Lue keskustelun säännöt.
"Tytöille käy myöhemmin selväksi, että elämä ilman lapsia on vajaata."
19.04.2022 |
https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008663813.html
Hesarin juttu kiinalaisista melkein kolmekymppisistä naisista, jotka haluavat elää vapaasti ilman avioliittoa ja lapsia. Kommenteissa oli tälläinen kommentti:
"Tytöille käy myöhemmin selväksi, että elämä ilman lapsia on vajaata. Mutta usein silloin on liian myöhäistä korjata tilannetta."
Oon siis samanlainen nainen kuin nämä artikkelin naiset, nyt 31v. ja nautin työstä, harrastuksista ja ystävien kanssa vietetystä ajasta.
Olen aina ollut avoin lasten hankkimiselle, jos siihen haluja tulee. Ei oo koskaan tullut.
Jos nyt jätetään tuo tytöttely huomioitta, niin mitä mieltä ootte? Menetänkö paljon jos en ikinä hanki lapsia? Mietityttää paljon, kun nyt kolmekymppisenä varmaan viimeistään pitäisi tää päätös hakata kiveen.
Kommentit (152)
Ite oot vajaa. Kakarat on vain haitaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että jos kolmekymppisenä ei iske vauvakuume, niin tuskinpa se enää myöhemmin tulee.
Tässä maailmantilanteessa on tällä hetkellä muutenkin ihme, jos pitää hyvänä ideana tehdä lapsia.
Itselläni on 4 -vuotias lapsi, ja vielä neljä vuotta sitten tulevaisuus näytti suht normaalilta. Nyt näen vain uhkakuvia. Pelottaa älyttömästi lapseni puolesta.
Toista en tee.Maailmantilanne on aina ollut"huono"lasten tekemiseen eli huono tekosyy. Nyt se on paljon parempi kuin viime sotien aikaan, jolloin kyllä lapsia tehtiin. Se on myös paljon parempi kuin 1800-luvulla. Historiaa tuntemattomat typerät pumpuliperseet kuvittelevat, että juuri nyt on huono aika tehdä lapsia.
Samaa mieltä. Nyt on laadukas terveydenhoito eikä ruoka lopu käytännössä keneltäkään. Asunnonkin saa, vaikka työpaikka menisi alta. Ihan naurettavaa tekosyiden luettelua väittää, että oma lapsettomuus olisi maailmantilanteesta kiinni. Itseään ei kannata huijata.
Ja jos kärsii yleisistä pelkotiloista, niin niihin on saatavilla apua. Kannattaa keskustella ammattiauttajan kanssa.
Noiden asioiden sanominen nyt vaikka ukrainalaisille laittaisi sen outoon valoon. Ruokaa, terveydenhuolto, asunto.... No, jotkut pääsevät Suomeen turvaan, mutta eihän se ihan omaa kotia ja arkea, turvaa, vastaa. Ja mikä lie Suomen kohtalo.
Ukrainan kriisi ja muutkin kriisit kestää aikansa. Ehkä vuoden ehkä kymmenen. Ihmisen elämä on noin 80 vuotta. Siihen mahtuu aina monia kriisejä. En ymmärrä että mikä syy olla elämättä on se, että pelkää kriisejä.
Tuo on ihan totta. Mutta kyllä minua empaattisena ihmisenä pelottaa muiden ja lasten puolesta. Ihmiset ovat yllättävän kestäviä ja elämä jatkuu, mutta moni myös sortuu. Sille sodassa olevalle lapselle se kriisi ei kestä paria vuotta. Se trauma kestää koko elämän. Mikä voi tehdä elämästä vaikeaa. Muiden elämästä vaikeaa. Vaikuttaa valintoihin, persoonaan, kaikkeen. Ja sitten on vielä ylisukupolviset traumat. Pari vuotta, niin.
