Lue keskustelun säännöt.
Meeri, 39: ”Sain lapsen, joka särki sydämeni”
16.04.2022 |
Raskasta luettavaa, todella ahdistavaa suorastaan. Voin vain kuvitella miten rankkaa tuo on.
Kommentit (568)
En ymmärrä miksi pitää väkisin vääntää toinen kärsimään ja sitten uhriutua siitä itse.
Autismi periytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jes, on tosiaan erittäin reilua syyllistää ihmisiä siitä, että ovat sattuneet synnyttämään tavalla tai toisella "viallisia" ihmisyksilöitä tähän maailmaan. Tämä varmasti kannustaakin ihmiset tekemään tänne lisää niitä kaivattuja tulevaisuduen veronmaksajia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkuveljestä. Joskus lapset näkevät sisaruksensa traagisen kohtalon, ja mukautuvat siihen välttääkseen saman kamaluuden. Se ei tarkoita, että he eläisivät terveessä ympäristössä... Esimerkkitapauksessa pikkuveli on oppinut palvelemaan narsistisen äidin toiveita, ja siskosta on tullut jopa väline olla suositumpi ("...kysyy usein, miksi emme voi antaa Iidaa pois, kun hän on niin kamala ja vammainen.")
Siis oliko tuossa jutussa äidin sanomana tuollainen lause?! Jessus! Meni ohi. Voi Iida-parkaa, kun hän tätä lukee. Vaikka lause "on" veljen sanoma, äitihän tässä toistaa sitä julkisesti osoittaakseen, kuinka kamala hänen tyttärensä on, kun velikin toivoo, että miksi EMME (siis me muut, äiti ja minä - psykologit voisivat tulkita...) voi antaa häntä pois... ja äiti haluaa tämän lehteenkin vielä perinnöksi painattaa. Tulee koko Suomellekin selväksi.
Kallistun yhä enemmän sille kannalle, että äidillä on jokin, ei niin pieni ongelma, kuten persoonallisuushäiriö. Ymmärrän ohimenevät stressitilanteet ja perheenjäsenen vakavan sairauden tms. aiheuttaman huolen, stressin, paineen ja riidat, mutta haloo... Miksi emme voi vaan antaa pois....
No Iida nyt ei tarinaa itsestään kuitenkaan lue, koska nimet ja todennäköisesti moni yksityiskohtakin on muutettu, joten veljen kommentti ei häntä tule satuttamaan.
Jokuhan ketjussa sanoi tuntevansa perheen. Joten eiköhän tämä juttu ihan useamman tiedossa ole, ja siten Iidankin. Sitä paitsi helppohan tuosta on tunnistaa, äidin ikä, ikäerot, kauan haettiin diagnoosia, saatiin julkiselta iässä X jne. Eiköhän "Iida" tunnista jossain vaiheessa tai jonkun suusta asian kuule. Itse epäilen, että jopa äidin.
No voin minäkin väittää olevani Iidan pikkuserkku. Se ei vielä tee väitteestäni totta.
Ja minäkin voin väittää ilman yhtään faktuaalisia perustetta, ettei Iida tule juttua lukemaan... Joten puhu itsestäsi vaan. 🙂
Vierailija kirjoitti:
Jes, on tosiaan erittäin reilua syyllistää ihmisiä siitä, että ovat sattuneet synnyttämään tavalla tai toisella "viallisia" ihmisyksilöitä tähän maailmaan. Tämä varmasti kannustaakin ihmiset tekemään tänne lisää niitä kaivattuja tulevaisuduen veronmaksajia.
Jes, on tosiaan erittäin reilua syyllistää ihmisiä siitä, että ovat sattuneet syntymään tavalla tai toisella "viallisena" ihmisyksilönä tähän maailmaan.
Miksi huomaat epäkohdan vain kun aktiivisessa roolissa olevaa kritisoidaan? ":D"
Ps. kukaan ei ihmisiä synnytä "veronmaksajiksi" vaan omaksi viihdykkeekseen. Työttömyys tulee lisääntymään entisestään, kun yhä vähenevistä työpaikoista taistellaan paitsi valtavien ihmismassojen, myös keinotekoisen älyn kanssa.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi pitää väkisin vääntää toinen kärsimään ja sitten uhriutua siitä itse.
Autismi periytyy.
