Tutkimus: Tasa-arvo ei Suomessa ulotu koteihin, naiset uupuvat

Vierailija kirjoitti:

Tätä epätasaista jakaumaa olen aina ihmetellyt. Itse olen omassa parisuhteessani todella taistellut kotitöiden tasa-arvoisen jakautumisen eteen ja nykyään 15 vuoden yhteiselon ja kolmen lapsen jälkeen tilanne on kyllä huomattavasti parempi kuin mitä alkuaikoina. Mutta lasten pikkulapsiajasta ei ole niin hyviä muistoja, ainakaan ensimmäisten lasten. Ikävä kyllä.

Sitä olen myös ihmetellyt, kun osa ystävistä on vaan tyytynyt siihen että tekevät ison osan kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä samalla kun maksavat vähintään puolet kaikesta. Yhden ystävän mies ei esim osallistu ruoan laittoon ikinä mitenkään. Heilläkin perheessä useampi lapsi, mutta ruoanlaitto on aina 100% perheen äidin vastuulla. Eikö tuossa vaiheessa mies olisi vähän edes voinut opetella ruoanlaittoa? Mies ei kuitenkaan ole mikään jälkeenjäänyt tai vähänälyinen. Toinen ystävä hoitaa myös suurimman osan lasten asioista, siivouksen, ruoanlaittoon tämä mies sentään osallistuu, silloin kun on kotona. Mies kuitenkin ravaa usein viikonloppuisin ja lomilla omissa harrastusriennoissaan. Saattaa vähintään kerran vuodessa olla pari viikkoa pois kotoa harrastusten takia ja useammin lyhyempiä jaksoja. Ja äiti on todella stressaantuneen ja loppuunpalaneen oloinen, mutta en tiedä osaako edes yhdistää asioita, koska ei juurikaan valita miehen poissaoloista. Eli toisinsanoen tällaista työnjakoa pidetään ihan normina. Kyseessä 40+ ihmisiä.

Miten pystyit antamaan miehellesi anteeksi sen pikkulapsiajan, mikä teilläkin ilmeisesti oli todella epäreilusti jaettu?

Minä totesin, etten koskaan voisi enää arvostaa miestä, joka jätti mut niin yksin hoitamaan kaiken unettomista öistä lähtien, asui mun kanssa, näki miten väsynyt ja loppu olin. Joskus kun vaan romahdin, itkin ja huusin, hän vaan syyttävästi tokaisi, että ”sulla on vaan joku masennus”. Ja tämä oli se, miten hän minua tuki. Vastuu lapsista olisi kuulunut 50% hänelle, myös öisin. Kulut maksettiin puoliksi. Mä erosin. Vaikka mies olisi kaiken tehnyt täydellisesti tuon ajan jälkeen, en olisi koskaan antanut tuota anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on hoidettu lapset ja koti aina 50/50 miehen kanssa. Aina.

Silti työssäkäyminen ja perheen hoitaminen on tosi raskasta. Meille molemmille.

Kun olin kotiäitinä niin se oli paljon seesteisempää aikaa. Eli varmasti tasa-arvo lisää äitien uupumista, koska joutuvat käymään töissä. Mutta ihan yhtä uuvuttavaa se on myös isille jotka käy töissä.

Ja silti, vaikka hoidetaan 50/50, niin kummallekohan vanhemmalle se perheenlisäys on alussa rankempaa? Toinen heistä ei koe kipua, toipilasaikaa, verenmenetystä raudanpuutteineen (jota ei vieläkään osata Suomessa hoitaa) eikä hänestä imetä ravinteita 24/7 niin kauan kuin imetys jatkuu.

Ei taida mennä ihan puntit tasan. Ihan kuin ihminen ei voisi ihan fyysisesti uupua, fyysisen rasituksen alla tai myöhemmin sen seurauksena? Jos kroppa vetää viimeisiään ja univajetta on, niin kyllä se pyykinripustus voi olla liikaa. Silloin tilanne on jo hälyyttävä..

mikään ei ole niin säälittävää luettavaa kun nämä synnyttäjien marttyyrikirjoitukset.  Ole kuule synnyttämättä jos et kestä.   

Homosapiens nainen on varmaan ainoa lisääntyvä nisäkäs joka heittäytyy marttyyriksi synnytyksestä. 

