Meeri, 39: ”Sain lapsen, joka särki sydämeni”

En vaan ymmärrä miksi tuohon kuvioon piti tehdä toinen lapsi kärsimään enemmän ja vähemmän lopun ikäänsä siskon käytöksestä. Siksikö, että saataisiin joku todiste sille ettei lapsen ongelmat johdu vain huonosta vanhemmuudesta. Niinkin oikeasti, miksi?

Tiedän ettei noin saisi sanoa, mutta väkisinkin ihmettelen tuota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla mukana myös pers.häiriö.

Surullista.

Todennäköisesti näin. Juttu päättyi kovin toiveikkaiseen fiilikseen yksityisen lääkärin avusta, mutta tosiasia on ettei sekään ihmeitä voi. Onneksi poika on normaali. Tytön murrosiästä tulee täydellinen helvetti kaikille ja päättynee huostaukseen.

Hieman itseä ärsytti, että tarinaan piti saada klassinen lupaus jostain paremmasta-päätös. Tällainen tarinamuoto on niin vahvana osana kulttuuriamme, että sitä tungetaan väkisin lähes kaikkialle. Artikkelin olisi voinut kirjoittaa ilman sitä jos asiat todella ovat niin Iidan perheessä.

Vammaiset, hullut, kaikki erilaiset ovat olleet keskuudessamme aina. Vain nykyaikana alkaa tämä rääky ja parku kun elämä ei olekaan täydellistä. Mitä ihmettä nämä itkijänaiset tekisivät isommassa kriisissä, vaikkapa sodassa, kun kaikki ympäriltä tuhoutuisi?

Jäi vähän olo, että vanhemmat eivät ole erityisen empaattisia lasta kohtaan vaan yrittävät tehdä tästä samanlaisen kuin muutkin. Aggressio on kenties kasvanut sen myötä, että vanhemmat eivät osaa vastata lapsen tarpeisiin ja tunteisiin. Toivottavasti myös vanhemmat saavat diagnoosin myötä tukea ja oppivat toimimaan oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Jutussa esim. kuvataan jonain ongelmana, että lapsi herää joka aamu kuudelta. Se on aamuvirkuille ihan normaalia eikä mikään vika, joka pitää korjata. 

Kyllähän tarinan lapsi paljon kuulostaa omalta asperger-lapseltani, jos otetaan pois kaikki eteenpäin kasvaminen ja hyvät puolet. Ymmärrän lapsen äitiä, mutta en silti samaistua häneen. En ole itse noin uupunut ja lapsemme on oppinut runsaasti hyviä toimintamalleja. Ymmärsin jo lapsen ollessa 3-vuotias, että autismipiirteinen hän on. Tutkimuksiin päästiin 4-5-vuotiaana, jossa jo ensinäkemältä neurologi huomasi, että lapsi kyllä varmaan on kirjolla, mutta lapsuusiän autismia se ei ole. Onnemme lienee, että pääsimme neurologiselle suoraan ja osasin kyllä kertoa lapsen piirteet niin, että saivat nopeasti asiasta kiinni. Eli pääsimme hyvin nopeasti tutkimaan autismikirjoa, sen sijaan että olisi tutkittu vain "jotain". Suomessa hyvätasoisen autismikirjon tutkiminen vaatii sen, että vanhempi epäilee jo sitä suoraan. Ei asperger-lapsesta huomaa 3-vuotiaana suoraan, että hän on autistinen. Asianmukaisissa tutkimuksissa sen kyllä näkee jo 3-4-vuotiaalta tästä huolimatta.