Parasta herkkua mammoille on mässäillä lapsen pahoinvoinnilla.
Lisääntyminen on itsekästä, mikä johtaa siihen että vanhemmat ovat itsekkäitä. Ympäri kyliä ja mediaa kuulutellaan suu vaahdossa että lapsen ongelmat eivät sitten johdu itsestä, koska oma maine tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti ei lähtökohtaisesti rakasta lasta, vaan unelmiaan... LAPSEN TULISI PALVELLA ÄIDIN TARPEITA... äidin on mahdotonta tsempata itseään olemaan "kärsivällinen" - hän vihaa lasta elämänsä pilaamisesta. Ja kostaa tämän monin tavoin (esim. syö sanansa, yllättää maksalaatikolla, ja uhriutuu).
Muistan lapsuudesta kuinka emät lesoilivat suu vaahdossa meidän lasten saavutuksilla, ei koskaan omillaan🤮
En pysty edes kuvittelemaan kuinka raskasta sille jutun emälle oli, ettei päässyt lesoilemaan juuri ollenkaan vaan päinvastoin joutui uhriutumaan.
Varmasti neuropoikkeava tai luonnehäiriöinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on veli, joka oli lapsena hyvin samanlainen kuin Iida. Käyttäytyi väkivaltaisesti koko perhettä kohtaan ja kaiken täytyi mennä juuri niin kuin hän halusi muuten seurasi raivokohtaus. Häntäkin tutkittiin useamman kerran eikä mitään diagnoosia tullut. Kun hän tuli murrosikään, pelkäsimme oikeasti henkemme puolesta, kun veljeni muuttui niin voimakkaaksi, ettei isä voinut häntä enää pidätellä.
Meille kävi kuitenkin pieni ihme. Yläasteen jälkeen veljeni passivoitui niin ettei hänellä ole enää tahtoa tai voimia käyttäytyä väkivaltaisesti. Tosin ei hänellä ole voimia mihinkään muuhunkaan. Koskaan hän ei tule työelämään astumaan. On kuitenkin parempi, että hän on passiivinen ja lauhkea kuin aktiivisempi ja muut ihmiset saavat koko ajan pelätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tarinan lapsi paljon kuulostaa omalta asperger-lapseltani, jos otetaan pois kaikki eteenpäin kasvaminen ja hyvät puolet. Ymmärrän lapsen äitiä, mutta en silti samaistua häneen. En ole itse noin uupunut ja lapsemme on oppinut runsaasti hyviä toimintamalleja. Ymmärsin jo lapsen ollessa 3-vuotias, että autismipiirteinen hän on. Tutkimuksiin päästiin 4-5-vuotiaana, jossa jo ensinäkemältä neurologi huomasi, että lapsi kyllä varmaan on kirjolla, mutta lapsuusiän autismia se ei ole. Onnemme lienee, että pääsimme neurologiselle suoraan ja osasin kyllä kertoa lapsen piirteet niin, että saivat nopeasti asiasta kiinni. Eli pääsimme hyvin nopeasti tutkimaan autismikirjoa, sen sijaan että olisi tutkittu vain "jotain". Suomessa hyvätasoisen autismikirjon tutkiminen vaatii sen, että vanhempi epäilee jo sitä suoraan. Ei asperger-lapsesta huomaa 3-vuotiaana suoraan, että hän on autistinen. Asianmukaisissa tutkimuksissa sen kyllä näkee jo 3-4-vuotiaalta tästä huolimatta.
En silti näe lastani taakkana. Hänellä on lämmin suhde meihin ja kahteen pienempään sisaruksen. Kyllä, ihan kaksi lasta on vielä uskallettu tehdä. Lapsella on omat haasteet, mutta raivokohtaukset ovat vähenneet huomattavasti ihan sen jälkeen, kun päiväkodissa ja kotona opimme tukemaan lasta oikein. Yhteys lapseen aukeaa hänen mielenkiinnon kohteiden kautta. Olemme yhdessä selvittäneet kaiken dinosaurusten sukupuutosta, sähköstä, Suomen historiasta. Lapseni ei ole ikinä ollut se lapsi, joka olisi pitänyt meteliä osaamisestaan. Kun hän oli 6-vuotias huomasimme että hän osaa lukea. Ei hän koskaan sitä meille ollut sanonut. 7-vuotiaana hän osasi kertotaulun täysin, enkä ikinä ollut nähnyt hänen sitä harjoittelevan. Toki jotain harjoittelua hän oli tehnyt, mutta oman päänsä sisällä kertomatta muille. Pikkusisarukset rakastavat isosisarustaan ja en ole katunut päivääkään, että autismikirjolaisellamme on normaaleja sisaruksia opettamassa elämää. Väkivaltaa emme ole hyväksyneet, mutta sen opettaminen pois oli pienempänä todella haastavaa, johon on lopulta vaadittu ADHD (sai diagnoosin eskari-iässä) lääke ja monen ammattilaisen yhteistyö. Mahdotonta se ei ole, ja tulee muistaa, että osa ns. normaaleistakin lapsista lyö vielä toista herkästi harmin tullessa alle kouluiässä. Tämä vaatii aikuisilta sinnikkyyttä.