Ei ollut kyse minusta vaan kaikista niistä joista veri karkaa ja ravinteet lähtee vauvalle. Raudanpuutteinen ja univajeinen kipeä mies olisi taatusti vaaraksi ympäristölleen, monellakin tavalla. Nukahtaisi rattiin ja sitä ennen jättäisi vauvan kantokopassa Prisman parkkikselle.

Tarkoittaa sitä, että fyysinen rasitus on tosiasiallinen haaste kenelle tahansa. Niin naisille kuin miehille, mutta vain naiset siitä kärsivät kun perhettä perustetaan. Tosiasiat voi tietenkin tuntua ikäviltä, mutta näin se on.

Naisten on vaikea ymmärtää, miksi miehet eivät näe useinkaan ongelmia siinä, että heidän puolisonsa tekee perheen eteen enemmän. Jaksamisella on rajansa.

Mutta jos tilanne on noin kaoottinen niin miksi ihmeessä se äiti menisi sitten töihin? Eikö kannattaisi jatkaa mammalomaa ja kerätä vähän itseään?

Eli mitä mies voi byt tuossa tilanteessa enemmän tehdä kun tuoda elannon perheeseen jotta sen kärsivän väsyneen naisen ei tarvitse vielä mennä sinne töihin.

Ja tietysti tehdä myös oma osuutensa niistä kotitöistä ja lastenhoidosta jotka työajan ulkopuolelle jää. Niin että molemmille jää myös vapaa-aikaa.

Tämä keskustelu alkaa olla jo melkoisen luokatonta, mutta tämähän tässä nyt on se ongelma, että jos nainen ei ole tasa-arvoinen, vaan miehen elättämänä hoitaa lapsia, hän on halveksuttava lokki. Ja jos nainen menee töihin ja uupuu sen kuorman alle, hän on valittava minä-minä-prinsessa. Ja jos taas nainen menee töihin ja vaatii, että mies tekee hoitaa tonttinsa lasten toisena huoltajana, on hän telaketjufemakko, joka nalkuttaa ja haukkuu miehiä. Tekee nainen niin tai näin, aina tuntuu menevän väärin. Ja ei, kaikki miehet tuskin ajattelee kaikilla kolmella tavalla, mutta tämä on ihan tavallinen tapa puhua naisista, ja niin kuin tämäkin ketju osoittaa (joo, tiedän, edelleen ollaan AV:llä), niin teki nainen niin tai näin, hän tekee aina väärin.

Se se vasta huono nainen onkin, joka kertoo, että jää lapsettomaksi, koska mikään noista vaihtoehdoista ei kelpaa. Ihan samoin haukutaan naiset, jotka eivät mene armeijaan sekä ne naiset, jotka sinne menevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä tutkimuksissa on hassu puoli, kun niitä saa tulkita ihan oman ideologisen taustansa valossa.

Vähän sama kun lukiolaispojat raportoivat enemmän seksuaalista ahdistelua kuin tytöt, niin mitä sanoo TASA-ARVOvaltuutettu:

"Tässä oli varmaan mukana pelleilyvastauksia..."

(Tämä linkitettiin palstalle mm. Vuohijoen ketjussa)

Ei helkkari tämän maan tasoa. Ihan sairas. Täällä ei miehillä ole enää mitään oikeuksia.

N37

Mikä oikeus sinulta puuttuu?

Ei mikään. Olen nainen. Kyllä minä tiedän valtapositioni tässä maassa. Jos haluan käyttää valtaani väärin, minä voisin aika helpostikin. Koska feminismi.

Kun minä sanon, että minua ahdistellaan, minua uskotaan automaattisesti. Toinen ei voi sen jälkeen tehdä asialle mitään. Hän voi menettää kaiken: maineen, työn, ihmissuhteet.. kaiken. Ilman varsinaisia todisteita. Minun sanani on todiste. Siitäkin huolimatta, että tiedämme, että useakin nainen valehtee noissa asioissa. Ja jopa vääriä tuomioitakin on annettu!

Kun minä sanon, että minä olen uupunut, lähipiirin ja yhteiskunnan syyttävä sormi kohdistuu välittömästi mieheeni. Pakkohan se on olla niin! "Kaikkihan aina on naisen vastuulla!" Vaikka tiedämme faktana, ettei näin ole. Näemme ympärillämme osallistuvia isiä valtavasti. Lisäksi näemme tilastot. Silti: äiti uhri, isä paha laiskottelija.

