Lue keskustelun säännöt.
Tämä "Sain lapsen, joka särki sydämeni" -juttu. Miten tarina on päätynyt lehtiin? Paljon muitakin kysymyksiä herää
17.04.2022 |
Kommentit (382)
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Juttu on ihan shaibaa, täyttä mielikuvituksen puutetta. Totta kai tuollaisella lapsella olisi kaikenmaailman terapiat, lääkitykset ja psykiatrikontaktit, jos haastateltava puhuisi millään tavalla totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?
No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
Kenen asennoitumisesta mihin?
Olen eri, mutta varmaan vanhempien asennoitumisesta lapsen tilanteeseen. Samanlainen lapsi voi kahdessa eri perheessä selvitä aivan eri tavalla. Jotkut vanhemmat suhtautuvat kuten tämän jutun äiti, ja painajainen on valmis. Jotkut taas hyväksyvät lapsen ja menevät tämän ehdoilla, ja kukaan ei pahemmin kärsi.
Olihan tuo aikamoista kärsimystä ja nuorempi lapsi pelkäsi isoasiskoaan. Ei sellaisen pitäisi olla hyväksyttävää missään perheessä.
Avuton vanhemmuus.
Vierailija kirjoitti:
Tuli tästä jutusta mieleen, että onko niin, että vaikeista vaikeintakaan lasta ei Suomessa saa minnekään laitokseen? Että ne ovat menneisyyttä?
Kyllä saa. Etkö tajunnut, ettei artikkelin kiva pikku tarina ollut millään tasolla totta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?
No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.
No höpöhöpö! Tuo menee ajastaan ohi, jos vanhemmilla on yhtään tietotaitoa. Nyt tuolla äiti menee tunteidensa ja pettymystensä virrassa. Ei ihme että lastakin ketutta. Minäkin voisin laittaa paikkoja remontiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?
No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.
No höpöhöpö! Tuo menee ajastaan ohi, jos vanhemmilla on yhtään tietotaitoa. Nyt tuolla äiti menee tunteidensa ja pettymystensä virrassa. Ei ihme että lastakin ketutta. Minäkin voisin laittaa paikkoja remontiin.
Mitä tuo tarkoitti?
Miten ne sai ees sen toisen muksun? Kun kerta tää lapsi ei nuku jos sen vieressä ei nukuta? Kattoiko muksu sängyn päätystä peiton heiluttelua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
No sinä et tiedä mitä tunteita ne aikuiset on vuosien saatossa sinun kanssa kokeneet… jos olit mahdoton, oli varmasti raskasta monille sun ympärillä oleville.
Mitä sitten? Elämä _on_ kaikilla pääsääntöisesti raskasta! Jos tässä lähdetään jokaisen tunne-elämän mukaan pillittämään, voidan saman tien perustaa itkijänaiskuoro ja kuolla pois Kun On Niin Saatanan Vaikeaa ja Raskasta!
No kun ei ole.
Elämä mun toisen lapsen kanssa ei ole juuri yhtään raskasta.
Erityisen kanssa se on erityisen raskasta. Se on vaan fakta ja totuus, jonka joutuu toki hyväksymään. Ja sun kirjoituksen perusteella huomaan että sun kanssa elämä ei varmaan ole läheisille helppoa vieläkään.
Sinun elämäsi on kokonaisuus _molempien_lapsiesi kanssa - mikä ihme siinä on vaikeaa ymmärtää? Ja tällaisena kokonaisuutena Se On Raskasta! Silti se on sinun elämäsi, osasi ja ristisi - jaksoit sitä tahi et! Ei hyvän tähden tätä tyhmyyden, väistelyn ja toteutumattomien toiveiden määrää! Miten helvetissä te selviäisitre sodasta? Kitisemällä, että EIKÄ - rauhan aikana ei ole vaikeaa?
Kirjoittaja ehkä halusi tuoda esiin että kaikkien lasten kanssa ei ole raskasta. Itselläni esimerkiksi on kaksi lasta eikä kummankaan kanssa ole raskasta. Elämässä on vaikeuksia, mutta ne ovat laadultaan ohimeneviä eikä elämäni todellakaan ole kokonaisuutena raskasta. Sukulaistyttöni on ollut vuosia masentunut ja hänellä on tuollainen luulo, että kukaan ei oikeasti nauti elämästä tai ole onnellinen, vaan teeskentelee vain. Se on sairauden aiheuttama vääristynyt kuva elämästä. Omasi vaikuttaa vähän samalta.