Mielestäni tulevaisuus on hänelle auki. Me matkustamme, kyläilemme ja harrastamme. Kaiken joudumme ennakoimaan emmekä käy esimerkiksi kylässä sellaisissa paikoissa, joissa lapsemme erityisyyttä ei haluta ottaa yhtään mitenkään huomioon. Emme usein sovi monelle päivälle menoa peräkkäin. Tukiverkosto meillä on huomattavasti huonompi kuin normaaleilla perheillä, ja tähän toivoisin tukea yhteiskunnalta. Osaavan lastenhoitajan löytäminen on vaikeaa. Mielestäni juttu oli surullista luettavaa, siinä näkyi suuri toivottomuus ja lapsen näkeminen vailla hyviä puolia. Tämä varmasti johtuu siitä, että äiti on kokenut voimakasta syyllisyyttä vuodet ja jäänyt yksin asian kanssa. Ajan kanssa se kääntyy helposti niin, että lapsi on paha ja mahdoton opettaa ja kasvattaa. Näinhän ei ole. Autismikirjo ei tarkoita sitä, että yksilö olisi kylmä ja tunteeton tai kyvytön oppimaan. Voi kun tietäisitte kuin usein olemme lohduttaneet lasta, kun luontodokumentissa joku pentu on hylätty tai jäänyt jälkeen laumasta. Kannattaa muistaa, että haastattelu on epätoivon kokemuksessa, jolloin se kuvakin siitä omasta lapsesta helposti vääristyy.
Tämä. Ylläolevassa kommentissa äiti on nähnyt lapsensa vahvuudet, juuri kuten pitää. Aloituksen jutussa äiti ei ollut lapsessaan mitään vahvuuksia nähnyt.
Meeri ei rakasta lastaan, vaan on häneen avoimen pettynyt koska ei täytäkään äidin illuusiota unelmaelämästä. Meeri vihaa lastaan. Minusta lapsi pitäisi huostata, mutta ei itsensä tähden, vaan täysin kädettömän ja itsekkään äidin.
No kyllähän myös itsensä tähden, kun ei kykene tarjoamaan äidilleen sitä elämää, jonka tämä yritti lapsella itselleen hankkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietoisen elämän tekeminen jo itsessään on todella itsekästä, mutta vielä enemmän jos sen tekee sairailla geeneillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vammaiset, hullut, kaikki erilaiset ovat olleet keskuudessamme aina. Vain nykyaikana alkaa tämä rääky ja parku kun elämä ei olekaan täydellistä. Mitä ihmettä nämä itkijänaiset tekisivät isommassa kriisissä, vaikkapa sodassa, kun kaikki ympäriltä tuhoutuisi?
Niin no oletko kokeillut sellaista asiaa nimeltä empatia? Eli oletko kokeillut sellaista mielikuvaleikkiä, että asettuisit kyseisen äidin asemaan mielessäsi? Miltä sinusta tuntuisi samassa tilanteessa, jossa olisit saanut erikoisen tai haastavan lapsen?
Minun mielestä on varsin ymmärrettävää kokea katkeruuden ja epäreiluuden tunteita. Miksi muut ovat saaneet normaalit lapset ja miksi juuri minä sain tällaisen. Elämä on epäreilu ja kyllä se tuntuu pahalta kun tämä konkretisoituu esimerkikiksi tällaisessa tilanteessa kun saa nepsylapsen.