En silti näe lastani taakkana. Hänellä on lämmin suhde meihin ja kahteen pienempään sisaruksen. Kyllä, ihan kaksi lasta on vielä uskallettu tehdä. Lapsella on omat haasteet, mutta raivokohtaukset ovat vähenneet huomattavasti ihan sen jälkeen, kun päiväkodissa ja kotona opimme tukemaan lasta oikein. Yhteys lapseen aukeaa hänen mielenkiinnon kohteiden kautta. Olemme yhdessä selvittäneet kaiken dinosaurusten sukupuutosta, sähköstä, Suomen historiasta. Lapseni ei ole ikinä ollut se lapsi, joka olisi pitänyt meteliä osaamisestaan. Kun hän oli 6-vuotias huomasimme että hän osaa lukea. Ei hän koskaan sitä meille ollut sanonut. 7-vuotiaana hän osasi kertotaulun täysin, enkä ikinä ollut nähnyt hänen sitä harjoittelevan. Toki jotain harjoittelua hän oli tehnyt, mutta oman päänsä sisällä kertomatta muille. Pikkusisarukset rakastavat isosisarustaan ja en ole katunut päivääkään, että autismikirjolaisellamme on normaaleja sisaruksia opettamassa elämää. Väkivaltaa emme ole hyväksyneet, mutta sen opettaminen pois oli pienempänä todella haastavaa, johon on lopulta vaadittu ADHD (sai diagnoosin eskari-iässä) lääke ja monen ammattilaisen yhteistyö. Mahdotonta se ei ole, ja tulee muistaa, että osa ns. normaaleistakin lapsista lyö vielä toista herkästi harmin tullessa alle kouluiässä. Tämä vaatii aikuisilta sinnikkyyttä.

Mielestäni tulevaisuus on hänelle auki. Me matkustamme, kyläilemme ja harrastamme. Kaiken joudumme ennakoimaan emmekä käy esimerkiksi kylässä sellaisissa paikoissa, joissa lapsemme erityisyyttä ei haluta ottaa yhtään mitenkään huomioon. Emme usein sovi monelle päivälle menoa peräkkäin. Tukiverkosto meillä on huomattavasti huonompi kuin normaaleilla perheillä, ja tähän toivoisin tukea yhteiskunnalta. Osaavan lastenhoitajan löytäminen on vaikeaa. Mielestäni juttu oli surullista luettavaa, siinä näkyi suuri toivottomuus ja lapsen näkeminen vailla hyviä puolia. Tämä varmasti johtuu siitä, että äiti on kokenut voimakasta syyllisyyttä vuodet ja jäänyt yksin asian kanssa. Ajan kanssa se kääntyy helposti niin, että lapsi on paha ja mahdoton opettaa ja kasvattaa. Näinhän ei ole. Autismikirjo ei tarkoita sitä, että yksilö olisi kylmä ja tunteeton tai kyvytön oppimaan. Voi kun tietäisitte kuin usein olemme lohduttaneet lasta, kun luontodokumentissa joku pentu on hylätty tai jäänyt jälkeen laumasta. Kannattaa muistaa, että haastattelu on epätoivon kokemuksessa, jolloin se kuvakin siitä omasta lapsesta helposti vääristyy.

ko. äiti on todella epäloogisen tuntuinen. Siis yksinkertaisen oloinen. Ja hänen asenteensa lapseen on jotenkin ällöttävä.

Miten auttaa, kun äiti on, mitä on? 

Molemmilla on kuolemantoiveita toisiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

ko. äiti on todella epäloogisen tuntuinen. Siis yksinkertaisen oloinen. Ja hänen asenteensa lapseen on jotenkin ällöttävä.

TODELLA ällöttävä.

Pikkuveljestä äiti on tehnyt liittolaisen.

"Tsemppiviestejä"... miksi lasta ei ole jo huostaanotettu?

Vaikuttaa siltä, että äiti on kiusannut lasta paljon. Jo vuosien ajan.

Onneksi äiti käy terapiassa hallitakseen aggressiivisuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Vammaiset, hullut, kaikki erilaiset ovat olleet keskuudessamme aina. Vain nykyaikana alkaa tämä rääky ja parku kun elämä ei olekaan täydellistä. Mitä ihmettä nämä itkijänaiset tekisivät isommassa kriisissä, vaikkapa sodassa, kun kaikki ympäriltä tuhoutuisi?

Niin no oletko kokeillut sellaista asiaa nimeltä empatia? Eli oletko kokeillut sellaista mielikuvaleikkiä, että asettuisit kyseisen äidin asemaan mielessäsi? Miltä sinusta tuntuisi samassa tilanteessa, jossa olisit saanut erikoisen tai haastavan lapsen?