Sodassa traumasoitunut sukupolvi teki ennätysmäärän lapsia ja sen jälkeen trendi on ollut laskeva. Jos se olisi kaikki olisi hyvää, eikö se vain lisääntyisi? Jos sillä ei olisi negatiivisia vaikutuksia, jotka näkyvät myöhemmin, eikö se vaikuttaisi tuleviinkin sukupolviin toivona, luottamuksena? Ja homma jatkuisi? Edes näitä seurauksia ihmiset eivät käsitä. Kaikella on seurauksensa, mutta ihmiset vain ihmettelevät sormi suussa että mikä iski.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahdoton sitä lienee ulkopuolisten tietää miten kohdallasi käy. Tunnen kaksi omasta tahdostaan lapsetonta naista 50+ eikä kumpikaan ole päätöstään katunut, päinvastoin. Toisen mies katui ja perusti viisikymppisenä perheen nuoremman naisen kanssa.
ps. Itsekin ajattelin nuorempana, etten mene naimisiin enkä halua lapsia, mutta toisin kävi. Olen sitä mieltä, että lapsen saaminen on ollut merkittävimpiä asioita elämässäni, joka on muuttanut itseäni paljon (ja parempaan suuntaan).
Rehellisesti on sanottava, että molemmat tuntemani omasta tahdostaan lapsettomat naiset ovat luonteeltaan aika jyrkkiä ja ehdottomia. Olen itsekin sellainen tavallaan, mutta en tuomitse muita samalla tavalla, minkä katson johtuvan siitä, että lapset opettavat hyvin konkreettisesti, ettei elämä ole koskaan täysin omissa käsissä etkä ole oman onnesi seppä. Tietysti siihen oivallukseen voi päästä myös tuttavien ja ystävien lasten kautta, kun on nähnyt, miten heidän elämänsä on mennyt (ei aina hyvin). Omaan rajallisuuteensa törmää kasvattajana aivan toisella tavalla kuin silloin, jos on kokemusta vain omasta elämästä vastaamisesta.
Tällä ei suinkaan tahdo sanoa, että kaikki omasta tahdostaan lapsettomat naiset olisivat ehdottomia ja ajattelisivat, että olet oman onnesi seppä. Mutta se vain on niin, että elämä ilman lapsia on yksinkertaisempaa, jolloin tietyt asiat jäävät kehittymättä. Eivät nekään rajallisuutta konkretisoivat asiat varmaankaan kaikille vanhemmille avaudu niin kuin sen tarkoitan, suurempana avaruutena ymmärtää muita ja itseään. Tämä on vain oma kokemukseni vanhemmuudesta.
Hirveen anteekspyytelevästi ja kaikella nöyryydellä pyrit nyt esittämään ihan täyttä faktaa, ettei kukaan vaan loukkaantuisi. Silkkihansikkain ja sokerikuorruttaen.
Noinhan se menee. Jos et joudu elämäsi aikana siihen asemaan, johon pienten lasten vanhempana joutuu, niin ei se elämä silloin ole samanlaista kehityskaarineen. Tämä koskee kyllä vähintään yhtä paljon miehiä. Samanlaisia joustamattomia ja ehdottomia ovat miehetkin. Enkä nyt puhu KAIKISTA lapsettomista, vaan niistä joilla muutenkin persoonaltaan altiutta tällaiseen on.
Eli. Jos MarttaPertti on leppoisa ja rento ja kaikki huomioiva jo luonnostaan, hän ei muutu siitä, että jättää lapset hankkimatta. Mutta jos MarttaPertti hankkii lapsen, hän useimmiten joutuu venymään ja vanumaan ja sietokykyä koetellaan siten, että se yleensä kehittää jollain tavalla ihmistä kuitenkin.
Vastaavasti jos kontrollifriikki ReinoPirjo ei saa lapsia, hänen voi olla todella vaikea asettua lapsiperheellisen asemaan ja miettiä asioita siitä näkökulmasta, kun omakohtaista kokemusta ei ole. Jos kontrollifriikki ReinoPirjo saa lapsen hän ymmärtää paremmin ja joutuu oppimaan sitä, että kaikki ei ole omassa hallinnassaan.
