Tämä "Sain lapsen, joka särki sydämeni" -juttu. Miten tarina on päätynyt lehtiin? Paljon muitakin kysymyksiä herää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.

Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.

Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.

Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.

No sinä et tiedä mitä tunteita ne aikuiset on vuosien saatossa sinun kanssa kokeneet… jos olit mahdoton, oli varmasti raskasta monille sun ympärillä oleville.

Mitä sitten? Elämä _on_ kaikilla pääsääntöisesti raskasta! Jos tässä lähdetään jokaisen tunne-elämän mukaan pillittämään, voidan saman tien perustaa itkijänaiskuoro ja kuolla pois Kun On Niin Saatanan Vaikeaa ja Raskasta!

No kun ei ole.

Elämä mun toisen lapsen kanssa ei ole juuri yhtään raskasta.

Erityisen kanssa se on erityisen raskasta. Se on vaan fakta ja totuus, jonka joutuu toki hyväksymään. Ja sun kirjoituksen perusteella huomaan että sun kanssa elämä ei varmaan ole läheisille helppoa vieläkään.

Sinun elämäsi on kokonaisuus _molempien_lapsiesi kanssa - mikä ihme siinä on vaikeaa ymmärtää? Ja tällaisena kokonaisuutena Se On Raskasta! Silti se on sinun elämäsi, osasi ja ristisi - jaksoit sitä tahi et! Ei hyvän tähden tätä tyhmyyden, väistelyn ja toteutumattomien toiveiden määrää! Miten helvetissä te selviäisitre sodasta? Kitisemällä, että EIKÄ - rauhan aikana ei ole vaikeaa?

Kirjoittaja ehkä halusi tuoda esiin että kaikkien lasten kanssa ei ole raskasta. Itselläni esimerkiksi on kaksi lasta eikä kummankaan kanssa ole raskasta. Elämässä on vaikeuksia, mutta ne ovat laadultaan ohimeneviä eikä elämäni todellakaan ole kokonaisuutena raskasta. Sukulaistyttöni on ollut vuosia masentunut ja hänellä on tuollainen luulo, että kukaan ei oikeasti nauti elämästä tai ole onnellinen, vaan teeskentelee vain. Se on sairauden aiheuttama vääristynyt kuva elämästä. Omasi vaikuttaa vähän samalta.

Tyhmä. Olet oikeasti syntymätyhmä tai käynyt nyt tätä varten erillisen kurssin. Oiekeasti.

Sivusta kommentoin, että en tajunnut nyt tätä tyhmä-kommenttia ollenkaan.

Sivusta voitte seurata, millaista vanhempana on vääntää asperger lapsen kanssa. Se on usein juuri tuollaista. Päätöntä. Agressiivista. Impulsiivista. Toinen elää omassa maailmassa jossa on hänelle yksi oma totuus. Sosiaaliset taidot heikot, vaikka voi tosin olla kieleltään terävä ja sinänsä fiksu.

Piipitykselläsi ei ole merkitystä, etenkään, jos olet tuollainen, joka ei ole alkuunkaan pärjännyt nepsylapsensa kanssa. Minulla tosiaan on Asperger ja ADHD, kaksi korkeakoulutukintoa ja kaksi lasta; molemmat akateemisia, toiselle Asperger koska perinnöllisyys. Ja ei, ei ole ollut kauheaa, onnetonta, narinarinari! On ollut ihan hyvää elämää! Ajatella! Asenne!

Huh! Perheesi ja muut lähipiirisi ihmiset voivat olla ihan toista mieltä.

Minulla on läheisissä ihmisissä, omassa perheessäni, pari neuroepätyypillistä ihmistä ja elävät kyllä täysin omissa kuplissaan ja ajatuksissaan.

Eivät oikeasti ymmärrä, että toinen voi kokea, ajatella, tuntea asioista ihan muuta kuin itse. Se on raskasta.

Usein jäävät kiinni tähän ajatukseen tunteesta, siihen tapaan että sehän on vain tunne, en minä sellaisia tunne, enkä mieti, ihan tyhmää ajatella jotain tunteita, nönnönnöö!

Ja kyllä, minulla meni juuri nyt tunteisiin.

Autismin kirjolainen/ neuroepätyypillinen perheessä, hyvin lähellä, on raskasta, uuvuttavaa, ja koko perhe väsyy, olipa se kirjolainen/epätyypillinen kuka tahansa siinä perheessä.

