Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tämä "Sain lapsen, joka särki sydämeni" -juttu. Miten tarina on päätynyt lehtiin? Paljon muitakin kysymyksiä herää
17.04.2022 |
Kommentit (382)
Vierailija kirjoitti:
Ompas täällä kommenttikenttä täynnä pyhimyksiä. Minä taas ihmettelin äidin rakkautta, joka kestää ja uskoo vaikka lapsi olisi yksi pieni piru
Hullu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidin on vaikeaa löytää ymmärrys lasta kohtaan, koska hän ei ole saanut diagnooseja, jotka auttaisivat ymmärtämään lapsen maailmaa. Perheneuvola on vaikea paikka. Sieltä saa joskus apua, mutta usein eteen tulee, ettei lasta laiteta asianmukaisesti eteenpäin erikoissairaanhoitoon, koska esimerkiksi psykologi diagnosoi itse mielessään lapselle enemmän psyykkisen kuin neurologisen ongelman. Tuollaisessa tilanteessa, jossa vanhempi on hyvin uupunut lapseen eikä näe lapsen hyviä puolia, käy helposti noin.
Lapsi on hyvin samanlainen kuin oma Asperger+ADHD lapsi, mutta oma kokemukseni lapsesta on todella erilainen. Näen lapsen haasteet, mutta sitäkin selvemmin näen hänen lahjakkuutensa ja persoonan hienot piirteet. Hän on vaikea lapsi, mutta silti maailman ihanin ja rakkain. Meillä on myös normaali pikkusisarus kuten tuossa perheessä, mutta silti minun on todella vaikeaa samaistua jutun äitiin. Lapsi osoittaa meille rakkautta päivittäin, nauttii sylissä olosta yms. Luulen, että olemme jotain tehneet oikein, vaikka varmasti myös paljon väärin.
Meidän pelastava tie oli, että huomasimme lapsen autismikirjon häiriön tarpeeksi aikaisin ja osasimme sanallisesti kuvata hänen haasteet niin, että pääsimme erikoissairaanhoitoon, jossa autismikirjo osataan tutkiaja diagnosoida paremmin kuin esimerkiksi perheneuvolassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ompas täällä kommenttikenttä täynnä pyhimyksiä. Minä taas ihmettelin äidin rakkautta, joka kestää ja uskoo vaikka lapsi olisi yksi pieni piru
Hullu.
:D ja sieltä lähti naseva ja älykäs kommentti
Kyllä ihan HUS:issa erikoissairaanhoidossa on vielä 10 v sitten ollut paljon näitä nepsy-piirteistä joita ei ole erikoislääkärit osanneet diagnosoida vaan on hoidettu masennuksensa tms ihan selviä autisteja tai adhd:ta. Surullista, mutta oon nähnyt niin monta tapausta vierestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.
Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.
Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.
Hakkasi sisaruksesi päivästä toiseen? Millainen asenne siihen auttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsen persoonasta äiti ei kerro oikeastaan mitään. Eikö hän näe lastaan? Mitkä ovat lapsen vahvuudet? Missä lapsi on lahjakas? Ja niin edelleen.
Tossa ne ovat suoraan jutussa: "Vauvakerhon laulupiirissä Iida oli ainoa lapsi, joka ei koskaan viihtynyt sylissä. Hän itki ja venkoili. Kotiäitien kyläilyporukoissa Iida valvoi, kun muut taaperot nukkuivat päiväunia. Kun toiset leikkivät, Iida töni heidät kumoon ja löi."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan keksitty juttu, moni asia pisti miettimään tuossa jutussa; esimerkiksi se että päiväkodissa ei erityisyyttä huomattu edes kysyessä, nykyään pk:ssa tartutaan aika herkästi eri asioihin jos vähääkään lapsi eroaa ns. paperilla odotetusta käytöksestä niin hyvässä kun pahassa. Lisäksi ei 7 vuotias ala kassalla huutaa jotain kidnappaus tarinaa, tuo oli suoraan jostain kopsattua. Muutenkin kertojan sävy oli jokseenkin kummallinen.