Minusta muovautui joustamaton ja muita miellyttämätön yhden lapsen vanhempi. Jouduin niin paljon venymään ja paukkumaan silloin kun lasta kasvatin, joten nyt oln saanut riittää sitä laatua. Teen juri sen mitä itse haluan,enkä veny muiden mukaan enää. Toisaalta tuttuni kontrollifriikki nipottaja on ihan samanlainen, ellei jopa pahempi nyt kun lapsensa ovat teini-iässä. Voi sitä huutoa ja jatkuvaa riitaa kun äiti ei anna lapsille yhtään siimaa. Huutaa jaksaa ja rangaista, muttei kykene millään muuttumaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen vajaa 40v entinen vela ja nykyinen 3v lapsen äiti. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta ja olimme puolison kanssa jo päättäneet jäädä tarkoituksella lapsettomiksi. Puolisolle iski kuitenkin kova vauvakuume ja pitkien keskusteluiden kautta päädyimme yrittämään ja saamaan lapsen. Lapsen saaminen on ollut yksi tärkeimpiä asioita elämässäni ja välillä kylmää ajatus, että melkein jäin tästä paitsi. Toisaalta uskon, että olisin tyytyväinen myös lapsettomana, enkä tietäisi mistä jään paitsi. Ja vaikka lapsemme on meille elämämme tärkein asia ja pidämme hänestä tietenkin mahdollisimaan hyvää huolta, niin emme kumpikaan ole hukanneet tai unohtaneet itseämme. Ainakin yhden lapsen kanssa urheilu, ystävien tapaaminen aina välillä ym. onnistuu kun molemmat vanhemmat ovat valmiita joustamaan ja aikatauluttamaan.
Ei sitä kukaan muu voi sun puolesta sanoa että kaduttaako tulevaisuudessa vai ei, ei siinä varmaan auta kuin yrittää pohtia asiaa monelta kantilta ja tehdä päätös. Tsemppiä!
Tuossa on se, että kaikki on mennyt hyvin. Mutta toisen vuoksi näin isoissa asioissa ratkaisujen tekeminen on riski, jonka mahdolliset seuraukset jäävät myös kannettavaksi. Jos olisit jäänytkin yksin 3 lapsen kanssa, et voisi iloita että kummatkin joustaa ja saa omaa aikaa. Toki lapset olisivat yhtä rakkaita, mutta tunne voisi olla eri jos tekee toisen toiveen mukaan ja hän muuttaakin mielensä. Naisille tämä on nykykulttuurissa suurempi riski ja monille se myös realisoituu. Leskeys on kuitenkin yhä harvinaisempaa ja täten pienempi riski kuin yksinhuoltajuus, ennenkuin joku ottaa esille elämän riskit yleisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen tavallaan, eivätkä kaikki koe asioita samalla tavalla, eikä kuulukaan.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että olin sinkkumielinen hummailija. Reissailin, vaihtelin miesystäviäkin, hengasin kavereitten kanssa, harrastin, tein mitä huvitti. Töitä siis tosin kyllä myös :D En ollut ehdottomasti ei-nainen lapsien suhteen, mutta en myöskään hinkunut. Olin aina ollut sitä mieltä, että naiset ovat typeriä, kun suostuvat moiseen: synnytykset, imetykset, kaikki.
Tuossa 34-35 ikäisenä aloin seurustella miehen kanssa, jolla ei ollut lapsia, ja joka ei myöskään niitä kummemmin ollut halunnut. Kunnes sitten jonkin ajan päästä alkoi puhua, miten on suloinen lapsi siellä ja täällä. Lopulta sovittiin, että tehdään kuitenkin lapsia, koska se on asia, jota ei voi myöhemmin korjata. Niinpä sain ensimmäisen lapsen 36 ikäisenä, ja se oli ihan paras asia mitä olen koskaan tehnyt! Seuraavan lapsen tein 1v9kk ikäerolla ekaan. Enkä vieläkään ymmärrä, missä se pienten lasten kanssa elämisen rankkuus on. Sehän oli ihan huippua olla äitiyslomalla! Ja vieläpä kaksi kertaa! Töitä vääntänyt siihen mennessä jo yli 15 vuotta putkeen, ja sai olla kotona, nauttia vauvasta, muskareista, perhekerhoista... parasta aikaa elämässä tuo vauva- ja pikkulapsiaika. Kivoja nämä koululaisetkin, ja niitten kanssa puuhailu, touhutaan paljon yhdessä. Kerron usein lapsillekin, että ovat parasta, mitä elämässä on tapahtunut, ja olisin jäänyt niin paljosta paitsi ilman heitä. Olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä paljon lasten ja äitiyden ansiosta, ja pelkästään hyvään suuntaan. Lähinnä ymmärrys muita ihmisiä kohtaan on se, mikä on kehittynyt huomattavasti.