Parempi että äiti saa puhua tunteensa ulos ilman, että ollaan heti tuomitsemassa. Kuka tahansa tuossa tilanteessa tuntisi varmasti samoin. Epäreiluus täytyy hyväksyä, mutta sekin on oma prosessinsa, joka vie aikansa. Ja hyväksymiseen ei auta se että toiset tuomitsevat negatiiviset tunteesi pahuudeksi tai heikkoudeksi, kun oikeastihan ne tunteet ovat täysin normaalireaktio kohdalle tulleeseen tilanteeseen.
Joo olen. Olen itse nepsy, ja minulla on aikuinen nepsylapsi. Ihan ilman jumalatonta ulinaa.
Hmm... No eikös nepsyille ole aika yleinen ongelma se, että toisen asemaan asettuminen on hankalampaa kuin niin sanotulle tavalliselle ihmiselle? Ei tietenkään kaikilla nepsyillä, mutta monilla on. Ehkä tämä toisen asemaan asettuminen on sinulle hankalaa jostain syystä (joko autismistasi tai sitten jostain ihan muusta syystä).
Pystytkö kuitenkin edes loogisesti ymmärtämään, että ei ole hyväksi tuolle äidille että hänet tuomitaan hänen tunteistaan? Mitä sinä luulet sen auttavan, että hänelle sanotaan, että oletpas nyt huono äiti kun noin tunnet? Ihan tieteellisesti voidaan todistaa, että ei se äiti noista tunteista yli pääse sillä että toiset tuomitsevat hänet. Ymmärrystä ja empatiaa ihminen tarvitsee kun vastaan tulee vastoinkäyminen. Sinä olet itse nepsy, sinulle erikoisuus on normaali asia, kyseiselle äidille se tuntuu haasteelta, koska hän itse on normaali.
Mitä sinä kyseisen äidin "normaaliudesta" tiedät? :DD
Autistisuus on periytyvää ja oletko tutkinut ko. henkilöä?
"Ymmärrystä ja empatiaa ihminen tarvitsee kun vastaan tulee vastoinkäyminen." Tarkoittaako tämä empatiaa ainoastaan äitiä kohtaan siitä että on lisääntynyt tahtonsa mukaisesti, vai myös lasta kohtaan siitä että hänet on synnytetty vasten tahtoaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tarinan lapsi paljon kuulostaa omalta asperger-lapseltani, jos otetaan pois kaikki eteenpäin kasvaminen ja hyvät puolet. Ymmärrän lapsen äitiä, mutta en silti samaistua häneen. En ole itse noin uupunut ja lapsemme on oppinut runsaasti hyviä toimintamalleja. Ymmärsin jo lapsen ollessa 3-vuotias, että autismipiirteinen hän on. Tutkimuksiin päästiin 4-5-vuotiaana, jossa jo ensinäkemältä neurologi huomasi, että lapsi kyllä varmaan on kirjolla, mutta lapsuusiän autismia se ei ole. Onnemme lienee, että pääsimme neurologiselle suoraan ja osasin kyllä kertoa lapsen piirteet niin, että saivat nopeasti asiasta kiinni. Eli pääsimme hyvin nopeasti tutkimaan autismikirjoa, sen sijaan että olisi tutkittu vain "jotain". Suomessa hyvätasoisen autismikirjon tutkiminen vaatii sen, että vanhempi epäilee jo sitä suoraan. Ei asperger-lapsesta huomaa 3-vuotiaana suoraan, että hän on autistinen. Asianmukaisissa tutkimuksissa sen kyllä näkee jo 3-4-vuotiaalta tästä huolimatta.
