjoitti:
Onhan näitä. Kaaduin 6-vuotiaana pyörällä alamäessä ja lensin naama edellä asfalttiin. Tuntematon nainen tuli luokseni lohduttamaan ja äitini seistä töllötti ihan hiljaa jossain 5 m päässä. Se nainen sanoi vielä, että voin lähteä pyöräilemään hänen kanssaan, ja silloin vasta äitini tuli luokseni (ei kyllä lohduttanut millään lailla eikä sanonut mitään). En tiedä, tajusiko nainen, että myös äitini oli paikalla.
.
Kuulostaa tutulta. Minä kaaduin alle kouluikäisenä asfalttiin ja sain polviin vertavuotavat haavat ja kädet ruvelle. Itku tuli jo pelkästään kivusta, mutta äiti ei tullut edes katsomaan, vaikka oli lähettyvillä. Vieras nainen nosti minut ylös ja lohdutti ja kyseli, missä äitini on. Ja siitä sainkin kuulla koko kotimatkan, kun tyhmänä pikkulapsena menin osoittamaan, missä hän oli. Äitini raahasi minut pois paikalta ja sätti koko matkan, miten minua aina saa hävetä, kun en edes pystyssä pysy ja kengätkin menin rikkomaan. Minä muistan, miten yritin juosta itkien äitini perässä, joka meni edeltä kovaa vauhtia ja pelkäsin, että hän jättää minut. Kotiin päästessä jalassani olevat sukkahousut olivat jo kuivuneet verisiin polviin kiinni ja jouduin kiskomaan ne irti. Mitään laastareita ei tarjottu eikä haavoja puhdistettu, itse yritin hoitaa niitä sen mitä osasin tai pystyin. Ja toki sain huudot myös siitä, että sukkahousut meni pilalle, kun ei niistä verta saanut irti pesemälläkään. Paljon vakavampaakin tapahtui, minulla kävi huono tuuri, kun sairastuin vakavammin alle teini-ikäisenä, mutta en uskaltanut kertoa oireistani pitkään aikaan kenellekään, minkä seurauksena lopulta päädyin sairaalaan ja sain lääkityksen. Sairauden hoito jäi kokonaan minun harteilleni, enkä oikein uskaltanut käyttää minulle määrättyjä lääkkeitä, koska siitäkin sain aina kuulla, että taasko olen kuluttanut kaikki lääkkeet loppuun ja on se kumma, kun ei ilman pärjää. Monta vuotta menikin melkoisen heikossa kunnossa, mutta laiskuutta ja huonoa kuntoa sekin toki vaan oli.
Joo, onneksi esimerkiksi Keski-Euroopassa, Japanissa, Vietnamissa tai Koreassa ei ole ollut mitään sotia sataan vuoteen.