Lue keskustelun säännöt.
Tämä "Sain lapsen, joka särki sydämeni" -juttu. Miten tarina on päätynyt lehtiin? Paljon muitakin kysymyksiä herää
17.04.2022 |
Kommentit (382)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ap:lla on asperger ja ADHD ja tuntui kurjalta lukea jonkun äidin kuvaus siitä millaiselta tuntuu elää haastavan nepsylapsen kanssa. Ymmärrän.
Tais tulla totuus päin kasvoja kuin märkä rätti.
Jokainen lapsi aistii rakkaudettomuuden, vaateen olla erilainen kuin onkaan, ja etenkin oman vanhemman pettymyksen itseensä/elämään. Jo tämä aiheuttaa tomintakyvyttömyyttä ja sekoilua, aivan varmasti.
Ihmisen tuleekin "aistia" se ettei väkivaltaisuutta hyväksytä. Tämä jopa ihan suoraan päin naamaa kerrotaan myös niille lapsille jotka ovat väkivaltaisia. VArmasti, vaikka miljoonaan kertaan sanotaan että se on se väkivalta jota ei hyväksytä, eikä lapsi itse, lapsik kuitenkin ottaa tuon hyväksymättömyyden itseensä. Niin se vain menee. Ihmmistä vaaditaan olemaan itetynlainen jotta hän voi toimia yhteiskunnassa. Ihminen yleensä oppii ja sopeutuu tähän vaateeseen jossain vaiheessa, kun vaihtoehtoja ei enää ole, poislukien niin vammaiset jotka eivät siihen kykene. Rakkauden kanssahan tällä ei ole mitään tekemistä. Ihmistä voi rakastaa vaikka miten paljon, huolimatta siitä onko hän väkivaltainen vai ei.
Semmooista se elämä on, se on vaikeampaa sellaisille joilla on tällaisia ongelmia, ja heistä tuntuu useammin että heitä ei rakasteta, ja että heitä vaaditaan muuttumaan ihmisenä. Se ei tarkoita että heitä ei rakastettaisi, se on vain henkilön päässä oleva tunne, kun ei pysty ikävää käytöstään hallitsemaan.
Tyhmyys, ihmisen ikiaikainen vaiva. Jokainen yhtään tiedostava yksilö tietää, että autistin väkivalta johtuu stressistä/aistiyliherkkyyksistä jne. Jos sinusta tällaiseen vastataan rakkaudettomuudella, olet aivan samaa porukkaa holokaustilaisten kanssa. Sopisit Venäjälle, siellä tykätään tuosta tyylistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
Tabuista pitää puhua. Nyt puhutaan, ja se on hyvä. Kuinka paljon onkaan vanhempia jotka kokevat samoja asioita ja tunteita lasta kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
Tabuista pitää puhua. Nyt puhutaan, ja se on hyvä. Kuinka paljon onkaan vanhempia jotka kokevat samoja asioita ja tunteita lasta kohtaan.
Lapsparat, narsistisien, elämäänsä pettyneiden vanhempien uhrit. Elämä ei ollutkaan ihana, valmiiksi suunniteltu kotisleikki - kuinka olisi voinut tällaiseen valmistautua! Sota tekisi ihan oikeasti joillekin yksilöille hyvää, vaikka en sitä aktiivisesti ja yhteisöllisesti toivokaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ap:lla on asperger ja ADHD ja tuntui kurjalta lukea jonkun äidin kuvaus siitä millaiselta tuntuu elää haastavan nepsylapsen kanssa. Ymmärrän.
Tais tulla totuus päin kasvoja kuin märkä rätti.
Jokainen lapsi aistii rakkaudettomuuden, vaateen olla erilainen kuin onkaan, ja etenkin oman vanhemman pettymyksen itseensä/elämään. Jo tämä aiheuttaa tomintakyvyttömyyttä ja sekoilua, aivan varmasti.