En silti näe lastani taakkana. Hänellä on lämmin suhde meihin ja kahteen pienempään sisaruksen. Kyllä, ihan kaksi lasta on vielä uskallettu tehdä. Lapsella on omat haasteet, mutta raivokohtaukset ovat vähenneet huomattavasti ihan sen jälkeen, kun päiväkodissa ja kotona opimme tukemaan lasta oikein. Yhteys lapseen aukeaa hänen mielenkiinnon kohteiden kautta. Olemme yhdessä selvittäneet kaiken dinosaurusten sukupuutosta, sähköstä, Suomen historiasta. Lapseni ei ole ikinä ollut se lapsi, joka olisi pitänyt meteliä osaamisestaan. Kun hän oli 6-vuotias huomasimme että hän osaa lukea. Ei hän koskaan sitä meille ollut sanonut. 7-vuotiaana hän osasi kertotaulun täysin, enkä ikinä ollut nähnyt hänen sitä harjoittelevan. Toki jotain harjoittelua hän oli tehnyt, mutta oman päänsä sisällä kertomatta muille. Pikkusisarukset rakastavat isosisarustaan ja en ole katunut päivääkään, että autismikirjolaisellamme on normaaleja sisaruksia opettamassa elämää. Väkivaltaa emme ole hyväksyneet, mutta sen opettaminen pois oli pienempänä todella haastavaa, johon on lopulta vaadittu ADHD (sai diagnoosin eskari-iässä) lääke ja monen ammattilaisen yhteistyö. Mahdotonta se ei ole, ja tulee muistaa, että osa ns. normaaleistakin lapsista lyö vielä toista herkästi harmin tullessa alle kouluiässä. Tämä vaatii aikuisilta sinnikkyyttä.
Mielestäni tulevaisuus on hänelle auki. Me matkustamme, kyläilemme ja harrastamme. Kaiken joudumme ennakoimaan emmekä käy esimerkiksi kylässä sellaisissa paikoissa, joissa lapsemme erityisyyttä ei haluta ottaa yhtään mitenkään huomioon. Emme usein sovi monelle päivälle menoa peräkkäin. Tukiverkosto meillä on huomattavasti huonompi kuin normaaleilla perheillä, ja tähän toivoisin tukea yhteiskunnalta. Osaavan lastenhoitajan löytäminen on vaikeaa. Mielestäni juttu oli surullista luettavaa, siinä näkyi suuri toivottomuus ja lapsen näkeminen vailla hyviä puolia. Tämä varmasti johtuu siitä, että äiti on kokenut voimakasta syyllisyyttä vuodet ja jäänyt yksin asian kanssa. Ajan kanssa se kääntyy helposti niin, että lapsi on paha ja mahdoton opettaa ja kasvattaa. Näinhän ei ole. Autismikirjo ei tarkoita sitä, että yksilö olisi kylmä ja tunteeton tai kyvytön oppimaan. Voi kun tietäisitte kuin usein olemme lohduttaneet lasta, kun luontodokumentissa joku pentu on hylätty tai jäänyt jälkeen laumasta. Kannattaa muistaa, että haastattelu on epätoivon kokemuksessa, jolloin se kuvakin siitä omasta lapsesta helposti vääristyy.
Tämä. Ylläolevassa kommentissa äiti on nähnyt lapsensa vahvuudet, juuri kuten pitää. Aloituksen jutussa äiti ei ollut lapsessaan mitään vahvuuksia nähnyt.
Meeri ei rakasta lastaan, vaan on häneen avoimen pettynyt koska ei täytäkään äidin illuusiota unelmaelämästä. Meeri vihaa lastaan. Minusta lapsi pitäisi huostata, mutta ei itsensä tähden, vaan täysin kädettömän ja itsekkään äidin.
No kyllähän myös itsensä tähden, kun ei kykene tarjoamaan äidilleen sitä elämää, jonka tämä yritti lapsella itselleen hankkia.
Se on tullut jo selväksi, että sinulla on jokin tooooosi paha äititrauma. Mutta miksi se pitää tunkea tähän keskusteluun? Yrittää sotkea omat ongelmasi tuohon "Meeriin"?
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täydellisen vauvan kuvasta luopuminen tarkoittaa, että vanhempi hyväksyy lapsen omana persoonanaan. Mutta narsistinen vanhempi ei halua eikä kykene nähdä lasta itsestään erillisenä olentona.
Vanhempi ei silloin pysty eläytymään lapsen tarpeisiin.
Narsistivanhempi näkee lapsen itsensä jatkeena http://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/201803162200816643_pt.shtml
Itse kyllä miellän täydellisyyden odottamisena jotain muuta kuin, että odottaa lapsen olevan hakkaamatta pikkuveljeään, kyseessä ei siis mikään pikkukinastelu tai nahina.
-ohis
Me emme tiedä mitään siitä paljonko ko. tyttöä hakataan, koska kertojana on se mahdollinen hakkaaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen käynyt lapsen kanssa läpi kaikki näkökulmat mitä aggressiivisuuden liittyy. Räjähtävä aggressiivisuus on haastavampia luonteenpiirteitä ja temperamenttipiirteitä, koska raivokohtauksilla voi tuhota paljon asioita ja ihmissuhteita.