Tyhmä. Olet oikeasti syntymätyhmä tai käynyt nyt tätä varten erillisen kurssin. Oiekeasti.
Sivusta kommentoin, että en tajunnut nyt tätä tyhmä-kommenttia ollenkaan.
Sivusta voitte seurata, millaista vanhempana on vääntää asperger lapsen kanssa. Se on usein juuri tuollaista. Päätöntä. Agressiivista. Impulsiivista. Toinen elää omassa maailmassa jossa on hänelle yksi oma totuus. Sosiaaliset taidot heikot, vaikka voi tosin olla kieleltään terävä ja sinänsä fiksu.
Piipitykselläsi ei ole merkitystä, etenkään, jos olet tuollainen, joka ei ole alkuunkaan pärjännyt nepsylapsensa kanssa. Minulla tosiaan on Asperger ja ADHD, kaksi korkeakoulutukintoa ja kaksi lasta; molemmat akateemisia, toiselle Asperger koska perinnöllisyys. Ja ei, ei ole ollut kauheaa, onnetonta, narinarinari! On ollut ihan hyvää elämää! Ajatella! Asenne!
Huh! Perheesi ja muut lähipiirisi ihmiset voivat olla ihan toista mieltä.
Minulla on läheisissä ihmisissä, omassa perheessäni, pari neuroepätyypillistä ihmistä ja elävät kyllä täysin omissa kuplissaan ja ajatuksissaan.
Eivät oikeasti ymmärrä, että toinen voi kokea, ajatella, tuntea asioista ihan muuta kuin itse. Se on raskasta.
Usein jäävät kiinni tähän ajatukseen tunteesta, siihen tapaan että sehän on vain tunne, en minä sellaisia tunne, enkä mieti, ihan tyhmää ajatella jotain tunteita, nönnönnöö!
Ja kyllä, minulla meni juuri nyt tunteisiin.
Autismin kirjolainen/ neuroepätyypillinen perheessä, hyvin lähellä, on raskasta, uuvuttavaa, ja koko perhe väsyy, olipa se kirjolainen/epätyypillinen kuka tahansa siinä perheessä.
Empatiakyvyn puute, sosiaalisten taitojen puute, jankkaaminen, jumittaminen, yksisilmäinen musta-valkoinen ajattelu, erityismielenkiinnon kohteet ja harrastukset, jotka ajavat ohi kaikesta.
En ymmärrä, miten aloituksessa käsitelty perhe on jaksanut ja selvinnyt näinkin pitkään.
Oman perheeni kirjolaiset ovat huomattavasti lievemmästä päästä kirjoa ja silti olen välillä aivan poikki.
Uupumuksen tunnetta ja yksinäisyyttä lisää vielä se, että tätä ei useinkaan tajua kuin muut saman kokeneet. Ja autismin kirjon diagnosointi ja ymmärrys koko asiaa kohtaan on terveydenhoidossa ja kouluissa lähes olematonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?
No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.
No höpöhöpö! Tuo menee ajastaan ohi, jos vanhemmilla on yhtään tietotaitoa. Nyt tuolla äiti menee tunteidensa ja pettymystensä virrassa. Ei ihme että lastakin ketutta. Minäkin voisin laittaa paikkoja remontiin.
Mitä tuo tarkoitti?
Että noin stressaavassa ympäristössä kuka tahansa saisi stressireaktion. Äiti tuntee silkkaa pettymystä ja rakkaudettomuutta, heiluu kädettömänä ja vinkuu elämän raadollisuutta. Ihan varmasti autisti riehuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
Tabuista pitää puhua. Nyt puhutaan, ja se on hyvä. Kuinka paljon onkaan vanhempia jotka kokevat samoja asioita ja tunteita lasta kohtaan.
Ja kuinka paljon onkaan vanhempia, jotka ymmärtävät lasta paremmin, ja lapsi ei ole noin vaikea.
Terve, normaaliaivoinen lapsi on paljon hepompi kuin sairas, tai nepsyaivoinen.
Vierailija kirjoitti:
Tuli tästä jutusta mieleen, että onko niin, että vaikeista vaikeintakaan lasta ei Suomessa saa minnekään laitokseen? Että ne ovat menneisyyttä?
On. Et ole kuullut että miekenterveysongelmaisten ja vanhusten hoito on ulkoistettu koteihin koska laitokset ovat pahoja ja koti on paras paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Meinasin neuroleptiä, suomeksi psykoosilääkettä tulla tarjoamaan autistille?