Empatiakyvyn puute, sosiaalisten taitojen puute, jankkaaminen, jumittaminen, yksisilmäinen musta-valkoinen ajattelu, erityismielenkiinnon kohteet ja harrastukset, jotka ajavat ohi kaikesta.

En ymmärrä, miten aloituksessa käsitelty perhe on jaksanut ja selvinnyt näinkin pitkään.

Oman perheeni kirjolaiset ovat huomattavasti lievemmästä päästä kirjoa ja silti olen välillä aivan poikki.

Uupumuksen tunnetta ja yksinäisyyttä lisää vielä se, että tätä ei useinkaan tajua kuin muut saman kokeneet. Ja autismin kirjon diagnosointi ja ymmärrys koko asiaa kohtaan on terveydenhoidossa ja kouluissa lähes olematonta.

Sivusta: jos tämä korkeakoulutettu nepsyihminen näillä toimilla kasvattaa aksteemisia ja yhteiskuntakelvollisia yksilöitä, mitä ihmeen väliä on sillä, mitä tuttavat siitä ajattelevat? 😳

Siis kyllä kanta on erilainen, kun asia ei ole omalla kohdalla. Muistan,että kehitysvammaisten lasten rajoittamiseen suhtautuu kielteisemmin he,joilla ei ole itsellään vammaisia lapsia.

Ammattilaisena usein kiitän luojasni,että en ole äidin asemassa

Hirveäähän tuo on, etenkään kun apua ei saa. Silti tuossa korostettiin vähän liikaakin sitä vääryyttä ettei äidin unelmat käyneetkään toteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.

Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?

No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.

No höpöhöpö! Tuo menee ajastaan ohi, jos vanhemmilla on yhtään tietotaitoa. Nyt tuolla äiti menee tunteidensa ja pettymystensä virrassa. Ei ihme että lastakin ketutta. Minäkin voisin laittaa paikkoja remontiin.

En tiedä, miksi tänne ketjuun on kerääntynyt nyt näin paljon empatiakyvyttömiä ihmisiä? Onko teillä haukkujilla kenelläkään lapsia? Todellisuus on kuitenkin se, että lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin on pitkät jonot, kouluterveydenhuollossa on huutava pula henkilöstöstä jne.

Aivan hyvin voi mennä vuosia ennen kuin lapsi pääsee julkisella puolella tutkimuksiin. Ja se aika, kun perheessä on väkivaltainen lapsi on lasinsirpaleilla kävelyä muille perheen jäsenille. Kaikki normaali elämä on heidän ulottumattomissaan. Voi olla, että tuo juttu on keksittyä tai liioteltua, mutta ko tilanne on kyllä  todellisuutta liian monissa perheissä.

Kukkaan taapero jaksa/osaa/tajua skarppaa kahdeksaa tuntia päiväkodissa... Esittää uskottavasti normaalia ja laittaa sitten kotona riehuen.

Vierailija kirjoitti:

Kaunis ajatus, että lastaan rakastaa vaikka mikä olisi, se nyt ei vaan todellisuudessa voi pitää paikkaansa. Kuvitelkaa että itse olisitte tuollaisessa tilanteessa, tarkoitan nyt heitä joilla ei ole lapsia/ on ns. normaali lapsi.

Voisitko sinä rakastaa ja kunnioittaa sellaista henkilöä, joka tekee koko ajan pahaa, mikään ei kelpaa, on väkivaltainen, sosiaalisesti lahjaton, ei kunnioita sinua, on fyysisesti väkivaltainen…

Listaa voi jatkaa loputtomiin, haen tässä kaikkia sellaisia puolia ihmisessä, joita yhteiskunnassa ei hyväksytä. Ja nyt sinun pitäisi kasvattaa tällaista lasta omilla voimavaroillasi, rahoillasi… Tämä lapsi kuormittaa sinua ja yhteiskuntaa. Ja nyt sinun TÄYTYY rakastaa lasta, koska se on sinun. Se on kuin astuisi miinaan, ja siitä täytyy vain selvitä. Helppo se on vierestä paheksua ”Katsokaa nyt miten rumasti äiti puhuu lapsestaan!” kun itse et ole kokenut samanlaista tuskaa päivästä toiseen. Lapsilla kun ei ole palautusoikeutta.