Olemme keskustelleet siitä, että pikaistuksissaan voi tehdä väkivallan tekoja, jotka muuttavat hetkessä koko loppuelämän suunnan ja siitä voi ajautua rikoksen tielle. Sen jälkeen voi olla vaikea päästä työelämään ja muuhun normaaliin elämään. Tällaiset mahdollisuudet ja skenaariot ovat olemassa.
Olemme puhuneet siitä millaiseen elämään lapsi haluaa tähdätä ja samaistua, ettei hän vain ajautuisi aggressiivisuutensa ohjaamana väärälle tielle. Tällaisen ominaisuuden kanssa täytyy elää suunnitelmallisesti ja panostaa omiin hyviin puoliin. Tiedän omasta kokemuksestani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tarinan lapsi paljon kuulostaa omalta asperger-lapseltani, jos otetaan pois kaikki eteenpäin kasvaminen ja hyvät puolet. Ymmärrän lapsen äitiä, mutta en silti samaistua häneen. En ole itse noin uupunut ja lapsemme on oppinut runsaasti hyviä toimintamalleja. Ymmärsin jo lapsen ollessa 3-vuotias, että autismipiirteinen hän on. Tutkimuksiin päästiin 4-5-vuotiaana, jossa jo ensinäkemältä neurologi huomasi, että lapsi kyllä varmaan on kirjolla, mutta lapsuusiän autismia se ei ole. Onnemme lienee, että pääsimme neurologiselle suoraan ja osasin kyllä kertoa lapsen piirteet niin, että saivat nopeasti asiasta kiinni. Eli pääsimme hyvin nopeasti tutkimaan autismikirjoa, sen sijaan että olisi tutkittu vain "jotain". Suomessa hyvätasoisen autismikirjon tutkiminen vaatii sen, että vanhempi epäilee jo sitä suoraan. Ei asperger-lapsesta huomaa 3-vuotiaana suoraan, että hän on autistinen. Asianmukaisissa tutkimuksissa sen kyllä näkee jo 3-4-vuotiaalta tästä huolimatta.
En silti näe lastani taakkana. Hänellä on lämmin suhde meihin ja kahteen pienempään sisaruksen. Kyllä, ihan kaksi lasta on vielä uskallettu tehdä. Lapsella on omat haasteet, mutta raivokohtaukset ovat vähenneet huomattavasti ihan sen jälkeen, kun päiväkodissa ja kotona opimme tukemaan lasta oikein. Yhteys lapseen aukeaa hänen mielenkiinnon kohteiden kautta. Olemme yhdessä selvittäneet kaiken dinosaurusten sukupuutosta, sähköstä, Suomen historiasta. Lapseni ei ole ikinä ollut se lapsi, joka olisi pitänyt meteliä osaamisestaan. Kun hän oli 6-vuotias huomasimme että hän osaa lukea. Ei hän koskaan sitä meille ollut sanonut. 7-vuotiaana hän osasi kertotaulun täysin, enkä ikinä ollut nähnyt hänen sitä harjoittelevan. Toki jotain harjoittelua hän oli tehnyt, mutta oman päänsä sisällä kertomatta muille. Pikkusisarukset rakastavat isosisarustaan ja en ole katunut päivääkään, että autismikirjolaisellamme on normaaleja sisaruksia opettamassa elämää. Väkivaltaa emme ole hyväksyneet, mutta sen opettaminen pois oli pienempänä todella haastavaa, johon on lopulta vaadittu ADHD (sai diagnoosin eskari-iässä) lääke ja monen ammattilaisen yhteistyö. Mahdotonta se ei ole, ja tulee muistaa, että osa ns. normaaleistakin lapsista lyö vielä toista herkästi harmin tullessa alle kouluiässä. Tämä vaatii aikuisilta sinnikkyyttä.