Oma lapseni on keskivertoa älykkäämpi, joten ei hänen ongelmansa tule esille missään sellaisessa suhteessa joka ei ole läheinen. O
ma lapseni höpisi juttuja ennen kouluikää jo, joten tuollainen kidnappausjuttu olisi ollut ihan normikauraa hänen suustaan. Lapseni 5-vuotiaana suuttui mummollensa, kun mummo sanoi ettei oikein välitä koirista, kiipesi katulampun päälle eikä suostunut tulemaan alas ennen kuin äiti tulee pyytämään. Olivat läheisellä puistoalueella, johon äitini sitten soitti että voinko tulla pyytmään lapsen alas.
Joo, okei, mutta jos lapsesi olisi saanut hallitsemattomia raivokohtauksia, ja olisit kokenut tarvetta viedä hänet tutkimuksiin, niin uskotko muka, ettei artikkelin lapsesta olisi löytynyt mitään? Tai, ettei hänelle olisi kokeiltu jotain lääkityksiä, joka tasaisi mielialoja? "Lapsella" kuitenkin "näytti" olevan vakavaa haittaa itselleen ongelmistaan. On täyttä puppua ja valehtelua väittää, ettei lapsesta olisi tunnistettu noita ongelmia ulkoppuolelta, jos ne haittaisivat lasta itseään.
Olet vähän sääälittävä uskoessasi täyttä höyryä tuollaista valhetta ja pskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:
- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?
- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!
- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.
Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.
Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......
En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.
No niinpä, perhe tarvitsee (ja olisi tarvinnut apua jo vuosia sitten) kyllä apua.
Mutta julkinen uhriutuminen äidiltä, tulee kuva että esikoista kadutaan ja vain poikaa rakastetaan = mitä tuo äiti kuvittelee tekevänsä tyttärensä tunne-elämälle ja perhesuhteille???
Eiköhän tyttö aikuistuttuaan tajua, sitten onkin välit poikki ja taas voidaan uhriutua:(
Jokaiselle raskaana olevalle naiselle pitäisi kai jutun kirjoittajan mielestä (hyi htto sitä toimittajaa, joka tuohon lähtenyt) rautalangasta vääntää, että lapsella ei ole palautusoikeutta ja että lapsi voi aina olla sairas/sairastua/ei ole sellainen kuin etukäteen kuviteltiin?
Elämä vain ei ole reilua, tiedän perheen jossa useampi lapsi ja yksi vammautui pahasti vauvana kolarissa = kaikkea ei vaan voi ennakoida, se on riski joka otetaan, kun lapsia hankitaan.
Ollanko me luettu sama juttu? Oletettavasti, mutta miten joku voi ymmärtää tuon niin väärin. Äidin toiveet ja unelmat ovat olleet varsin kohtuullisia normaalin lapsen näkökulmasta, eikä jutusta välity pettymys tai rakkaudettomuus vaan suuri suru. Lapsen puolesta, joka on aina yksin, koska ikätoverit eivät halua olla impulsiivisien ja suuttuessaan väkivaltaisen lapsen kanssa. Pikkuveljen vuoksi joka pelkää isoa siskoa. Parisuhteen vuoksi, johon eivät voimat riitä koska lapsen hoito vie ne. Hämmästyttävää minustakin, etteivät viranomaiset ole olleet apuna aiemmin, jos neuvolat ja perheneuvolat on käyty läpi.
Jokaisen lapsen kanssa vanhemmilla herää joskus myös negatiivisia tunteitä. Se, että ne täysin kieltää ei muuta asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.
Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?
No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.
No höpöhöpö! Tuo menee ajastaan ohi, jos vanhemmilla on yhtään tietotaitoa. Nyt tuolla äiti menee tunteidensa ja pettymystensä virrassa. Ei ihme että lastakin ketutta. Minäkin voisin laittaa paikkoja remontiin.
En tiedä, miksi tänne ketjuun on kerääntynyt nyt näin paljon empatiakyvyttömiä ihmisiä? Onko teillä haukkujilla kenelläkään lapsia? Todellisuus on kuitenkin se, että lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin on pitkät jonot, kouluterveydenhuollossa on huutava pula henkilöstöstä jne.