Tämä kuulostaa ihanalta ja onneksi olette saaneet perheenlisäystä vielä tuossa iässä :)
Minulle ilmoitti gyne 25-vuotiaana, että mikäli haluan vielä lapsia (yksi oli jo), niin niitä on tehtävä nyt. Munasarjat osoittivat jo silloin ennenaikaista hiipumista. 30v iässä sain ns. viimeisen varoituksen, mutta asia ei ollut siinä kohtaa enää ajankohtaista sillä olin eronnut. Nyt olen 32, minulla on kaksi isompaa lasta tässä kohtaa elämää ja jaettu huoltajuus isän kanssa. Se on hassua, kun on mielestään vielä niin nuori, mutta kehoni on muuta mieltä. En usko, että lapsia voisin enää saada. Ei ole juuri nyt miestäkään, eikä asia ajankohtaista.
Ymmärrän ikäiseni naisten paineet. Luonto on todella armoton ja nykyään 30-vuotias on niin nuori kuitenkin, mutta näissä asioissa ei välttämättä kumminkaan.
Itse olen tyytyväinen, että lapset sain, vaikkakin tie on ollut todella kivinen.
No huhhuh. Miten muka voi olla tommonen tilanne että munasarjat kuihtuu noin nuorena? Itse olen 25 enkä edes seurustellut niin ajatus omasta lapsesta tuntuu todella kaukaiselta. En halua moneen vuoteen lasta koska rakastan vapautta.
Olen myös tehnyt lasten parissa töitä ja teen yhä ja perhe elämästä saamani kuva on kaukana auvoisesta. Siihen kun vielä lisää köyhyyttä ja sairautta mitä monilla on niin arki voi olla hel vetistä. Jos lapsella on diabetes niin se tarkoittaa jatkuvia herätyksiä ja jos kehitysvamma niin loputonta taistelua tukiviidakossa. Teininä ajattelin haluavani monta lasta mutta en enää...
Ilmeisesti autoimmuunipohjaista, enkä voi tähän vaikuttaa.
Ja lapsellani on diabetes :)
Ei näitä voi itse tietää ja valita, minä olen täysin terve, normaalipainoinen, hyvävointinen nainen ja nämä eri gynekologien tekemät löydökset ovat olleet ajassa ja paikassa toisistaan riippumattomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahdoton sitä lienee ulkopuolisten tietää miten kohdallasi käy. Tunnen kaksi omasta tahdostaan lapsetonta naista 50+ eikä kumpikaan ole päätöstään katunut, päinvastoin. Toisen mies katui ja perusti viisikymppisenä perheen nuoremman naisen kanssa.
ps. Itsekin ajattelin nuorempana, etten mene naimisiin enkä halua lapsia, mutta toisin kävi. Olen sitä mieltä, että lapsen saaminen on ollut merkittävimpiä asioita elämässäni, joka on muuttanut itseäni paljon (ja parempaan suuntaan).
Rehellisesti on sanottava, että molemmat tuntemani omasta tahdostaan lapsettomat naiset ovat luonteeltaan aika jyrkkiä ja ehdottomia. Olen itsekin sellainen tavallaan, mutta en tuomitse muita samalla tavalla, minkä katson johtuvan siitä, että lapset opettavat hyvin konkreettisesti, ettei elämä ole koskaan täysin omissa käsissä etkä ole oman onnesi seppä. Tietysti siihen oivallukseen voi päästä myös tuttavien ja ystävien lasten kautta, kun on nähnyt, miten heidän elämänsä on mennyt (ei aina hyvin). Omaan rajallisuuteensa törmää kasvattajana aivan toisella tavalla kuin silloin, jos on kokemusta vain omasta elämästä vastaamisesta.
Tällä ei suinkaan tahdo sanoa, että kaikki omasta tahdostaan lapsettomat naiset olisivat ehdottomia ja ajattelisivat, että olet oman onnesi seppä. Mutta se vain on niin, että elämä ilman lapsia on yksinkertaisempaa, jolloin tietyt asiat jäävät kehittymättä. Eivät nekään rajallisuutta konkretisoivat asiat varmaankaan kaikille vanhemmille avaudu niin kuin sen tarkoitan, suurempana avaruutena ymmärtää muita ja itseään. Tämä on vain oma kokemukseni vanhemmuudesta.
Nää on kyllä niin huvitavia nämä "Näin se nyt vain on noin niinkuin yleisellä tasolla. Mutta toki puhun vain omasta kokemuksestani!" -kirjoitukset. Jos aidosti puhut vain omasta kokemuksestasi, niin jätä nyt hyvä ihminen pois nuo julistukset siitä, kuinka tietyt asiat nyt vaan jää kehittymättä, jos ei ole omia tai vähintään läheisten lapsia niitä kehittämässä.