Kun me saimme lapsia, muutuin valitsijasta ja täysivaltaisesta päätöksentekijästä uhriksi. Muutuin avuttomaksi "miehen orjaksi" joka on uransa uhalla pakotettu kotiin, jota yhteiskunnan suojella ja pakottaa erinäisin järjestelyin "valitsemaan" muuta kuin kotona lastenhoitoa. Minä raukka nainen en osaa tehdä itselleni parhaita valintoja

Jne jne jne..

Minussa, minun toiminnassa ei ole koskaan mitään väärää, kyseenalaistettavaa, etten minä heikko olento, pyhääkin pyhempi äiti-ihminen vaan pahoittaisi mieltä ja syyllistyisi! Se olisi kamalinta mitä ihmiselle voi tehdä. Siksi minua pitää kohdella erityisellä sensitiivisyydellä ja minua uskoa kaikessa. Jopa omien lasten hyvinvointi ei ole yhteiskunnan silmissä painavampi intressi kuin Minun, Äidin, mieli.

Jnejnejne.

Asenneilmapiiri on täällä erittäin toksisen kaksinaismoralistinen

Ei naisia kiinnosta pätkääkään katsoa mitään toisen näkökulmasta.

katselin tuossa, että asiattomimmat ja vähä-älyisimmän oloiset (sisällöltään ja kirjoitusasultaan)  kommentit tähän ketjuun tulivat eilen klo 10-15 ja myöhään illalla. Järkevät, perustellut kommentit, joissa pohdittiin asiantilaa ja pyrittiin löytämään ratkaisuja, olivat enemmistössä klo 17-21 välillä. Päätelköön tuosta jokainen mitä osaa :D

Bitter bitter rott rott kirjoitti:

katselin tuossa, että asiattomimmat ja vähä-älyisimmän oloiset (sisällöltään ja kirjoitusasultaan)  kommentit tähän ketjuun tulivat eilen klo 10-15 ja myöhään illalla. Järkevät, perustellut kommentit, joissa pohdittiin asiantilaa ja pyrittiin löytämään ratkaisuja, olivat enemmistössä klo 17-21 välillä. Päätelköön tuosta jokainen mitä osaa :D

Huomasin eron yläpeukkujen jakautumisessa. Illalla (lasten nukkumaanmenoaikaan) yläpeukkuja saivat miesten kommentit.

Naisena ruohonleikkuu on mielihommaani. Se on kivaa ulkoilua. Samoin lumityöt on mukavia ja teenkin niitä vähintään puolet. Mitäs sitä muutakaan näin aikuisena ulkona tekisi. Kävisi kai sitten kävelyllä...

Bitter bitter rott rott kirjoitti:

katselin tuossa, että asiattomimmat ja vähä-älyisimmän oloiset (sisällöltään ja kirjoitusasultaan)  kommentit tähän ketjuun tulivat eilen klo 10-15 ja myöhään illalla. Järkevät, perustellut kommentit, joissa pohdittiin asiantilaa ja pyrittiin löytämään ratkaisuja, olivat enemmistössä klo 17-21 välillä. Päätelköön tuosta jokainen mitä osaa :D

Siitä voi päätellä sen että olet syrjäytynyt jolla on liikaa aikaa.

Bitter bitter rott rott kirjoitti:

katselin tuossa, että asiattomimmat ja vähä-älyisimmän oloiset (sisällöltään ja kirjoitusasultaan)  kommentit tähän ketjuun tulivat eilen klo 10-15 ja myöhään illalla. Järkevät, perustellut kommentit, joissa pohdittiin asiantilaa ja pyrittiin löytämään ratkaisuja, olivat enemmistössä klo 17-21 välillä. Päätelköön tuosta jokainen mitä osaa :D

Ensinhän pitäisi tietää onko asia oikeasti noin (puhutko sontaa, mikä on sinun mielestäsi järkevää ja perusteltua, ei välttämättä ole sitä muiden mielestä, jne.)

Ja sitten vasta tehdä ne päätelmät.

Vierailija kirjoitti:

Naisena ruohonleikkuu on mielihommaani. Se on kivaa ulkoilua. Samoin lumityöt on mukavia ja teenkin niitä vähintään puolet. Mitäs sitä muutakaan näin aikuisena ulkona tekisi. Kävisi kai sitten kävelyllä...