Aivan hyvin voi mennä vuosia ennen kuin lapsi pääsee julkisella puolella tutkimuksiin. Ja se aika, kun perheessä on väkivaltainen lapsi on lasinsirpaleilla kävelyä muille perheen jäsenille. Kaikki normaali elämä on heidän ulottumattomissaan. Voi olla, että tuo juttu on keksittyä tai liioteltua, mutta ko tilanne on kyllä todellisuutta liian monissa perheissä.
On kyllä aika ihme jos omiin lapsiin ei sen vertaa viitsi satsata että käy yksityisellä puolella tutkimuksissa, jos jonot julkiselle on vuosia. Ei kukaan normaali lapsistaan välittävä jää tuossa tilassa odottamaan apuja vuosien päähän vaan toimii. Kyllä ne rahat niihin tutkimuksiin on varmasti lähes jokaisella vaikka lainattavissa joten ei kannata siihen vedota. Se on oma viitseliäisyys myös, moni turtuu omaan tilanteeseen eikä jaksa tai viitsi toimia, odottaa vaan että lapset kasvaa ja niistä pääsee eroon.
No se todellisuus myös lääkäreiden saatavuudessa voi olla hyvin erilainen eri puolilla Suomea. Ja uskon, että ko tilanteeseen jollakin tapaa lamaantuu, ei osata enää hakea apua varsinkin, jos sitä apua pitää hakea pitkästä matkasta ja kalliilla hinnalla. Kaikilla ei ole varaa yksityisiin neurologisiin ja psykiatrisiin tutkimuksiin. Avaahan nyt jo silmäsi myös tämän todellisuuden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kristallikissa kirjoitti:
Esim. tämä kohta, herättää pelkkää myötähäpeää, jos on lukenut sen Spungenin kirjan, niin samanlainen kopio lause kirjasta on ja niin surkeasti se istuu suomalaiseen todellisuuteen:
”Kassalla Iida alkoi huutaa: apua, nainen kidnappaa minut, en tunne häntä. Vartijat tulivat.” En usko hetkeäkään, että 7-vuotias on sanonut näin, Suomessa.
Artikkelista puuttui enää vain se, miten ”Iida” olisi saanut 2-vuotiaana raivarin, koska banaani katkesi, eikä äiti osannut korjata sitä ja että lapsi on nyt 19-vuotias huumeidenkäyttäjä, joka seurustelee jonkun luuserinuorisoidolirocktähden kanssa.
Luuletko, että nykyihmiset lukee kirjoja?
Itselleni tuossa kirjassa merkittävintä oli, että äiti tajusi viimein, ettei voi määrätä toisen elämästä ja päästi irti. Vain tiettyyn rajaan asti voi yrittää, mutta loppujen lopuksi jokainen kulkee omaan kohtaloonsa.
Perheemme esikoinen on asperger-adhd ja oli lapsuutensa / nuoruutensa vähän samanlainen kuin lehtijutun tyttö. Hän oli erittäin haitallinen kahdelle pikkusisarelleen, välillä jopa vaarallinen. Haimme apua ihan kaikista mahdollisista paikoista vuosikymmenen ajan. Välillä meille tuli kahvittelemaan nepsy-ihmisiä, kun lasta ei saatu vastaanotolle, toisinaan kahvipöytään istuivat sossunaiset. Kävivät toteamassa että vanhemmat normaaleja, kotiolot erinomaiset, ei tarvetta lastensuojelulle. Ei kiinnostanut pikkusisarusten tilanne, vaikka avoimesti kerroimme henkisestä ja fyysisestä uhasta. Esikoista käytettiin pitkän aikas myös yksityisellä, mistä saatiin aina adhd-lääkereseptit mukaan, mutta lääkkeitä lapsi ei suostunut syömään.
Tällaisten perheiden tilanteita on mahdoton ymmärtää, jos ei itse ole elänyt vastaavassa. Se elämä lapsen kanssa on tätä samaa 24/7. Se jättää pysyvät jäljet koko perheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihan HUS:issa erikoissairaanhoidossa on vielä 10 v sitten ollut paljon näitä nepsy-piirteistä joita ei ole erikoislääkärit osanneet diagnosoida vaan on hoidettu masennuksensa tms ihan selviä autisteja tai adhd:ta. Surullista, mutta oon nähnyt niin monta tapausta vierestä.