Yritän tässä vain sanoa, että minä ymmärrän, en itsekkään jaksaisi.

Näitähän autisteja ym.eri nimityksellä olevia on nykyään päiväkodeissa ja kouluissa yhä enemmän ja enemmän! Ei vain yksi tai kaksi kuten perheessä vaan pahimmillaan kymmeniä! Eikä niitäkään voi palauttaa mihinkään, kun koulua pitää saada käydä kaikki. Ei monikaan muilla työpaikallaan jaksaisi päivääkään tuota menoa, mitä päiväkodeissa ja kouluissa on. Siellä on ongelmakirjo niin valtava!

Vierailija kirjoitti:

Kristallikissa kirjoitti:

Esim. tämä kohta, herättää pelkkää myötähäpeää, jos on lukenut sen Spungenin kirjan, niin samanlainen kopio lause kirjasta on ja niin surkeasti se istuu suomalaiseen todellisuuteen:

”Kassalla Iida alkoi huutaa: apua, nainen kidnappaa minut, en tunne häntä. Vartijat tulivat.” En usko hetkeäkään, että 7-vuotias on sanonut näin, Suomessa.

Artikkelista puuttui enää vain se, miten ”Iida” olisi saanut 2-vuotiaana raivarin, koska banaani katkesi, eikä äiti osannut korjata sitä ja että lapsi on nyt 19-vuotias huumeidenkäyttäjä, joka seurustelee jonkun luuserinuorisoidolirocktähden kanssa.

Sama! Itse mietin myös että nyt on Nancy luettu huolella lävise ja usein.

Olen itsekin lukenut Nancyn monesti, ja muistan siitä useita kohtia kristallinkirkkaasti. Se on hieno kirja ja siinä äidin epätoivo saa ansaitsemansa kuvauksen. Tuo artikkeli oli hävytön valhe ja kopio Nancyn tarinasta, enkä toivo, että kukaan kuvittelee, että siinä ei olisi perhe tosielämässä saanut apua, totta kai saa!!!!!!!! Mahdollisesti, jos tilanne on häivähdyksenkään totta, niin lapsen ongelmat ovat kyseisen äidin päässä, tutkimustilanteissa hän ei tuo esiin lainkaan omaa pärjäämättömyyttään vaan selittää kaiken onnistuvan ja on sitten jäänyt yksin ihmettelemään, kun ei ole uniikkina lumihiutakleena saanut apua.

No, ei saanut, koska se, minkä ehkä saattoi lukea artikkelissa olevan tositilanne suomesta, eikä ämeericän Nancysta, oli se, että lapsi ei nuku kuin vieressä ja on mahdollisesti yksinäinen. Kun äiti ei ole näihin saanut apua julkiselta puolelta, hän loukkaantui.

Vaikka sitä apua ei saa, jos itse esittäää täydellistä ja pärjäävää ja jos lapsen ongelmat eivät ole mitään suuria.

Miksi hän on päättänyt tulla lehteen valehtelemaan, eli keksimään tarinaan paljon sellaista,  ikä ei ole totta, on vaikeampi sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä asioita on turha kommentoida ihmisten, jotka eivät niistä mitään tiedä. Itselläni on lapsi, jolla on vaikean kehitysvammaisuuden sivudiagnoosina autismin kirjo. Yhtä helvettiä on välillä ollut, ihmisen jaksamisella on rajansa. Olen mm. suunnitellut tappavani itseni ja tämän lapsen. Onneksi olemme saaneet paljon apua kehitysvammapalveluiden kautta.

Minulla on ollut myös oppilaana juuri artikkelin kaltainen lapsi. Lapsi oli äärimmäisen raskas kaikille ympäristössään, ja päätyikin lopulta sijoitukseen vanhempien uuvuttua täysin. Myös itse olin rättiväsynyt ja sairasloman tarpeessa väännettyäni tämän lapsen kanssa päivät ja omani kanssa vapaa-ajan.

Eli te, jotka ette asioista tiedä, pitäkää päänne kiinni.

Höpöhöpö. Minulla on tuo Asperger-ADHD-yhdistelmä itselläni, ja olin aivan mahdoton lapsi, osittain aikuinenkin. Kyse on asennoitumisessa. Ja vain siinä.

No sinä et tiedä mitä tunteita ne aikuiset on vuosien saatossa sinun kanssa kokeneet… jos olit mahdoton, oli varmasti raskasta monille sun ympärillä oleville.