Ja muumit on valkoisia ja jouluna voi ehkä sataa lunta.

Mikä oli pointtisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisena ruohonleikkuu on mielihommaani. Se on kivaa ulkoilua. Samoin lumityöt on mukavia ja teenkin niitä vähintään puolet. Mitäs sitä muutakaan näin aikuisena ulkona tekisi. Kävisi kai sitten kävelyllä...

Ja muumit on valkoisia ja jouluna voi ehkä sataa lunta.

Mikä oli pointtisi?

See? tätä juuri tarkoitin, keskellä päivää tulee tällaisia kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä epätasaista jakaumaa olen aina ihmetellyt. Itse olen omassa parisuhteessani todella taistellut kotitöiden tasa-arvoisen jakautumisen eteen ja nykyään 15 vuoden yhteiselon ja kolmen lapsen jälkeen tilanne on kyllä huomattavasti parempi kuin mitä alkuaikoina. Mutta lasten pikkulapsiajasta ei ole niin hyviä muistoja, ainakaan ensimmäisten lasten. Ikävä kyllä.

Sitä olen myös ihmetellyt, kun osa ystävistä on vaan tyytynyt siihen että tekevät ison osan kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä samalla kun maksavat vähintään puolet kaikesta. Yhden ystävän mies ei esim osallistu ruoan laittoon ikinä mitenkään. Heilläkin perheessä useampi lapsi, mutta ruoanlaitto on aina 100% perheen äidin vastuulla. Eikö tuossa vaiheessa mies olisi vähän edes voinut opetella ruoanlaittoa? Mies ei kuitenkaan ole mikään jälkeenjäänyt tai vähänälyinen. Toinen ystävä hoitaa myös suurimman osan lasten asioista, siivouksen, ruoanlaittoon tämä mies sentään osallistuu, silloin kun on kotona. Mies kuitenkin ravaa usein viikonloppuisin ja lomilla omissa harrastusriennoissaan. Saattaa vähintään kerran vuodessa olla pari viikkoa pois kotoa harrastusten takia ja useammin lyhyempiä jaksoja. Ja äiti on todella stressaantuneen ja loppuunpalaneen oloinen, mutta en tiedä osaako edes yhdistää asioita, koska ei juurikaan valita miehen poissaoloista. Eli toisinsanoen tällaista työnjakoa pidetään ihan normina. Kyseessä 40+ ihmisiä.

Miten pystyit antamaan miehellesi anteeksi sen pikkulapsiajan, mikä teilläkin ilmeisesti oli todella epäreilusti jaettu?

Minä totesin, etten koskaan voisi enää arvostaa miestä, joka jätti mut niin yksin hoitamaan kaiken unettomista öistä lähtien, asui mun kanssa, näki miten väsynyt ja loppu olin. Joskus kun vaan romahdin, itkin ja huusin, hän vaan syyttävästi tokaisi, että ”sulla on vaan joku masennus”. Ja tämä oli se, miten hän minua tuki. Vastuu lapsista olisi kuulunut 50% hänelle, myös öisin. Kulut maksettiin puoliksi. Mä erosin. Vaikka mies olisi kaiken tehnyt täydellisesti tuon ajan jälkeen, en olisi koskaan antanut tuota anteeksi.

En ole tuo, jolta kysyit asiaa, mutta vastaanpa silti: En pohjimmiltaan kyllä pystykään. Minä sain mieheni osallistumaan yövalvomisiin ja muuhun, kun uhkasin tappaa itseni ja kehotin valmistautumaan jäämään perhevapaalle, koska jonkun on sen jälkeen vauvaa hoidettava. Olin ihan tosissani, refluksivauva ei ollut antanut minun nukkua varttia pitempään kuukausiin, ja olisin mieluummin kuollut kuin valvonut lisää. Mies päätteli nopeasti, että puolet vastuusta on parempi kuin koko vastuu. Mutta mikään hillitympi pyyntö ei sitä oivallusta saanut aikaan, tarvittiin tuon tason uhkaus.

Emme eronneet, mies on tavallaan hoitanut paljonkin kotitöitä, ja tuosta kaikesta on vuosia. Mutta minun lojaalisuuteni sai särön, joka ei koskaan korjaudu täysin.

Ykköskriteeriksi miesvalintaan empaattisuus. Tunneälyttömien kanssa on tuskaa.