Minullakin on pojalla diagnosoitu "vain" masennus, eikä selkeästi aspergeria, joka hänellä myös on. Yksi lääkäri diagnosoi "lapsuusiän autismin", mutta sitten sitäkään ei oikeastaan haluta kukljettaa lapsen mukana. Tiedän, ettei aspergeria enää diagnosoida, mutta puhun siitä, koska se kuvaa lapsen autismin laatua.
On täyttä pskaa väittää, ettei apua saa, me ainakin olemme saaneet, perheterapiaa, toimintaterapiaa ja lapsella on oma tukihenkilö nyt teininä, vaikkei lapsella siis ole kuin se masennusdiagnoosi.
Eikö ip lehdillä ole enää oikeita juttuja kun vakavista aiheista pitää vääntää keksittyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan keksitty juttu, moni asia pisti miettimään tuossa jutussa; esimerkiksi se että päiväkodissa ei erityisyyttä huomattu edes kysyessä, nykyään pk:ssa tartutaan aika herkästi eri asioihin jos vähääkään lapsi eroaa ns. paperilla odotetusta käytöksestä niin hyvässä kun pahassa. Lisäksi ei 7 vuotias ala kassalla huutaa jotain kidnappaus tarinaa, tuo oli suoraan jostain kopsattua. Muutenkin kertojan sävy oli jokseenkin kummallinen.
Oma lapseni on keskivertoa älykkäämpi, joten ei hänen ongelmansa tule esille missään sellaisessa suhteessa joka ei ole läheinen. O
ma lapseni höpisi juttuja ennen kouluikää jo, joten tuollainen kidnappausjuttu olisi ollut ihan normikauraa hänen suustaan. Lapseni 5-vuotiaana suuttui mummollensa, kun mummo sanoi ettei oikein välitä koirista, kiipesi katulampun päälle eikä suostunut tulemaan alas ennen kuin äiti tulee pyytämään. Olivat läheisellä puistoalueella, johon äitini sitten soitti että voinko tulla pyytmään lapsen alas.Meillä sanoo perseennuolijoista pitävälle opettajalle päin näköä että ”sinä pidät teeskentelijöistä ja esiintyjistä”, kun naukuu tuntiaktiivisuudesta. Ja opettajaa itekettää 🤷🏻♀️
Hyväksytkö lapsesi käytöksen?
Vierailija kirjoitti:
Perheemme esikoinen on asperger-adhd ja oli lapsuutensa / nuoruutensa vähän samanlainen kuin lehtijutun tyttö. Hän oli erittäin haitallinen kahdelle pikkusisarelleen, välillä jopa vaarallinen. Haimme apua ihan kaikista mahdollisista paikoista vuosikymmenen ajan. Välillä meille tuli kahvittelemaan nepsy-ihmisiä, kun lasta ei saatu vastaanotolle, toisinaan kahvipöytään istuivat sossunaiset. Kävivät toteamassa että vanhemmat normaaleja, kotiolot erinomaiset, ei tarvetta lastensuojelulle. Ei kiinnostanut pikkusisarusten tilanne, vaikka avoimesti kerroimme henkisestä ja fyysisestä uhasta. Esikoista käytettiin pitkän aikas myös yksityisellä, mistä saatiin aina adhd-lääkereseptit mukaan, mutta lääkkeitä lapsi ei suostunut syömään.
Tällaisten perheiden tilanteita on mahdoton ymmärtää, jos ei itse ole elänyt vastaavassa. Se elämä lapsen kanssa on tätä samaa 24/7. Se jättää pysyvät jäljet koko perheeseen.
Kuule, kyllä mekin olemme vanhempina ihan normaaleja, eikä kotioloissakaan ole mitään erityistä vikaa. Se vaan, että jos vanhempana haluaa kuulla lasta hoitavilta tahoilta olevansa erinomainen vanhempi ja kodin tosi hyväö, niitä kehuja etsii väärästä paikasta. Heille pitää painottaa lapsen tuomia vaikeuksia itselle, niin saa apua ihan heti.