Mietin ihan samaa, mutta en raaskinut sitä kirjoittaa. Toinen elää nii vahvassa luulossa, että kaikki oli ihanaa.

Lähipiirissäni on lapsi, jolla on asperger -piirteitä. Pyrin suhtautumaan häneen empatialla ja olemaan ystävällinen. Sisällä monesti kiehun. Ko. lasta ei vaan oikein jaksaisi. Kaikki on vaan niin pirun hankalaa. Itselläni on vain hiukan vanhempia lapsia. Heidän ja kavereidensa kautta tiedän, että kaikkien lasten kanssa ei ole yhtä hankalaa. Lapsella ei ole kavereita, enkä ihmettele. Tämä lapsi ei tiedä mitä tunteita hän minussa herättää. En todellakaan kerro hänelle, että monesti toivoisin hänen painuvan sinne missä pippuri kasvaa. Ehkä hänkin on aikuisena tuollainen höpöhöpö-tyyppi. Todennäköisesti. Ei hän nyt teini-ikään mennessä ole osoittanut kykyä tarkastella asioita kuin vain omasta näkökulmastaan. En usko ko. kyvyn enää kovin hyväksi kehittyvän.

Vierailija kirjoitti:

Kukkaan taapero jaksa/osaa/tajua skarppaa kahdeksaa tuntia päiväkodissa... Esittää uskottavasti normaalia ja laittaa sitten kotona riehuen.

Niinpä, huomasin ihan saman. Mutta se piti laittaa siihen, ettei kukaan päiväkodista jos jollainlailla tunnistaisi tapauksen henkilöt voisi sanoa, että didn't happen.

Kun lapsi on tarinassa päiväkodissa normaali, niin taas voidaan valehdella loput tarinasta kuten kertojaa huvittaa. Pahimpana valheena nuo vakavat käytöshäiriöt YHDISTETTYNÄ siihen valheeseen, ettei tutkimuksissa löytynyt mitään ja että apua ei saatu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.

Meinasin neuroleptiä, suomeksi psykoosilääkettä tulla tarjoamaan autistille?

Onhan niitä muitakin lääkkeitä kuin neuroleptit.

Kuten, tällaisessa tilanteeassa? Neurokirjolla noin yleensä ei mielialalääkkeet sovi - tämä kuriositeettina. Ehdotuksesi siis on?

En ole lääkäri, mutta tuttavaperheessä yhdellä lapsella oli samanlaista levottomuutta ja äkkipikaisuutta. Kävi tutkimuksissa ja sai lääkityksen ja on nyt huomattavasti helpompi lapsi ja saanut myös kavereita.

Ja olen kyllä terveydenhoitoalalla (sh ), joten jotain tiedän lääkityksistä.

Ihan varmasti on ”helpompi”. Samalla lääkityksellä vanhukset makaavat paskat vaipoissa hiljaa hoitokodeissa jo iltapäivästä! Mikä riemuvoitto!

No parempi sekin kuin, että syyllistyy esim vakavaan väkivaltaan koulutovereita tai perheen muita lapsia kohtaan.  Mikä muu se voisi olla vaihtoehto, kun se laitoshoitokaan ei nyt ole niin suositeltavaa nuorelle lapselle? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:

- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?

- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!

- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.

Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.

Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......

En antaisi vanhemmalleni koskaan anteeksi tuollaista haastattelua, jossa hän kertoisi kuinka vaikeaa minua on rakastaa, ja vuokseni elämä on pilalla. Itse asiassa hän ei olisi minulle enää ihminen.

No niinpä, perhe tarvitsee (ja olisi tarvinnut apua jo vuosia sitten) kyllä apua.

Mutta julkinen uhriutuminen äidiltä, tulee kuva että esikoista kadutaan ja vain poikaa rakastetaan = mitä tuo äiti kuvittelee tekevänsä tyttärensä tunne-elämälle ja perhesuhteille???

Eiköhän tyttö aikuistuttuaan tajua, sitten onkin välit poikki ja taas voidaan uhriutua:(

Jokaiselle raskaana olevalle naiselle pitäisi kai jutun kirjoittajan mielestä (hyi htto sitä toimittajaa, joka tuohon lähtenyt) rautalangasta vääntää, että lapsella ei ole palautusoikeutta ja että lapsi voi aina olla sairas/sairastua/ei ole sellainen kuin etukäteen kuviteltiin?