Luulisi, ettei ole noin vaikeaa ilmaista, että puhuu vain itsestään, jos kerran on lasten myötä oppinut olemaan tuomitsematta muita.
Itse tosin tunnen ihan lapsia hankkineita ihmisiä, jotka ovat todella hanakoita tuomitsemaan muita eivätkä juurikaan kykene asettumaan toisen asemaan. Kauhean kiva lapselle.
Lukemisen ymmärtämisesi on kyllä hyvin heikoissa kantimissa. Juurihan tuossa korostettiin ja suoraan sanottiin, että puhutaan vain omasta itsestä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahdoton sitä lienee ulkopuolisten tietää miten kohdallasi käy. Tunnen kaksi omasta tahdostaan lapsetonta naista 50+ eikä kumpikaan ole päätöstään katunut, päinvastoin. Toisen mies katui ja perusti viisikymppisenä perheen nuoremman naisen kanssa.
ps. Itsekin ajattelin nuorempana, etten mene naimisiin enkä halua lapsia, mutta toisin kävi. Olen sitä mieltä, että lapsen saaminen on ollut merkittävimpiä asioita elämässäni, joka on muuttanut itseäni paljon (ja parempaan suuntaan).
Rehellisesti on sanottava, että molemmat tuntemani omasta tahdostaan lapsettomat naiset ovat luonteeltaan aika jyrkkiä ja ehdottomia. Olen itsekin sellainen tavallaan, mutta en tuomitse muita samalla tavalla, minkä katson johtuvan siitä, että lapset opettavat hyvin konkreettisesti, ettei elämä ole koskaan täysin omissa käsissä etkä ole oman onnesi seppä. Tietysti siihen oivallukseen voi päästä myös tuttavien ja ystävien lasten kautta, kun on nähnyt, miten heidän elämänsä on mennyt (ei aina hyvin). Omaan rajallisuuteensa törmää kasvattajana aivan toisella tavalla kuin silloin, jos on kokemusta vain omasta elämästä vastaamisesta.
Tällä ei suinkaan tahdo sanoa, että kaikki omasta tahdostaan lapsettomat naiset olisivat ehdottomia ja ajattelisivat, että olet oman onnesi seppä. Mutta se vain on niin, että elämä ilman lapsia on yksinkertaisempaa, jolloin tietyt asiat jäävät kehittymättä. Eivät nekään rajallisuutta konkretisoivat asiat varmaankaan kaikille vanhemmille avaudu niin kuin sen tarkoitan, suurempana avaruutena ymmärtää muita ja itseään. Tämä on vain oma kokemukseni vanhemmuudesta.
Tämä on jotenkin hyvin hauska narratiivi. "En tuomitse muita samalla tavalla", "ymmärrän rajallisuuden" jne. JA samassa kappaleessa kerron, kuinka lapsettomuus tai lasten saanti vaikuttaa yksilöön muodostaen tietyn ennakkoluuloisen käsityksen näiden perusteella, tai yleistän parin ihmisen perusteella. Ei tietenkään kaikki, MUTTA...
Tämä jaksaa hämmästyttää ketjusta toiseen. Luetellaan kehityskohteita jotka lapset ovat muka mahdollistaneet ja samalla kirjoitukset heijastavat juuri näiden mainittujen taitojen puutetta. Ei siinä herää oikein muita ajatuksia, kuin minkälainen se lähtötaso sitten on ollut jos nyt on kehitytty. Olen järkeillyt sen itselleni niin, että jos loogiset päättelykyvyt tai itsereflektiotaidot ovat huonot, on kyse kehästä josta ei pääse irti. Eli huomaa että jokin itsessä on muuttunut, muttei edelleenkään pysty suhteuttamaan sitä oikein. Voi tulla esim. virhepäätelmä: olen muuttunut = kehittynyt. Tai muuttunut = mennyt ohi muista, lähtötasoa huomioimatta. Kumpikaan ei pidä välttämättä paikkaansa. Mutta toki tyypillinen ansa tyyliin jäätelönsyönti lisää hukkumisriskiä.
Kaikki ihmiset eivät muuten ole lainkaan jyrkkiä ja ehdottomia alunperinkään, edes lapsina tai nuorina. Monet vanhemmat perustelevat, että juuri tämä puoli heistä on muuttunut. He varmaan siis ovat olleet, muista se ei taas kerro sen enempää.