Sehän on ihan sama, mitä tekee, aina joku kertoo, että olist tehnyt toisin, saat syyttää vain itseäsi. Olisit valinnut empaattisemman miehen, tai vaatisit miestä "osallistumaan" tai laskisit rimaa tai mitä vaan, mutta joka tapauksessa kaikki on aina ja vain sinusta itsestäsi kiinni. Siksi en jaksa kun miehet ulisee, miten kunnon miehet ei saa naisia jne. Hyv mies, kaikki on vain sinusta itsestäsi kiinni! Samoin köyhät ja hoitajat ja opettajat, kaikki on vain teistä itsestänne kiinni! Olisitte opiskelleet lääkäreiksi ja juristeiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä epätasaista jakaumaa olen aina ihmetellyt. Itse olen omassa parisuhteessani todella taistellut kotitöiden tasa-arvoisen jakautumisen eteen ja nykyään 15 vuoden yhteiselon ja kolmen lapsen jälkeen tilanne on kyllä huomattavasti parempi kuin mitä alkuaikoina. Mutta lasten pikkulapsiajasta ei ole niin hyviä muistoja, ainakaan ensimmäisten lasten. Ikävä kyllä.

Sitä olen myös ihmetellyt, kun osa ystävistä on vaan tyytynyt siihen että tekevät ison osan kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä samalla kun maksavat vähintään puolet kaikesta. Yhden ystävän mies ei esim osallistu ruoan laittoon ikinä mitenkään. Heilläkin perheessä useampi lapsi, mutta ruoanlaitto on aina 100% perheen äidin vastuulla. Eikö tuossa vaiheessa mies olisi vähän edes voinut opetella ruoanlaittoa? Mies ei kuitenkaan ole mikään jälkeenjäänyt tai vähänälyinen. Toinen ystävä hoitaa myös suurimman osan lasten asioista, siivouksen, ruoanlaittoon tämä mies sentään osallistuu, silloin kun on kotona. Mies kuitenkin ravaa usein viikonloppuisin ja lomilla omissa harrastusriennoissaan. Saattaa vähintään kerran vuodessa olla pari viikkoa pois kotoa harrastusten takia ja useammin lyhyempiä jaksoja. Ja äiti on todella stressaantuneen ja loppuunpalaneen oloinen, mutta en tiedä osaako edes yhdistää asioita, koska ei juurikaan valita miehen poissaoloista. Eli toisinsanoen tällaista työnjakoa pidetään ihan normina. Kyseessä 40+ ihmisiä.

Miten pystyit antamaan miehellesi anteeksi sen pikkulapsiajan, mikä teilläkin ilmeisesti oli todella epäreilusti jaettu?

Minä totesin, etten koskaan voisi enää arvostaa miestä, joka jätti mut niin yksin hoitamaan kaiken unettomista öistä lähtien, asui mun kanssa, näki miten väsynyt ja loppu olin. Joskus kun vaan romahdin, itkin ja huusin, hän vaan syyttävästi tokaisi, että ”sulla on vaan joku masennus”. Ja tämä oli se, miten hän minua tuki. Vastuu lapsista olisi kuulunut 50% hänelle, myös öisin. Kulut maksettiin puoliksi. Mä erosin. Vaikka mies olisi kaiken tehnyt täydellisesti tuon ajan jälkeen, en olisi koskaan antanut tuota anteeksi.

En ole tuo, jolta kysyit asiaa, mutta vastaanpa silti: En pohjimmiltaan kyllä pystykään. Minä sain mieheni osallistumaan yövalvomisiin ja muuhun, kun uhkasin tappaa itseni ja kehotin valmistautumaan jäämään perhevapaalle, koska jonkun on sen jälkeen vauvaa hoidettava. Olin ihan tosissani, refluksivauva ei ollut antanut minun nukkua varttia pitempään kuukausiin, ja olisin mieluummin kuollut kuin valvonut lisää. Mies päätteli nopeasti, että puolet vastuusta on parempi kuin koko vastuu. Mutta mikään hillitympi pyyntö ei sitä oivallusta saanut aikaan, tarvittiin tuon tason uhkaus.

Emme eronneet, mies on tavallaan hoitanut paljonkin kotitöitä, ja tuosta kaikesta on vuosia. Mutta minun lojaalisuuteni sai särön, joka ei koskaan korjaudu täysin.