Minun mielestä on varsin ymmärrettävää kokea katkeruuden ja epäreiluuden tunteita. Miksi muut ovat saaneet normaalit lapset ja miksi juuri minä sain tällaisen. Elämä on epäreilu ja kyllä se tuntuu pahalta kun tämä konkretisoituu esimerkikiksi tällaisessa tilanteessa kun saa nepsylapsen.

Parempi että äiti saa puhua tunteensa ulos ilman, että ollaan heti tuomitsemassa. Kuka tahansa tuossa tilanteessa tuntisi varmasti samoin. Epäreiluus täytyy hyväksyä, mutta sekin on oma prosessinsa, joka vie aikansa. Ja hyväksymiseen ei auta se että toiset tuomitsevat negatiiviset tunteesi pahuudeksi tai heikkoudeksi, kun oikeastihan ne tunteet ovat täysin normaalireaktio kohdalle tulleeseen tilanteeseen.

On totta, että julkinen puoli ei tarjoa apua ihmisille, jotka eivät osaa olla vauvojensa/lastensa kanssa.  Luulen, että jos henkilö joka lapsesta on vastuussa on luonteeltaan ja/tai älykkyydeltään "toivoton tapaus", asialle ei tieteellisistä syistä vielä voida mitään. Tyydytään korjaamaan vahinko sitten tarpeen mukaan.

Tämä esimerkkihenkilö on kirjoituksen mukaan täysin soveltumaton vanhemmaksi, joten minkäs teet? (Pikkuveljen saaminen mukaan siskon halveksumiseen ei asiaa muuta.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vammaiset, hullut, kaikki erilaiset ovat olleet keskuudessamme aina. Vain nykyaikana alkaa tämä rääky ja parku kun elämä ei olekaan täydellistä. Mitä ihmettä nämä itkijänaiset tekisivät isommassa kriisissä, vaikkapa sodassa, kun kaikki ympäriltä tuhoutuisi?

Niin no oletko kokeillut sellaista asiaa nimeltä empatia? Eli oletko kokeillut sellaista mielikuvaleikkiä, että asettuisit kyseisen äidin asemaan mielessäsi? Miltä sinusta tuntuisi samassa tilanteessa, jossa olisit saanut erikoisen tai haastavan lapsen?

Minun mielestä on varsin ymmärrettävää kokea katkeruuden ja epäreiluuden tunteita. Miksi muut ovat saaneet normaalit lapset ja miksi juuri minä sain tällaisen. Elämä on epäreilu ja kyllä se tuntuu pahalta kun tämä konkretisoituu esimerkikiksi tällaisessa tilanteessa kun saa nepsylapsen.

Parempi että äiti saa puhua tunteensa ulos ilman, että ollaan heti tuomitsemassa. Kuka tahansa tuossa tilanteessa tuntisi varmasti samoin. Epäreiluus täytyy hyväksyä, mutta sekin on oma prosessinsa, joka vie aikansa. Ja hyväksymiseen ei auta se että toiset tuomitsevat negatiiviset tunteesi pahuudeksi tai heikkoudeksi, kun oikeastihan ne tunteet ovat täysin normaalireaktio kohdalle tulleeseen tilanteeseen.

Joo olen. Olen itse nepsy, ja minulla on aikuinen nepsylapsi. Ihan ilman jumalatonta ulinaa.

Jos äiti ei lähtökohtaisesti rakasta lasta, vaan unelmiaan... LAPSEN TULISI PALVELLA ÄIDIN TARPEITA... äidin on mahdotonta tsempata itseään olemaan "kärsivällinen" - hän vihaa lasta elämänsä pilaamisesta. Ja kostaa tämän monin tavoin (esim. syö sanansa, yllättää maksalaatikolla, ja uhriutuu).