Ihmisen tuleekin "aistia" se ettei väkivaltaisuutta hyväksytä. Tämä jopa ihan suoraan päin naamaa kerrotaan myös niille lapsille jotka ovat väkivaltaisia. VArmasti, vaikka miljoonaan kertaan sanotaan että se on se väkivalta jota ei hyväksytä, eikä lapsi itse, lapsik kuitenkin ottaa tuon hyväksymättömyyden itseensä. Niin se vain menee. Ihmmistä vaaditaan olemaan itetynlainen jotta hän voi toimia yhteiskunnassa. Ihminen yleensä oppii ja sopeutuu tähän vaateeseen jossain vaiheessa, kun vaihtoehtoja ei enää ole, poislukien niin vammaiset jotka eivät siihen kykene. Rakkauden kanssahan tällä ei ole mitään tekemistä. Ihmistä voi rakastaa vaikka miten paljon, huolimatta siitä onko hän väkivaltainen vai ei.
Semmooista se elämä on, se on vaikeampaa sellaisille joilla on tällaisia ongelmia, ja heistä tuntuu useammin että heitä ei rakasteta, ja että heitä vaaditaan muuttumaan ihmisenä. Se ei tarkoita että heitä ei rakastettaisi, se on vain henkilön päässä oleva tunne, kun ei pysty ikävää käytöstään hallitsemaan.
Tyhmyys, ihmisen ikiaikainen vaiva. Jokainen yhtään tiedostava yksilö tietää, että autistin väkivalta johtuu stressistä/aistiyliherkkyyksistä jne. Jos sinusta tällaiseen vastataan rakkaudettomuudella, olet aivan samaa porukkaa holokaustilaisten kanssa. Sopisit Venäjälle, siellä tykätään tuosta tyylistä!
Tarinassahan ei vastata rakkaudettomuudella, se on vain sinun mielikuvitustasi. Luehan juttu uudestaan, niin löydät sieltä kyllä. Tyhmyyttä on juuri tuo, että ei viitsitä lukea juurikaan, ja poistellaan ne kohdat jossa kerrotaan omaa agendaa vastaan olevat teesit. Sinuakin on varmasti rakastettu, mutta koska olet ollut niin vaikea ihminen, niin et ole tätä rakkautta huomannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
Tabuista pitää puhua. Nyt puhutaan, ja se on hyvä. Kuinka paljon onkaan vanhempia jotka kokevat samoja asioita ja tunteita lasta kohtaan.
Ja kuinka paljon onkaan vanhempia, jotka ymmärtävät lasta paremmin, ja lapsi ei ole noin vaikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
Kenen asennoitumisesta mihin?
Olen eri, mutta varmaan vanhempien asennoitumisesta lapsen tilanteeseen. Samanlainen lapsi voi kahdessa eri perheessä selvitä aivan eri tavalla. Jotkut vanhemmat suhtautuvat kuten tämän jutun äiti, ja painajainen on valmis. Jotkut taas hyväksyvät lapsen ja menevät tämän ehdoilla, ja kukaan ei pahemmin kärsi.
Olihan tuo aikamoista kärsimystä ja nuorempi lapsi pelkäsi isoasiskoaan. Ei sellaisen pitäisi olla hyväksyttävää missään perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
No niinpä, perhe tarvitsee (ja olisi tarvinnut apua jo vuosia sitten) kyllä apua.
Mutta julkinen uhriutuminen äidiltä, tulee kuva että esikoista kadutaan ja vain poikaa rakastetaan = mitä tuo äiti kuvittelee tekevänsä tyttärensä tunne-elämälle ja perhesuhteille???
Eiköhän tyttö aikuistuttuaan tajua, sitten onkin välit poikki ja taas voidaan uhriutua:(
Jokaiselle raskaana olevalle naiselle pitäisi kai jutun kirjoittajan mielestä (hyi htto sitä toimittajaa, joka tuohon lähtenyt) rautalangasta vääntää, että lapsella ei ole palautusoikeutta ja että lapsi voi aina olla sairas/sairastua/ei ole sellainen kuin etukäteen kuviteltiin?