Onhan niitä muitakin lääkkeitä kuin neuroleptit.
Kuten, tällaisessa tilanteeassa? Neurokirjolla noin yleensä ei mielialalääkkeet sovi - tämä kuriositeettina. Ehdotuksesi siis on?
En ole lääkäri, mutta tuttavaperheessä yhdellä lapsella oli samanlaista levottomuutta ja äkkipikaisuutta. Kävi tutkimuksissa ja sai lääkityksen ja on nyt huomattavasti helpompi lapsi ja saanut myös kavereita.
Ja olen kyllä terveydenhoitoalalla (sh ), joten jotain tiedän lääkityksistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?
No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.
No höpöhöpö! Tuo menee ajastaan ohi, jos vanhemmilla on yhtään tietotaitoa. Nyt tuolla äiti menee tunteidensa ja pettymystensä virrassa. Ei ihme että lastakin ketutta. Minäkin voisin laittaa paikkoja remontiin.
Juttu oli täyttä satua. Ei siinä edes yritetty väittää, että lehden toimitus on nähnyt todisteita lapsen tilanteesta, että tutkimuksia olisi tehty jne. Ja on todella häiriintynyttä mennä lehtiin väittämään ja valehtelemaan, ettei tuollaisessakaan tilanteessa muka saisi mitään apua lapselle mistään. Pistääihan vihaksi tällaiset Minttu Vettenterät, jotka omassa persoonallisuushäiriössään kalastelevat itselleen sädekehää valehtelemalla suun ja silmät täyteen. Tietenkin kyseinen haastateltava voi olla satuolento 100-prosenttisesti tai jos nyt ei ole, niin esiintyy nimimerkillä, mutta antaahan se nyt silti varmaan jotain kieroutuneita kicksejä, kun voi käyttää valtaa vääristelemällä ja valehtelemalla, missä sitten ”tavalliset” ihmiset rupeavat kaahottamaan ja tohottamaan, että ”ei edes hoitoa saanut!!!!” Jne. Narsisti voi myhäillä partaansa kun sai valheensa uppiamaan ja ihmiset käyttämään aikaa omiin mielikuvituksensa tuotteisiin ja näin heitä ohjailtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
No sinä et tiedä mitä tunteita ne aikuiset on vuosien saatossa sinun kanssa kokeneet… jos olit mahdoton, oli varmasti raskasta monille sun ympärillä oleville.
Mitä sitten? Elämä _on_ kaikilla pääsääntöisesti raskasta! Jos tässä lähdetään jokaisen tunne-elämän mukaan pillittämään, voidan saman tien perustaa itkijänaiskuoro ja kuolla pois Kun On Niin Saatanan Vaikeaa ja Raskasta!
No kun ei ole.
Elämä mun toisen lapsen kanssa ei ole juuri yhtään raskasta.
Erityisen kanssa se on erityisen raskasta. Se on vaan fakta ja totuus, jonka joutuu toki hyväksymään. Ja sun kirjoituksen perusteella huomaan että sun kanssa elämä ei varmaan ole läheisille helppoa vieläkään.
Sinun elämäsi on kokonaisuus _molempien_lapsiesi kanssa - mikä ihme siinä on vaikeaa ymmärtää? Ja tällaisena kokonaisuutena Se On Raskasta! Silti se on sinun elämäsi, osasi ja ristisi - jaksoit sitä tahi et! Ei hyvän tähden tätä tyhmyyden, väistelyn ja toteutumattomien toiveiden määrää! Miten helvetissä te selviäisitre sodasta? Kitisemällä, että EIKÄ - rauhan aikana ei ole vaikeaa?
Kirjoittaja ehkä halusi tuoda esiin että kaikkien lasten kanssa ei ole raskasta. Itselläni esimerkiksi on kaksi lasta eikä kummankaan kanssa ole raskasta. Elämässä on vaikeuksia, mutta ne ovat laadultaan ohimeneviä eikä elämäni todellakaan ole kokonaisuutena raskasta. Sukulaistyttöni on ollut vuosia masentunut ja hänellä on tuollainen luulo, että kukaan ei oikeasti nauti elämästä tai ole onnellinen, vaan teeskentelee vain. Se on sairauden aiheuttama vääristynyt kuva elämästä. Omasi vaikuttaa vähän samalta.