Mielestäni tulevaisuus on hänelle auki. Me matkustamme, kyläilemme ja harrastamme. Kaiken joudumme ennakoimaan emmekä käy esimerkiksi kylässä sellaisissa paikoissa, joissa lapsemme erityisyyttä ei haluta ottaa yhtään mitenkään huomioon. Emme usein sovi monelle päivälle menoa peräkkäin. Tukiverkosto meillä on huomattavasti huonompi kuin normaaleilla perheillä, ja tähän toivoisin tukea yhteiskunnalta. Osaavan lastenhoitajan löytäminen on vaikeaa. Mielestäni juttu oli surullista luettavaa, siinä näkyi suuri toivottomuus ja lapsen näkeminen vailla hyviä puolia. Tämä varmasti johtuu siitä, että äiti on kokenut voimakasta syyllisyyttä vuodet ja jäänyt yksin asian kanssa. Ajan kanssa se kääntyy helposti niin, että lapsi on paha ja mahdoton opettaa ja kasvattaa. Näinhän ei ole. Autismikirjo ei tarkoita sitä, että yksilö olisi kylmä ja tunteeton tai kyvytön oppimaan. Voi kun tietäisitte kuin usein olemme lohduttaneet lasta, kun luontodokumentissa joku pentu on hylätty tai jäänyt jälkeen laumasta. Kannattaa muistaa, että haastattelu on epätoivon kokemuksessa, jolloin se kuvakin siitä omasta lapsesta helposti vääristyy.
Tämä. Ylläolevassa kommentissa äiti on nähnyt lapsensa vahvuudet, juuri kuten pitää. Aloituksen jutussa äiti ei ollut lapsessaan mitään vahvuuksia nähnyt.
Meeri ei rakasta lastaan, vaan on häneen avoimen pettynyt koska ei täytäkään äidin illuusiota unelmaelämästä. Meeri vihaa lastaan. Minusta lapsi pitäisi huostata, mutta ei itsensä tähden, vaan täysin kädettömän ja itsekkään äidin.
No kyllähän myös itsensä tähden, kun ei kykene tarjoamaan äidilleen sitä elämää, jonka tämä yritti lapsella itselleen hankkia.
Se on tullut jo selväksi, että sinulla on jokin tooooosi paha äititrauma. Mutta miksi se pitää tunkea tähän keskusteluun? Yrittää sotkea omat ongelmasi tuohon "Meeriin"?
-ohis
Tähän keskusteluun kuuluu jokaisen tarkasteleminen kriittisesti, ei pelkästään lapsen joka on tahtomattaan syntynyt. Mehän kun emme tunne heistä ketään.
En ole kirjoittanut kaikkia viestejä joten kyseenalaistamiseen kykenee näköjään joku muukin.
Olipa hyvä kirjoitus. Olen usein miettinyt salaa mielessäni mitä jos saan samanlaisen lapsen kuin tuo Iida.
Minun oma sisarukseni on erityislapsi, hänellä on yksi autisminkirjoon kuuluva häiriö. Kotielämä oli yhtä kaaosta. Vanhempani eivät oikein osanneet hoitaa häntä tai hänen ongelmiaan, mutta ei välttämättä olisi tuon kirjoituksenkaan kaltainen asioita oikeasti pohtiva ihminen.
Sisarus löi ja suuttui helposti, ei osannut oikein leikkiä muiden kanssa, oli omituisesti kiinnostunut joistain asioista, ei ymmärrä tai välitä sosiaalisista normeista. Ja oma ongelmansa on se että vanhempani eivät osaa tehdä asialle mitään. Sopivia tukitoimia ei ole juuri hyödynnetty ja nyt ihmetellään ja voivotellaan kun sisarus on täysin syrjäytynyt. Lisäksi kasvatus oli epätasa-arvoista. Sisarus sai kaiken minun kiusaamisen anteeksi ja häntä piti ymmärtää, en saanut oikeutta itse ollenkaan noissa tilanteissa.
Kun sisarus on vammainen ilman virallista vammaisdiagnoosia kuitenkaan, on aika vaikeaa. Sitä ei ymmärrä muut, eikä siitä voi puhua. Olisi niin mukavaa että olisi sisarus kenen kanssa voi jutella ja olla ystävä. Olin kasvaessa aina aika yksinäinen, mm.perheolojen takia muut tytöt vieroksui minua. Kaiholla katson kun muilla on ikuisina ystävinä aina omat sisarukset, kun muut kaverisuhteet on niin häilyviä. Mutta ei minulla. Sisarus on vaan niin erilainen. Meillä on eroa ÄO:n suhteenkin aika paljon. Ei siitä perusjuttelustakaan vaan tule mitään, kun toista ei kiinnosta maailmanmeno samalla tavalla kuin minua. Meillä ei ole mitään yhteistä. Ikäeroakin on jonkun verran, niin lapsenakaan ei ollut yhteisiä leikkejä. Ne mitä yritettiin leikkiä, sisarus lähinnä rikkoi lelujani ja se oli muka hauska leikki. Enkä saanut uusia leluja rikottujen tilalle.