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tarinan lapsi paljon kuulostaa omalta asperger-lapseltani, jos otetaan pois kaikki eteenpäin kasvaminen ja hyvät puolet. Ymmärrän lapsen äitiä, mutta en silti samaistua häneen. En ole itse noin uupunut ja lapsemme on oppinut runsaasti hyviä toimintamalleja. Ymmärsin jo lapsen ollessa 3-vuotias, että autismipiirteinen hän on. Tutkimuksiin päästiin 4-5-vuotiaana, jossa jo ensinäkemältä neurologi huomasi, että lapsi kyllä varmaan on kirjolla, mutta lapsuusiän autismia se ei ole. Onnemme lienee, että pääsimme neurologiselle suoraan ja osasin kyllä kertoa lapsen piirteet niin, että saivat nopeasti asiasta kiinni. Eli pääsimme hyvin nopeasti tutkimaan autismikirjoa, sen sijaan että olisi tutkittu vain "jotain". Suomessa hyvätasoisen autismikirjon tutkiminen vaatii sen, että vanhempi epäilee jo sitä suoraan. Ei asperger-lapsesta huomaa 3-vuotiaana suoraan, että hän on autistinen. Asianmukaisissa tutkimuksissa sen kyllä näkee jo 3-4-vuotiaalta tästä huolimatta.

En silti näe lastani taakkana. Hänellä on lämmin suhde meihin ja kahteen pienempään sisaruksen. Kyllä, ihan kaksi lasta on vielä uskallettu tehdä. Lapsella on omat haasteet, mutta raivokohtaukset ovat vähenneet huomattavasti ihan sen jälkeen, kun päiväkodissa ja kotona opimme tukemaan lasta oikein. Yhteys lapseen aukeaa hänen mielenkiinnon kohteiden kautta. Olemme yhdessä selvittäneet kaiken dinosaurusten sukupuutosta, sähköstä, Suomen historiasta. Lapseni ei ole ikinä ollut se lapsi, joka olisi pitänyt meteliä osaamisestaan. Kun hän oli 6-vuotias huomasimme että hän osaa lukea. Ei hän koskaan sitä meille ollut sanonut. 7-vuotiaana hän osasi kertotaulun täysin, enkä ikinä ollut nähnyt hänen sitä harjoittelevan. Toki jotain harjoittelua hän oli tehnyt, mutta oman päänsä sisällä kertomatta muille. Pikkusisarukset rakastavat isosisarustaan ja en ole katunut päivääkään, että autismikirjolaisellamme on normaaleja sisaruksia opettamassa elämää. Väkivaltaa emme ole hyväksyneet, mutta sen opettaminen pois oli pienempänä todella haastavaa, johon on lopulta vaadittu ADHD (sai diagnoosin eskari-iässä) lääke ja monen ammattilaisen yhteistyö. Mahdotonta se ei ole, ja tulee muistaa, että osa ns. normaaleistakin lapsista lyö vielä toista herkästi harmin tullessa alle kouluiässä. Tämä vaatii aikuisilta sinnikkyyttä.

Mielestäni tulevaisuus on hänelle auki. Me matkustamme, kyläilemme ja harrastamme. Kaiken joudumme ennakoimaan emmekä käy esimerkiksi kylässä sellaisissa paikoissa, joissa lapsemme erityisyyttä ei haluta ottaa yhtään mitenkään huomioon. Emme usein sovi monelle päivälle menoa peräkkäin. Tukiverkosto meillä on huomattavasti huonompi kuin normaaleilla perheillä, ja tähän toivoisin tukea yhteiskunnalta. Osaavan lastenhoitajan löytäminen on vaikeaa. Mielestäni juttu oli surullista luettavaa, siinä näkyi suuri toivottomuus ja lapsen näkeminen vailla hyviä puolia. Tämä varmasti johtuu siitä, että äiti on kokenut voimakasta syyllisyyttä vuodet ja jäänyt yksin asian kanssa. Ajan kanssa se kääntyy helposti niin, että lapsi on paha ja mahdoton opettaa ja kasvattaa. Näinhän ei ole. Autismikirjo ei tarkoita sitä, että yksilö olisi kylmä ja tunteeton tai kyvytön oppimaan. Voi kun tietäisitte kuin usein olemme lohduttaneet lasta, kun luontodokumentissa joku pentu on hylätty tai jäänyt jälkeen laumasta. Kannattaa muistaa, että haastattelu on epätoivon kokemuksessa, jolloin se kuvakin siitä omasta lapsesta helposti vääristyy.