Elämä vain ei ole reilua, tiedän perheen jossa useampi lapsi ja yksi vammautui pahasti vauvana kolarissa = kaikkea ei vaan voi ennakoida, se on riski joka otetaan, kun lapsia hankitaan.

Nimen omaan on oikein hyvä että asiasta puhutaan julkisesti, ja ääneen. Näitä perheitä on paljon! Tytärtä rakastetaan yhtä lailla, se tulee kyllä jutusta selville.

Meillä tyttö todellakin aikuistuttuaan tajusi, ja sen jälkeen on ollut välitkin todella hyvät ja lämpimät, kun vertaa siihen teiniajan sekavuuteen. Juuri se tyttären kasvaminen aikuiseksi oli ihan avainasemassa siihen että nyt menee hyvin. Teini-ikä voi olla nepsylle, ja hänen läheisilleen jotain aivan hirvittävää aikaa.

Meillä sama. Suurin apu ja helpotus oli se kun lapsi kasvoi aikuiseksi. Jännä ettei tästä haluttaisi puhuttavan. Että aikuinen ihminen itse luovii elämänsä, ja aikuistuva lapsi alkaa ymmärtämään että se mikä lapsena ja teininä meni vielä läpi, ei menekään aikuisena. Kyllä se kasvattaa ihmistä eniten se oma kokemus. Lapsena pystyy vielä kiukuttelemaan kavereille tai äidille, kun se oikea ongelma on siinä omassa käytöksessä. Aikuisena tämä ei enää onnistu, ja on pakko nähdä se oma osuus tilanteisiin. Terapia on usein hyvänä apuna. 

Aivan keksitty juttu, moni asia pisti miettimään tuossa jutussa; esimerkiksi se että päiväkodissa ei erityisyyttä huomattu edes kysyessä, nykyään pk:ssa tartutaan aika herkästi eri asioihin jos vähääkään lapsi eroaa ns. paperilla odotetusta käytöksestä niin hyvässä kun pahassa. Lisäksi ei 7 vuotias ala kassalla huutaa jotain kidnappaus tarinaa, tuo oli suoraan jostain kopsattua. Muutenkin kertojan sävy oli jokseenkin kummallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä kääntyy aina niin, että kun jotakin sitkeästi kauan jaksanut lopulta uskaltaa avautua, niin kas, heti hänet tuomitaan.

Onko teistä kovin moni jättänyt oman elämänsä jutun äidin tavoin syrjään vastaavanlaisen lapsen kanssa? Niinpä. Ei joku nelivuotiaan itkupotkuraivari oikein käy nyt vertauskokemuksena tuohon hommaan.

Itse ajattelen niin, että perhe on jaksanut ja yrittänyt ihan liikaa. Tytöllä pitäisi olla esim. joka toinen viikonloppu jokin tukipaikka, missä hän saisi olla. Näin hän, sekä muu perhe saisivat hengähtää.

Onko teistä kukaan lukenut kirjaa Nancy? Jotenkin muistui jutusta se kirja mieleen, vaikka olen lukenut sen parkymmentä vuotta sitten.

Eihän tuollaista lasta voi jättää mihinkään. Lue juttu. Ja edes isovanhemmat eivät pystyneet olemaan hänen kanssaan yhtä iltaa.

Joskus ihmettelen.

Ammatillinen tukiperhe nimenomaan pärjäisi tuollaisen lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Aivan keksitty juttu, moni asia pisti miettimään tuossa jutussa; esimerkiksi se että päiväkodissa ei erityisyyttä huomattu edes kysyessä, nykyään pk:ssa tartutaan aika herkästi eri asioihin jos vähääkään lapsi eroaa ns. paperilla odotetusta käytöksestä niin hyvässä kun pahassa. Lisäksi ei 7 vuotias ala kassalla huutaa jotain kidnappaus tarinaa, tuo oli suoraan jostain kopsattua. Muutenkin kertojan sävy oli jokseenkin kummallinen.

Niinpä, miten ihmiset eivät huomaa!? 🤦🏼‍♀️ 😣 Keskustellaan vain, aivan kuin kerrottu juttu olisi jotenkin todellisuutta. Kyllä ihmiset ovat tyhmiä, ei voi muuta sanoa. Kertoja, IS, Kodin Valehtelukuvalehti ja keskustelijat, joille menee läpi ihan sellaisenaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä kääntyy aina niin, että kun jotakin sitkeästi kauan jaksanut lopulta uskaltaa avautua, niin kas, heti hänet tuomitaan.