Mutta kun luki tuon jutun, ajattelin että onhan se kyllä aika vaikeaa hoitaa lasta jolla on käytöshäiriöitä. Minua pystyi kasvattamaan niin paljon huolettomammin koska olen normaali. Eli vaikka vanhemmat olisivat tehneet vaikka mitä, ei se olisi ollut helppoa.
Ja pahinta on suru sisaruksesta, kun minäkin näen kuinka hän on yksinäinen ja masentunut. Mutta hän ei vaan osaa ja kykene olemaan kuten muut. Asuu vanhempieni kanssa. Mielestäni olisi nyt vanhempieni tehtävä koittaa kuntouttaa sisarusta tai hankkia jokin hoitopaikka tai koti tuetun asumisen yksiköstä. Mutta he ovat ihan luovuttaneet. Odottavat kai että minä hoidan kaiken. Lyhistyn tämän taakan alle eikä heitä kiinnosta yhtään miltä se minusta tuntuu että oletetaan että hoidan kaikki asiat.
Vierailija kirjoitti:
Väkivaltaa ei voi hyväksyä keneltäkään. Jos muut konstit on käytetty, on vaikka lääkittävä väkivallattomaksi.
Miten tämä käytännössä onnistuu jos väkivallasta ei tiedetä? Usein ainoastaan lapsen väkivaltaisuudesta leviää tieto muillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jes, on tosiaan erittäin reilua syyllistää ihmisiä siitä, että ovat sattuneet synnyttämään tavalla tai toisella "viallisia" ihmisyksilöitä tähän maailmaan. Tämä varmasti kannustaakin ihmiset tekemään tänne lisää niitä kaivattuja tulevaisuduen veronmaksajia.
Jes, on tosiaan erittäin reilua syyllistää ihmisiä siitä, että ovat sattuneet syntymään tavalla tai toisella "viallisena" ihmisyksilönä tähän maailmaan.
Miksi huomaat epäkohdan vain kun aktiivisessa roolissa olevaa kritisoidaan? ":D"
Ps. kukaan ei ihmisiä synnytä "veronmaksajiksi" vaan omaksi viihdykkeekseen. Työttömyys tulee lisääntymään entisestään, kun yhä vähenevistä työpaikoista taistellaan paitsi valtavien ihmismassojen, myös keinotekoisen älyn kanssa.
Kuka sanoo, että heitäkään pitäisi syyllistää? Miksi pitää syyllistää ketään? Eikö voi millään hyväksyä, että jotkut ongelmat eivät ole kenenkään vika?
"Veronmaksaja"-juttu oli ironialla sanottu. Syntyvyyden laskustahan ollaan jatkuvasti huolissaan. Ei se nyt ainakaan ratkea sillä, että neuropsykiatrisista häiriöistä kärsivien ongelmien katsotaan olevan lähtökohtaisesti niiden vika, jotka ovat heidät tähän maailmaan synnyttäneet.
Vierailija kirjoitti:
Äh, tämä keskustelu oli ihan mielenkiintoinen, kunnes joku oman elämänsä psykoanalyytikko pesiytyi tänne narsistiaiheineen.
Jotkut ei yleensäkään ymmärrä, että ihan kaikki keskustelut eivät koske narsisteja, eivätkä ihan kaikki maailman ongelmat johdu narsisteista.
Ohis, mutta olen lukenut kaikki viestit ja koko pitkä ketju on alusta loppuun sitä samaa kyökkipsykologiaa.
Ainoa muutos oli uusi näkökulma, lapsen kritisoimisesta vanhemman kritisoimiseen, ja tämä oli ilmeisesti se punainen vaate sinulle.
Minusta vanhempien ei pitäisi ottaa vastuuta lisääntymisestään tai kasvatuksestaan. On Idan vika että hän syntyi kärsimään. Kauhistellaan yhdessä sitä lasta nyt. Ennen vanhaan sellaisia hakattiin.