Tämä. Ylläolevassa kommentissa äiti on nähnyt lapsensa vahvuudet, juuri kuten pitää. Aloituksen jutussa äiti ei ollut lapsessaan mitään vahvuuksia nähnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vammaiset, hullut, kaikki erilaiset ovat olleet keskuudessamme aina. Vain nykyaikana alkaa tämä rääky ja parku kun elämä ei olekaan täydellistä. Mitä ihmettä nämä itkijänaiset tekisivät isommassa kriisissä, vaikkapa sodassa, kun kaikki ympäriltä tuhoutuisi?

Niin no oletko kokeillut sellaista asiaa nimeltä empatia? Eli oletko kokeillut sellaista mielikuvaleikkiä, että asettuisit kyseisen äidin asemaan mielessäsi? Miltä sinusta tuntuisi samassa tilanteessa, jossa olisit saanut erikoisen tai haastavan lapsen?

Minun mielestä on varsin ymmärrettävää kokea katkeruuden ja epäreiluuden tunteita. Miksi muut ovat saaneet normaalit lapset ja miksi juuri minä sain tällaisen. Elämä on epäreilu ja kyllä se tuntuu pahalta kun tämä konkretisoituu esimerkikiksi tällaisessa tilanteessa kun saa nepsylapsen.

Parempi että äiti saa puhua tunteensa ulos ilman, että ollaan heti tuomitsemassa. Kuka tahansa tuossa tilanteessa tuntisi varmasti samoin. Epäreiluus täytyy hyväksyä, mutta sekin on oma prosessinsa, joka vie aikansa. Ja hyväksymiseen ei auta se että toiset tuomitsevat negatiiviset tunteesi pahuudeksi tai heikkoudeksi, kun oikeastihan ne tunteet ovat täysin normaalireaktio kohdalle tulleeseen tilanteeseen.

Joo olen. Olen itse nepsy, ja minulla on aikuinen nepsylapsi. Ihan ilman jumalatonta ulinaa.

Hah, siinä meni edellisellä kommentoijalla jauhot suuhun!

Tämä on siis tyypillinen esimerkki - ja ääritapaus - ns. narsistisesta äidistä. Hän on tuhonnut lapsen elämän, koska lapsi ei sopinut hänen unelmiinsa.

"En saanut sellaista lasta kuin toivoin, eikä minusta tullut sellaista äitiä kuin ajattelin olevani." eli pesee kätensä vastuusta. Lapsi olisi pitänyt saada valmiina - ja vieläpä sellaisena, että tekee hänestä sellaisen äidin, kuin ajatteli olevansa.

Lapsi on saanut karvaasti kokea, mitä siitä seuraa, kun ei täytä narsistisen äidin unelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tarinan lapsi paljon kuulostaa omalta asperger-lapseltani, jos otetaan pois kaikki eteenpäin kasvaminen ja hyvät puolet. Ymmärrän lapsen äitiä, mutta en silti samaistua häneen. En ole itse noin uupunut ja lapsemme on oppinut runsaasti hyviä toimintamalleja. Ymmärsin jo lapsen ollessa 3-vuotias, että autismipiirteinen hän on. Tutkimuksiin päästiin 4-5-vuotiaana, jossa jo ensinäkemältä neurologi huomasi, että lapsi kyllä varmaan on kirjolla, mutta lapsuusiän autismia se ei ole. Onnemme lienee, että pääsimme neurologiselle suoraan ja osasin kyllä kertoa lapsen piirteet niin, että saivat nopeasti asiasta kiinni. Eli pääsimme hyvin nopeasti tutkimaan autismikirjoa, sen sijaan että olisi tutkittu vain "jotain". Suomessa hyvätasoisen autismikirjon tutkiminen vaatii sen, että vanhempi epäilee jo sitä suoraan. Ei asperger-lapsesta huomaa 3-vuotiaana suoraan, että hän on autistinen. Asianmukaisissa tutkimuksissa sen kyllä näkee jo 3-4-vuotiaalta tästä huolimatta.