Onko teistä kovin moni jättänyt oman elämänsä jutun äidin tavoin syrjään vastaavanlaisen lapsen kanssa? Niinpä. Ei joku nelivuotiaan itkupotkuraivari oikein käy nyt vertauskokemuksena tuohon hommaan.

Itse ajattelen niin, että perhe on jaksanut ja yrittänyt ihan liikaa. Tytöllä pitäisi olla esim. joka toinen viikonloppu jokin tukipaikka, missä hän saisi olla. Näin hän, sekä muu perhe saisivat hengähtää.

Onko teistä kukaan lukenut kirjaa Nancy? Jotenkin muistui jutusta se kirja mieleen, vaikka olen lukenut sen parkymmentä vuotta sitten.

Eihän tuollaista lasta voi jättää mihinkään. Lue juttu. Ja edes isovanhemmat eivät pystyneet olemaan hänen kanssaan yhtä iltaa.

Joskus ihmettelen.

Ammatillinen tukiperhe nimenomaan pärjäisi tuollaisen lapsen kanssa.

Aika moni aivopesemätön ihminen pärjäisi 🤷🏻‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Aivan keksitty juttu, moni asia pisti miettimään tuossa jutussa; esimerkiksi se että päiväkodissa ei erityisyyttä huomattu edes kysyessä, nykyään pk:ssa tartutaan aika herkästi eri asioihin jos vähääkään lapsi eroaa ns. paperilla odotetusta käytöksestä niin hyvässä kun pahassa. Lisäksi ei 7 vuotias ala kassalla huutaa jotain kidnappaus tarinaa, tuo oli suoraan jostain kopsattua. Muutenkin kertojan sävy oli jokseenkin kummallinen.

Oma lapseni on keskivertoa älykkäämpi, joten ei hänen ongelmansa tule esille missään sellaisessa suhteessa joka ei ole läheinen. O

ma lapseni höpisi juttuja ennen kouluikää jo, joten tuollainen kidnappausjuttu olisi ollut ihan normikauraa hänen suustaan. Lapseni 5-vuotiaana suuttui mummollensa, kun mummo sanoi ettei oikein välitä koirista, kiipesi katulampun päälle eikä suostunut tulemaan alas ennen kuin äiti tulee pyytämään. Olivat läheisellä puistoalueella, johon äitini sitten soitti että voinko tulla pyytmään lapsen alas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan keksitty juttu, moni asia pisti miettimään tuossa jutussa; esimerkiksi se että päiväkodissa ei erityisyyttä huomattu edes kysyessä, nykyään pk:ssa tartutaan aika herkästi eri asioihin jos vähääkään lapsi eroaa ns. paperilla odotetusta käytöksestä niin hyvässä kun pahassa. Lisäksi ei 7 vuotias ala kassalla huutaa jotain kidnappaus tarinaa, tuo oli suoraan jostain kopsattua. Muutenkin kertojan sävy oli jokseenkin kummallinen.

Oma lapseni on keskivertoa älykkäämpi, joten ei hänen ongelmansa tule esille missään sellaisessa suhteessa joka ei ole läheinen. O

ma lapseni höpisi juttuja ennen kouluikää jo, joten tuollainen kidnappausjuttu olisi ollut ihan normikauraa hänen suustaan. Lapseni 5-vuotiaana suuttui mummollensa, kun mummo sanoi ettei oikein välitä koirista, kiipesi katulampun päälle eikä suostunut tulemaan alas ennen kuin äiti tulee pyytämään. Olivat läheisellä puistoalueella, johon äitini sitten soitti että voinko tulla pyytmään lapsen alas.

Meillä sanoo perseennuolijoista pitävälle opettajalle päin näköä että ”sinä pidät teeskentelijöistä ja esiintyjistä”, kun naukuu tuntiaktiivisuudesta. Ja opettajaa itekettää 🤷🏻‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin jutun, mutta en tätä koko ketjua. Voisihan olla, että tyttö olisi hyötynyt pienestä lääkityksestä tasoittamaan noita raivonpuuskiaan jo ennen kouluikää? Lapsella on tietysti paha olla, kun ei osaa olla muiden lasten kanssa, kun tunteiden säätely on noin vaikeaa.