Tyhmä. Olet oikeasti syntymätyhmä tai käynyt nyt tätä varten erillisen kurssin. Oiekeasti.
Sivusta kommentoin, että en tajunnut nyt tätä tyhmä-kommenttia ollenkaan.
Sivusta voitte seurata, millaista vanhempana on vääntää asperger lapsen kanssa. Se on usein juuri tuollaista. Päätöntä. Agressiivista. Impulsiivista. Toinen elää omassa maailmassa jossa on hänelle yksi oma totuus. Sosiaaliset taidot heikot, vaikka voi tosin olla kieleltään terävä ja sinänsä fiksu.
Piipitykselläsi ei ole merkitystä, etenkään, jos olet tuollainen, joka ei ole alkuunkaan pärjännyt nepsylapsensa kanssa. Minulla tosiaan on Asperger ja ADHD, kaksi korkeakoulutukintoa ja kaksi lasta; molemmat akateemisia, toiselle Asperger koska perinnöllisyys. Ja ei, ei ole ollut kauheaa, onnetonta, narinarinari! On ollut ihan hyvää elämää! Ajatella! Asenne!
Huh! Perheesi ja muut lähipiirisi ihmiset voivat olla ihan toista mieltä.
Minulla on läheisissä ihmisissä, omassa perheessäni, pari neuroepätyypillistä ihmistä ja elävät kyllä täysin omissa kuplissaan ja ajatuksissaan.
Eivät oikeasti ymmärrä, että toinen voi kokea, ajatella, tuntea asioista ihan muuta kuin itse. Se on raskasta.
Usein jäävät kiinni tähän ajatukseen tunteesta, siihen tapaan että sehän on vain tunne, en minä sellaisia tunne, enkä mieti, ihan tyhmää ajatella jotain tunteita, nönnönnöö!
Ja kyllä, minulla meni juuri nyt tunteisiin.
Autismin kirjolainen/ neuroepätyypillinen perheessä, hyvin lähellä, on raskasta, uuvuttavaa, ja koko perhe väsyy, olipa se kirjolainen/epätyypillinen kuka tahansa siinä perheessä.
Empatiakyvyn puute, sosiaalisten taitojen puute, jankkaaminen, jumittaminen, yksisilmäinen musta-valkoinen ajattelu, erityismielenkiinnon kohteet ja harrastukset, jotka ajavat ohi kaikesta.
En ymmärrä, miten aloituksessa käsitelty perhe on jaksanut ja selvinnyt näinkin pitkään.
Oman perheeni kirjolaiset ovat huomattavasti lievemmästä päästä kirjoa ja silti olen välillä aivan poikki.
Uupumuksen tunnetta ja yksinäisyyttä lisää vielä se, että tätä ei useinkaan tajua kuin muut saman kokeneet. Ja autismin kirjon diagnosointi ja ymmärrys koko asiaa kohtaan on terveydenhoidossa ja kouluissa lähes olematonta.
Mene sitten lataamoon ja hoitoon jos et kestä elämää. Ongelma on _sinussa_. Kenellekään ei yhäkään ole luvattu ruusutarhaa. Siemenesi ei ole narsistinen kopiosi. Sinun on kestettävä erilaisuutta, on, vaikka taistelet sitä vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
No niinpä, perhe tarvitsee (ja olisi tarvinnut apua jo vuosia sitten) kyllä apua.
Mutta julkinen uhriutuminen äidiltä, tulee kuva että esikoista kadutaan ja vain poikaa rakastetaan = mitä tuo äiti kuvittelee tekevänsä tyttärensä tunne-elämälle ja perhesuhteille???
Eiköhän tyttö aikuistuttuaan tajua, sitten onkin välit poikki ja taas voidaan uhriutua:(
Jokaiselle raskaana olevalle naiselle pitäisi kai jutun kirjoittajan mielestä (hyi htto sitä toimittajaa, joka tuohon lähtenyt) rautalangasta vääntää, että lapsella ei ole palautusoikeutta ja että lapsi voi aina olla sairas/sairastua/ei ole sellainen kuin etukäteen kuviteltiin?
Elämä vain ei ole reilua, tiedän perheen jossa useampi lapsi ja yksi vammautui pahasti vauvana kolarissa = kaikkea ei vaan voi ennakoida, se on riski joka otetaan, kun lapsia hankitaan.