Sinulla on suuri tarve mitätöidä kokemustani äitiydestä ja haukkua minua henkilönä, vaikka olen sinulle aivan tuntematon ihminen. Se ei kuitenkaan johdu minusta, vaan sinusta itsestäsi, syitä en lähde arvailemaan.
Huomasin, että ketju oli jatkunut, lisään vielä yhden merkittävän kokemuksen äitiydestäni. Eli kehonkuvani muuttui valtavasti äitiyden jälkeen/seurauksena. Olen huomannut, että joskus äidit murehtivat kehoaan raskauden jälkeen, mutta minulle kävi aivan päinvastoin. Eli en ole sen jälkeen ollut minkäänlaisessa kahnauksessa kehoni, painoni tms. kanssa. Sairastin nuorempana syömishäiriötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsen saaminen kyllä kehittää jokaista. Sillä tavalla, ettei sitä kehitystä lapsettomana saa. Väkisinkin se on näin. Muttei siinä mitään huonoa jos haluaa lapsettomaksi jäädä. Lapsen saaminen tuo mukanaan todella paljon kaikkea. Sitä saa itse päättää kaipaako sellaista vai ei.
Joo. Minunkin isäni päätti, että ei halua, paneskeli vieraita ja sai lisää lapsia ja sitten jätti koko kuvion taakseen, hommasi uuden vaimon ja paapoi tämän lapsia. Kyllähän se tosiaan muutti ihmistä se lapsen saaminen. En tosin tiedä millainen hän oli ennenkuin lapsia oli tehnyt, mutta olisi saanut jättää tekemättä, sen verran on ihmisraunioita taakseen jättäny.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vajaa 40v entinen vela ja nykyinen 3v lapsen äiti. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta ja olimme puolison kanssa jo päättäneet jäädä tarkoituksella lapsettomiksi. Puolisolle iski kuitenkin kova vauvakuume ja pitkien keskusteluiden kautta päädyimme yrittämään ja saamaan lapsen. Lapsen saaminen on ollut yksi tärkeimpiä asioita elämässäni ja välillä kylmää ajatus, että melkein jäin tästä paitsi. Toisaalta uskon, että olisin tyytyväinen myös lapsettomana, enkä tietäisi mistä jään paitsi. Ja vaikka lapsemme on meille elämämme tärkein asia ja pidämme hänestä tietenkin mahdollisimaan hyvää huolta, niin emme kumpikaan ole hukanneet tai unohtaneet itseämme. Ainakin yhden lapsen kanssa urheilu, ystävien tapaaminen aina välillä ym. onnistuu kun molemmat vanhemmat ovat valmiita joustamaan ja aikatauluttamaan.
Ei sitä kukaan muu voi sun puolesta sanoa että kaduttaako tulevaisuudessa vai ei, ei siinä varmaan auta kuin yrittää pohtia asiaa monelta kantilta ja tehdä päätös. Tsemppiä!
Tuossa on se, että kaikki on mennyt hyvin. Mutta toisen vuoksi näin isoissa asioissa ratkaisujen tekeminen on riski, jonka mahdolliset seuraukset jäävät myös kannettavaksi. Jos olisit jäänytkin yksin 3 lapsen kanssa, et voisi iloita että kummatkin joustaa ja saa omaa aikaa. Toki lapset olisivat yhtä rakkaita, mutta tunne voisi olla eri jos tekee toisen toiveen mukaan ja hän muuttaakin mielensä. Naisille tämä on nykykulttuurissa suurempi riski ja monille se myös realisoituu. Leskeys on kuitenkin yhä harvinaisempaa ja täten pienempi riski kuin yksinhuoltajuus, ennenkuin joku ottaa esille elämän riskit yleisesti.
Suurinpiirtein näin. Minulla on yksi lapsi, nyt jo aikuinen, ja tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Päätin pitää lapsen, itse, yksin, toki mies oli samaa mieltä. No meidän suhteemme kaatui jo pikkuvauva-aikana, emmekä olisi niinkään kauaa olleet yhdessä jos en olisi tullut raskaaksi. En ole katunut enkä surrut päivääkään lapsen saamista, enkä eroa hänen isästään. Synnytin lapseni aivan täysin tarkoituksella ja 100% hänet omakseni tuntevana, enkä puoliksi kenenkään kanssa odottaen mitään tukea tai turvaa sieltä suunnalta.