En silti näe lastani taakkana. Hänellä on lämmin suhde meihin ja kahteen pienempään sisaruksen. Kyllä, ihan kaksi lasta on vielä uskallettu tehdä. Lapsella on omat haasteet, mutta raivokohtaukset ovat vähenneet huomattavasti ihan sen jälkeen, kun päiväkodissa ja kotona opimme tukemaan lasta oikein. Yhteys lapseen aukeaa hänen mielenkiinnon kohteiden kautta. Olemme yhdessä selvittäneet kaiken dinosaurusten sukupuutosta, sähköstä, Suomen historiasta. Lapseni ei ole ikinä ollut se lapsi, joka olisi pitänyt meteliä osaamisestaan. Kun hän oli 6-vuotias huomasimme että hän osaa lukea. Ei hän koskaan sitä meille ollut sanonut. 7-vuotiaana hän osasi kertotaulun täysin, enkä ikinä ollut nähnyt hänen sitä harjoittelevan. Toki jotain harjoittelua hän oli tehnyt, mutta oman päänsä sisällä kertomatta muille. Pikkusisarukset rakastavat isosisarustaan ja en ole katunut päivääkään, että autismikirjolaisellamme on normaaleja sisaruksia opettamassa elämää. Väkivaltaa emme ole hyväksyneet, mutta sen opettaminen pois oli pienempänä todella haastavaa, johon on lopulta vaadittu ADHD (sai diagnoosin eskari-iässä) lääke ja monen ammattilaisen yhteistyö. Mahdotonta se ei ole, ja tulee muistaa, että osa ns. normaaleistakin lapsista lyö vielä toista herkästi harmin tullessa alle kouluiässä. Tämä vaatii aikuisilta sinnikkyyttä.

Mielestäni tulevaisuus on hänelle auki. Me matkustamme, kyläilemme ja harrastamme. Kaiken joudumme ennakoimaan emmekä käy esimerkiksi kylässä sellaisissa paikoissa, joissa lapsemme erityisyyttä ei haluta ottaa yhtään mitenkään huomioon. Emme usein sovi monelle päivälle menoa peräkkäin. Tukiverkosto meillä on huomattavasti huonompi kuin normaaleilla perheillä, ja tähän toivoisin tukea yhteiskunnalta. Osaavan lastenhoitajan löytäminen on vaikeaa. Mielestäni juttu oli surullista luettavaa, siinä näkyi suuri toivottomuus ja lapsen näkeminen vailla hyviä puolia. Tämä varmasti johtuu siitä, että äiti on kokenut voimakasta syyllisyyttä vuodet ja jäänyt yksin asian kanssa. Ajan kanssa se kääntyy helposti niin, että lapsi on paha ja mahdoton opettaa ja kasvattaa. Näinhän ei ole. Autismikirjo ei tarkoita sitä, että yksilö olisi kylmä ja tunteeton tai kyvytön oppimaan. Voi kun tietäisitte kuin usein olemme lohduttaneet lasta, kun luontodokumentissa joku pentu on hylätty tai jäänyt jälkeen laumasta. Kannattaa muistaa, että haastattelu on epätoivon kokemuksessa, jolloin se kuvakin siitä omasta lapsesta helposti vääristyy.

Tämä. Ylläolevassa kommentissa äiti on nähnyt lapsensa vahvuudet, juuri kuten pitää. Aloituksen jutussa äiti ei ollut lapsessaan mitään vahvuuksia nähnyt.

Meeri ei rakasta lastaan, vaan on häneen avoimen pettynyt koska ei täytäkään äidin illuusiota unelmaelämästä. Meeri vihaa lastaan. Minusta lapsi pitäisi huostata, mutta ei itsensä tähden, vaan täysin kädettömän ja itsekkään äidin.