Ymmärrän tuon äidin surun ja harmituksen. Tuttavilla on kehitysvammainen lapsi, jolle ei ole asetettu koskaan mitään rajoja. Eli ovat suojelleet lastansa väärällä tavalla. Lopputulos on se, että lapsi on todella väkivaltainen kaikkia kohtaan. Olen muutaman kerran nähnyt äidin kasvoissa tummia ruhjeita ja raapimisjälkiä. Kun lapselle tulee ikää lisää, joutuvat todennäköisesti laittamaan hänet jonnekin tuettuun asumisyksikköön. On sen verran väkivaltainen yksilö.
Huh tuota artikkelia. Kun sitä luki, tuli väistämättä mieleen, että miksi ei ole mitään paikkaa, jonne nuo väkivaltaiset "erityislapset" voi hyväksytysti jättää ammattilaisten hoitoon koko elämän ajaksi - siis yhteiskunnan, omaisten, kavereiden ja kaikkien hyväksymänä? Itse en ole ikinä onneksi lapsia halunnut, mutta jos olisin halunnut, niin en taatusti haluaisi joutua tuollaiseen myllynkiveen kahlituksi.
Äiti joutuu koko ajan nukkumaan kersansa vieressä, yöstä ja vuodesta toiseen, koskaan ei pääse minnekään lomailemaan ilman "erityislasta" joka pilaa kaiken... Aivan karmeaa elämää, ja koko ajan pitää hampaat irvessä vakuutella rakastavansa elämänpilaajaa, koska muuten on huono äiti ja vielä huonompi ihminen.
Voitaisiinko jo siitä "veri on vettä sakeampaa" -hokemasta päästä eroon, ja myöntää että kaikkia lapsia ei kannata pitää väkisin vanhempiensa kasvatettavina, koska se vain tekee vanhempien elämästä kiirastulta?
Osasta vastauksia huokuu se, ettei ole koskaan ollut tekemisissä tämmösen lapsen kanssa. Suosittlen, jos suinkin mahdolliista, niin tutstumaan tämmöseen lapseen ja mennä kokilemaan noita "hyviä neuvoja".
Huomaa, että luulette myös nepsyihin toimivan saman , mikä muihin lapsii, joilla ei ole näitä ongelmia.
Voin kerto, että itellä on ollut raskasta 2 adhd kanssa ajoittain. Ja tunnen yhden tuon kaltaisen lapsen, josta artikkelissa puhutaan.
Ei siihen tehoa mikään, jos se niin päättää. Vierestä olen seurannut, enkä todellakaan ihmettele uupumista.
Ite uuvun jo 2 tunnissa tollaseen käytökseen. Saati, että se oli 24/7/365.
Hattua nostan nöyränä niille, jotka jaksaa .
Tuntuu että lopulta sai oikean diagnosin. Mutta tuli kyllä paha olo tuon lapsen puolesta. Häntä ei ole osattu auttaa oikealla tavalla.
Alue: Aihe vapaa
Jos koko ajan vanhemmille sanottaan ammattilaisten toimesta että lapsesi on normaali, vika on sinussa, niin mikä järki on sellaista käydä kuuntelemassa ja vielä maksaa siitä moneen kertaan suuret summat?
Vertaan nyt omaan tilanteeseeni jossa kuumeilen, eli lämpöni on jatkuvasti koholla 37,5 asteessa. Lääkärit sanovat minulle että se ei ole kuumetta, vaan minun normaali ruumiinlämpöni, ja että asia ratkeaa sillä että en enää mittaa lämpöäni. Kuittenkin olen jatkuvasti uupunut, hikoilen, saan kylmiä väreitä, ihoni on herkkä kuten silloin kun lämpöä on, sydämeni hakkaa ja muljuu jos yritän kuumeessa tehdä jotain, voi olla että joudun makaamaan suurimman osan päivästä. burana ja muut eivät vie kuumetta eivätkä muita oireita pois.
Olen siis kyvytön sekä töihin että normaaliin elämään, mutta paperilla ja lääkäreisen mielestä olen täysin terve.
Sama homma se on vaikeilla lapsilla, joista jokainen normaali ihminen näkee kilometrin päähän että ei ole normaali lapsi, mutta lääkärit vain toteaa kerta toisen jälkeen että ihan on normaali lapsi, sinä itse olet vain jotenkin vammainen etä osaa olla vanhempi.