Toista lasta en tehnyt, koska en todellakaan olisi ikinä luottanut kenenkään sanomisiin että joo joo, kyllä minä sitten hoidan myös. Ehei. Enkä itse olisi jaksanut yksin kahta lasta, varsinkin kun ensimmäinenkin osoittautui 9-vuotiaana kroonisesti sairaaksi. Ja tosiaan, puolisohan voi myös kuolla, joten yksin jääminen kahden lapsen kanssa olisi voinut tapahtua muutenkin kuin eroamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahdoton sitä lienee ulkopuolisten tietää miten kohdallasi käy. Tunnen kaksi omasta tahdostaan lapsetonta naista 50+ eikä kumpikaan ole päätöstään katunut, päinvastoin. Toisen mies katui ja perusti viisikymppisenä perheen nuoremman naisen kanssa.
ps. Itsekin ajattelin nuorempana, etten mene naimisiin enkä halua lapsia, mutta toisin kävi. Olen sitä mieltä, että lapsen saaminen on ollut merkittävimpiä asioita elämässäni, joka on muuttanut itseäni paljon (ja parempaan suuntaan).
Rehellisesti on sanottava, että molemmat tuntemani omasta tahdostaan lapsettomat naiset ovat luonteeltaan aika jyrkkiä ja ehdottomia. Olen itsekin sellainen tavallaan, mutta en tuomitse muita samalla tavalla, minkä katson johtuvan siitä, että lapset opettavat hyvin konkreettisesti, ettei elämä ole koskaan täysin omissa käsissä etkä ole oman onnesi seppä. Tietysti siihen oivallukseen voi päästä myös tuttavien ja ystävien lasten kautta, kun on nähnyt, miten heidän elämänsä on mennyt (ei aina hyvin). Omaan rajallisuuteensa törmää kasvattajana aivan toisella tavalla kuin silloin, jos on kokemusta vain omasta elämästä vastaamisesta.
Tällä ei suinkaan tahdo sanoa, että kaikki omasta tahdostaan lapsettomat naiset olisivat ehdottomia ja ajattelisivat, että olet oman onnesi seppä. Mutta se vain on niin, että elämä ilman lapsia on yksinkertaisempaa, jolloin tietyt asiat jäävät kehittymättä. Eivät nekään rajallisuutta konkretisoivat asiat varmaankaan kaikille vanhemmille avaudu niin kuin sen tarkoitan, suurempana avaruutena ymmärtää muita ja itseään. Tämä on vain oma kokemukseni vanhemmuudesta.
Tämä on jotenkin hyvin hauska narratiivi. "En tuomitse muita samalla tavalla", "ymmärrän rajallisuuden" jne. JA samassa kappaleessa kerron, kuinka lapsettomuus tai lasten saanti vaikuttaa yksilöön muodostaen tietyn ennakkoluuloisen käsityksen näiden perusteella, tai yleistän parin ihmisen perusteella. Ei tietenkään kaikki, MUTTA...
Tämä jaksaa hämmästyttää ketjusta toiseen. Luetellaan kehityskohteita jotka lapset ovat muka mahdollistaneet ja samalla kirjoitukset heijastavat juuri näiden mainittujen taitojen puutetta. Ei siinä herää oikein muita ajatuksia, kuin minkälainen se lähtötaso sitten on ollut jos nyt on kehitytty. Olen järkeillyt sen itselleni niin, että jos loogiset päättelykyvyt tai itsereflektiotaidot ovat huonot, on kyse kehästä josta ei pääse irti. Eli huomaa että jokin itsessä on muuttunut, muttei edelleenkään pysty suhteuttamaan sitä oikein. Voi tulla esim. virhepäätelmä: olen muuttunut = kehittynyt. Tai muuttunut = mennyt ohi muista, lähtötasoa huomioimatta. Kumpikaan ei pidä välttämättä paikkaansa. Mutta toki tyypillinen ansa tyyliin jäätelönsyönti lisää hukkumisriskiä.
Kaikki ihmiset eivät muuten ole lainkaan jyrkkiä ja ehdottomia alunperinkään, edes lapsina tai nuorina. Monet vanhemmat perustelevat, että juuri tämä puoli heistä on muuttunut. He varmaan siis ovat olleet, muista se ei taas kerro sen enempää.