Nimen omaan on oikein hyvä että asiasta puhutaan julkisesti, ja ääneen. Näitä perheitä on paljon! Tytärtä rakastetaan yhtä lailla, se tulee kyllä jutusta selville.
Meillä tyttö todellakin aikuistuttuaan tajusi, ja sen jälkeen on ollut välitkin todella hyvät ja lämpimät, kun vertaa siihen teiniajan sekavuuteen. Juuri se tyttären kasvaminen aikuiseksi oli ihan avainasemassa siihen että nyt menee hyvin. Teini-ikä voi olla nepsylle, ja hänen läheisilleen jotain aivan hirvittävää aikaa.
Kristallikissa kirjoitti:
Esim. tämä kohta, herättää pelkkää myötähäpeää, jos on lukenut sen Spungenin kirjan, niin samanlainen kopio lause kirjasta on ja niin surkeasti se istuu suomalaiseen todellisuuteen:
”Kassalla Iida alkoi huutaa: apua, nainen kidnappaa minut, en tunne häntä. Vartijat tulivat.” En usko hetkeäkään, että 7-vuotias on sanonut näin, Suomessa.
Artikkelista puuttui enää vain se, miten ”Iida” olisi saanut 2-vuotiaana raivarin, koska banaani katkesi, eikä äiti osannut korjata sitä ja että lapsi on nyt 19-vuotias huumeidenkäyttäjä, joka seurustelee jonkun luuserinuorisoidolirocktähden kanssa.
Sama! Itse mietin myös että nyt on Nancy luettu huolella lävise ja usein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Meinasin neuroleptiä, suomeksi psykoosilääkettä tulla tarjoamaan autistille?
Onhan niitä muitakin lääkkeitä kuin neuroleptit.
Kuten, tällaisessa tilanteeassa? Neurokirjolla noin yleensä ei mielialalääkkeet sovi - tämä kuriositeettina. Ehdotuksesi siis on?
En ole lääkäri, mutta tuttavaperheessä yhdellä lapsella oli samanlaista levottomuutta ja äkkipikaisuutta. Kävi tutkimuksissa ja sai lääkityksen ja on nyt huomattavasti helpompi lapsi ja saanut myös kavereita.
Ja olen kyllä terveydenhoitoalalla (sh ), joten jotain tiedän lääkityksistä.
Niin, näin se tilanne tosielämässä menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Meinasin neuroleptiä, suomeksi psykoosilääkettä tulla tarjoamaan autistille?
Onhan niitä muitakin lääkkeitä kuin neuroleptit.
Kuten, tällaisessa tilanteeassa? Neurokirjolla noin yleensä ei mielialalääkkeet sovi - tämä kuriositeettina. Ehdotuksesi siis on?
En ole lääkäri, mutta tuttavaperheessä yhdellä lapsella oli samanlaista levottomuutta ja äkkipikaisuutta. Kävi tutkimuksissa ja sai lääkityksen ja on nyt huomattavasti helpompi lapsi ja saanut myös kavereita.
Ja olen kyllä terveydenhoitoalalla (sh ), joten jotain tiedän lääkityksistä.
Ihan varmasti on ”helpompi”. Samalla lääkityksellä vanhukset makaavat paskat vaipoissa hiljaa hoitokodeissa jo iltapäivästä! Mikä riemuvoitto!
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Esim. tämä kohta, herättää pelkkää myötähäpeää, jos on lukenut sen Spungenin kirjan, niin samanlainen kopio lause kirjasta on ja niin surkeasti se istuu suomalaiseen todellisuuteen:
”Kassalla Iida alkoi huutaa: apua, nainen kidnappaa minut, en tunne häntä. Vartijat tulivat.” En usko hetkeäkään, että 7-vuotias on sanonut näin, Suomessa.
Artikkelista puuttui enää vain se, miten ”Iida” olisi saanut 2-vuotiaana raivarin, koska banaani katkesi, eikä äiti osannut korjata sitä ja että lapsi on nyt 19-vuotias huumeidenkäyttäjä, joka seurustelee jonkun luuserinuorisoidolirocktähden kanssa.Sama! Itse mietin myös että nyt on Nancy luettu huolella lävise ja usein.
Juu. Aivan selvä kopio. Ettei kertoja itsekin liene joku 60- tai 70-luvulla diagnosoimaton piirteinen.
Kuten, tällaisessa tilanteeassa? Neurokirjolla noin yleensä ei mielialalääkkeet sovi - tämä kuriositeettina. Ehdotuksesi siis on?