Elämä vain ei ole reilua, tiedän perheen jossa useampi lapsi ja yksi vammautui pahasti vauvana kolarissa = kaikkea ei vaan voi ennakoida, se on riski joka otetaan, kun lapsia hankitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä kuin ap. Mistä tämä kertomus ja teksti on peräisin? Minusta kuulostaa aivan siltä, että joku on lukenut Deborah Spungenin kirjan Nancy ja yrittää nyt h u o m i 0 h u 0 r a t a itseään olemalla muka jossain ainutlaatuisessa tilanteessa. Epäilen, että koko juttu on täyttä valetta. On ihan ymmärrettävää, että lapsesta ei löydetty vikaa 1960-luvulla, mutta se, että tänä päivänä jäisi yksin tuollaisten ongelmien kanssa on täysin puppua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
Tuskin tuo lapsi rakasti vanhempiaan ennen haastatteluakaan.
Minullakin on vanhempi, joka narsisminsa vuoksi on kykenemätön rakastamaan minua. Ei sitä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
Tabuista pitää puhua. Nyt puhutaan, ja se on hyvä. Kuinka paljon onkaan vanhempia jotka kokevat samoja asioita ja tunteita lasta kohtaan.
Ja kuinka paljon onkaan vanhempia, jotka ymmärtävät lasta paremmin, ja lapsi ei ole noin vaikea.
Tämä. On niin vaikea päästää irti ”normaalista”, ja hyväksyä, että meillä kotona normaali on ihan muuta kuin aivopesty illuusio. Silloin tunnetaan välittömästi ”raskautta” ja elämänhaluttomuutta. Rajoittunut, typerä ihminen.
Tuli tästä jutusta mieleen, että onko niin, että vaikeista vaikeintakaan lasta ei Suomessa saa minnekään laitokseen? Että ne ovat menneisyyttä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
Tuskin tuo lapsi rakasti vanhempiaan ennen haastatteluakaan.
Minullakin on vanhempi, joka narsisminsa vuoksi on kykenemätön rakastamaan minua. Ei sitä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti.
Kuinka voisikaan rakastaa äitiä, joka kokee vuoksesi elämänhaluttomuutta?
Vierailija kirjoitti:
Tuli tästä jutusta mieleen, että onko niin, että vaikeista vaikeintakaan lasta ei Suomessa saa minnekään laitokseen? Että ne ovat menneisyyttä?
Aika pitkälti, ja hyvä niin. Yliopistolla pärjäsin ja käyttäydyin jo mainiosti, vaikka siihen saakka olinkin demoni 🤷🏻♀️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Meinasin neuroleptiä, suomeksi psykoosilääkettä tulla tarjoamaan autistille?
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Minä olen lukenut ketjun, ja siinä on kaikenlaista... en oikein osaa sanoa, suositellako sen lukemista kokonaan vai ei... aihe kerää kaikenlaisia kulkijoita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Meinasin neuroleptiä, suomeksi psykoosilääkettä tulla tarjoamaan autistille?
Onhan niitä muitakin lääkkeitä kuin neuroleptit.
Esim. tämä kohta, herättää pelkkää myötähäpeää, jos on lukenut sen Spungenin kirjan, niin samanlainen kopio lause kirjasta on ja niin surkeasti se istuu suomalaiseen todellisuuteen:
”Kassalla Iida alkoi huutaa: apua, nainen kidnappaa minut, en tunne häntä. Vartijat tulivat.” En usko hetkeäkään, että 7-vuotias on sanonut näin, Suomessa.
Artikkelista puuttui enää vain se, miten ”Iida” olisi saanut 2-vuotiaana raivarin, koska banaani katkesi, eikä äiti osannut korjata sitä ja että lapsi on nyt 19-vuotias huumeidenkäyttäjä, joka seurustelee jonkun luuserinuorisoidolirocktähden kanssa.
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.