Katos! Psykiatria iski! Entä lobotomia, oletko sitä miettinyt?

No onko sinulla joku parempi keino plakkarissasi? Lääkitys voisi auttaa, että tyttö voisi elää perheensä kanssa. Muutenhan voimien kasvaessa edessä on laitoshoito.

No höpöhöpö! Tuo menee ajastaan ohi, jos vanhemmilla on yhtään tietotaitoa. Nyt tuolla äiti menee tunteidensa ja pettymystensä virrassa. Ei ihme että lastakin ketutta. Minäkin voisin laittaa paikkoja remontiin.

En tiedä, miksi tänne ketjuun on kerääntynyt nyt näin paljon empatiakyvyttömiä ihmisiä? Onko teillä haukkujilla kenelläkään lapsia? Todellisuus on kuitenkin se, että lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin on pitkät jonot, kouluterveydenhuollossa on huutava pula henkilöstöstä jne.

Aivan hyvin voi mennä vuosia ennen kuin lapsi pääsee julkisella puolella tutkimuksiin. Ja se aika, kun perheessä on väkivaltainen lapsi on lasinsirpaleilla kävelyä muille perheen jäsenille. Kaikki normaali elämä on heidän ulottumattomissaan. Voi olla, että tuo juttu on keksittyä tai liioteltua, mutta ko tilanne on kyllä  todellisuutta liian monissa perheissä.

On kyllä aika ihme jos omiin lapsiin ei sen vertaa viitsi satsata että käy yksityisellä puolella tutkimuksissa, jos jonot julkiselle on vuosia. Ei kukaan normaali lapsistaan välittävä jää tuossa tilassa odottamaan apuja vuosien päähän vaan toimii. Kyllä ne rahat niihin tutkimuksiin on varmasti lähes jokaisella vaikka lainattavissa joten ei kannata siihen vedota. Se on oma viitseliäisyys myös, moni turtuu omaan tilanteeseen eikä jaksa tai viitsi toimia, odottaa vaan että lapset kasvaa ja niistä pääsee eroon.

Vierailija kirjoitti:

Tässä nyt parikin seikkaa mitä tulee mieleen:

- Jutusta saa selkeän kuvan, että nuorempi poika (jolla ei ole noita ongelmia ja helpompi) on se äidin kultalapsi, onko oikein lopulta ketään kohtaan?

- Miksi ihmeessä ei ole menty yksityiselle/vaadittu(!) oikeasti julkisella niitä tutkimuksia, kyseessä kuitenkin oma lapsi eikä mikään huonosti tuottava sijoitus johon ei ole varaa = minä vaikka lainaisin ne rahat tuossa tilanteessa jostain!

- Miksi tämä äiti kertoo tarinan lehteen, haluaako hän tuoda tarinansa julki vai uhriutua? Puhutaanko kotona lasten kuullen noin, entäs kun tyttö on esim Teini ja lukee nämä jutut, miten vaikuttaa itsetuntoon = onko hetkeäkään mietitty, että tytön minäkuva tulee vääristymään pahasti jo lehtijuttujen perusteella? Samoin lapsi kyllä vaistoaa, ettei häntä rakasteta.

Ei tämä äiti ole mikään uhri tässä = aikuinen ihminen olisi hakenut apua jo kauan sitten (tavalla tai toisella tapellen) mutta ei olisi riepotellut lapsensa elämää lehtiin asti, että miten kamalaa on.

Sitten taatusti jostain "mystisestä" syystä vanhana mietitään, miksi aikuinen tytär ei välitä......

Oman kokemukseni mukaan Suomessa tutkimuksiin ei oteta kovin pieniä lapsia, usein vasta eskari-ikäisiä aletaan ottaa tutkimusjaksoille. Siinä on vain perheellä n. kuusi pitkää vuotta yrittää pärjätä lapsensa kanssa ennen tutkimuksiin pääsyä, vaikka sekä kotona että varhaiskasvatuksessa oltaisiin huomattu, että lapsella on erityisen tuen tarvetta.

Ompas täällä kommenttikenttä täynnä pyhimyksiä. Minä taas ihmettelin äidin rakkautta, joka kestää ja uskoo vaikka lapsi olisi yksi pieni piru