Sinulla on suuri tarve mitätöidä kokemustani äitiydestä ja haukkua minua henkilönä, vaikka olen sinulle aivan tuntematon ihminen. Se ei kuitenkaan johdu minusta, vaan sinusta itsestäsi, syitä en lähde arvailemaan.
Huomasin, että ketju oli jatkunut, lisään vielä yhden merkittävän kokemuksen äitiydestäni. Eli kehonkuvani muuttui valtavasti äitiyden jälkeen/seurauksena. Olen huomannut, että joskus äidit murehtivat kehoaan raskauden jälkeen, mutta minulle kävi aivan päinvastoin. Eli en ole sen jälkeen ollut minkäänlaisessa kahnauksessa kehoni, painoni tms. kanssa. Sairastin nuorempana syömishäiriötä.
Toin vaan esille epäloogisuuksia, joilla vieläpä useinkin pyritään latistamaan ja vähättelemään muita. Tuttavasi ovat lapsettomia, joustamattomia ja jyrkkiä. Vedät jotenkin korrelaation ensimmäisen ja kahden muun välille. Omien kokemustesi perusteella. Ja ennakkoluulojesi. Minusta tuntuu, että sait äitiydestä armollisuutta itseäsi kohtaan (tämä hyvä) ja ajattelet, että olet myös sitä kautta armollisempi muita kohtaan. Silti arvostelet tuttaviasi ja vähän jopa heidän valintojaan. Näet jo esimerkissäsi, ettei kaikki pidä paikkaansa kaikkien kohdalla, olemme yksilöitä. Joku ahdistuu kehon muutoksista, sinä et. Joku kasvaa vanhemmuudessa, joku ei. Joku nauttii siitä joku ei. Joko on jyrkkä ennen lapsia, toinen ei. No ehkä ymmärsit jo pointin.
Egosentrisyys toimii siten, ettei osaa erottaa muita yksilöinä. Jos sinulla on kivaa, muillakin on. Mikä toimii sinulle, toimii muillekin. Jos sinulla on ollut hyvin jäykkä persoonallisuus ennen lapsen saamista, muutkin tarvitsevat saman kasvun kokemuksen kuin sinä. Koska pari mielestäsi yhtä jäykkää lapsetonta ihmistä todistavat tämän hypoteesin todeksi, vai miten? Kannattaa sairastaa syömishäiriötä ennen lasten saamista, jotta saa mahdollisimman positiivisen kasvukokemuksen sen sijaan, että häpeää muutoksia? Et varmaan tullut myöskään ajatelleeksi, että monet syömishäiriöiset eivät koskaan voi saada lapsia.
Jaaa näin muiden asemaan asettautumiseen kykenemättömät loukkaavat muita jatkuvasti. Siinä jää aina alle kaikki, muut äidit jotka murehtivat pinnallisia asioita, lapsettomat, ne joille ei käy yhtä hyvin sairauden kanssa, ne jotka eivät tajua auttaa itseään, ne jotka eivät "tajua" saada lapsia ja jäävät infantiileiksi, ne kaikki jotka eivät ole sinä koska sinusta tuntuu tältä ja muistakin tuntuisi jos kuuntelisivat sinua. Uutta joustavaa, ymmärtäväistä sinua. Sori kärjistäminen, mutta tämä on niin tätä. Ei sinänsä hlökohtaista, vaan olemassa oleva, vastakkainasettelusta syntyvä toistuva ilmiö.
Mä olen niin tyytyväinen etten ole ikinä halunnut lapsia tähän maailmaan. Ja nykyään on perinnöllisiä sairauksiakin etten ole niitä lapselleni siirtänyt, säästyypä hän tältä elämältä. Ei saisi olla niin itsekäs että haluaa lapsen vaikka väkisin jos on mahdollista että perinnölliset sairaudet siirtyvät eteenpäin. Miehiltä olen aina kysynyt etteiväthän halua lapsia koska minä en niitä tee. Elämäni on ollut onnellinen ilman takertujia!
Sehän tässä onkin että isä tai äiti ei ole lapselleen mikään vieras mummo tai paappa. Se on oma isä tai äiti ja siihen pidetään yhteyttä. Näin on lähes kaikissa tapauksissa.
Joo ja vaikka tuo päätös oli kakskymppisen nuoren pojan, niin toki vanhemmuus on vaikuttanut muhun monella tavalla. En olisi koskaan tiennyt, miten paljon oma elämä ja ajattelu siinä muuttuu.