Meillä myös minä olin se, joka valvoi. Siitä jäi pysyvät uniongelmat ja nukahtamisvaikeudet. Mies ei ikinä osallistunut, ei edes viikonloppuisin, jolloin hänellä oli vapaata. Lapset tottuivat äkkiä siihen, että äiti on se ensisainen hoivaaja niin päivällä kuin yöllä ja isä ei sitten enää kelvannutkaan. Selviydyin vauva- ja pikkulapsiajasta, mutta uuvuin myöhemmin vakavasti. Uskallan väittää, että jos olisin saanut alusta asti tukea, unta ja tunteen siitä, että en ole täysin yksin, niin siltäkin olisi vältytty. En arvostanut enää miestäni, kuten ennen tuon jälkeen. Eropäätös myöhemmin oli helppo.

Ja yritin kyllä puhua, mutta ei se hyödyttänyt mitään. Pari päivää meni ja taas asetelma oli sama. Minä hyppäsin lasten tarpeiden mukaan, mies katsoi televisiota.

Sain lasten yksinhuoltajuuden. Perusteluna käytin esimerkkiä miehen kyvyistä hoitaa asioitaan, hän ei osaa tehdä mitään ruokaa tai edes maksaa laskuja, koska olen joutunut aina hoitamaan kaiken. Yritin kyllä opettaa, mutta miestä ei kiinnostanut, eikä ollut energiaa alkaa äidiksi kolmannelle lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tartteekin taas muistuttaa tyttäriä, että eivät ota miestä riesakseen. Ainakaan suomalaista.

Täytyypä muistuttaa poikia ettei ota naista riesakseen. Pistää rahat vaan itseensä, käy reissuissa ja pitää hauskaa.

Jos haluaa pistää rahat itseensä, reissata ja pitää hauskaa loppuelämänsä, niin ikisinkkuus on hyvä ratkaisu. Kunhan ei sitten helpon pinpin toivossa erehdy parisuhteeseen, joka edellyttää kompromisseja ja toisen huomioon ottamista.

Vierailija kirjoitti:

Otsikko on väärä: suomessa äidit eivät ole uuouneempia kuin heikomman tasa-arvon maissa, vaan Suomi on itseasissa hyvin epäasa-arvoinen maa. Siitähän tuo tutkimus oikeasti kertoo. Sukupuolten väliset velsollisuudet ja oikeudet eivät jakaudu tasan, vaan naisia rasitetaan enemmän.

Eli nainen olisi enemmän tyytyväinen kotona nyrkin ja hellan välissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otsikko on väärä: suomessa äidit eivät ole uuouneempia kuin heikomman tasa-arvon maissa, vaan Suomi on itseasissa hyvin epäasa-arvoinen maa. Siitähän tuo tutkimus oikeasti kertoo. Sukupuolten väliset velsollisuudet ja oikeudet eivät jakaudu tasan, vaan naisia rasitetaan enemmän.

Eli nainen olisi enemmän tyytyväinen kotona nyrkin ja hellan välissä?

Asiaa on jankattu 97 sivun verran etkä vieläkään ole ymmärtänyt mitään. Tunnen myötähäpeää puolestasi.

No minä olen Suomessa harvinainen kotiäiti/kotirouva. Olen päässyt helpommalla kuin moni muu ja yhä olemme yhdessä vaikka lapset ovat jo aikuisia ja muuttaneet omilleen. Toki tämä elämäntapa vaatii sen että mies on perhekeskeinen, ei ole itsekäs tai pihi ja arvostaa ja rakastaa ❤ Siis voin käsi sydämellä sanoa että melkein päivääkään en vaihtaisi pois elämästäni viimeisten 30 vuoden aikana. Olen onnellinen ja monessa mielessä todella vapaa ilman vaativaa uraa.

Oikeasti Suomessa tasa-arvo on olemassa lähinnä vain lainsäädännön tasolla. Ammatit ovat voimakkaasti eriytyneet, vanhemmat ja opettajat ohjaavat tyttöjä hoiva-aloille, sosiaalialalle, opettajaksi, humanisteiksi ym. Surkeimmastakin amispojasta ollaan huolissaan, kun hänenhän pitäisi päästää työhön jolla ELÄTTÄÄ perhe! Naispuolisia tutkijoita, poliitikkoja ym arvostellaan ulkonäön perusteella ja heidän sallittu käyttäytymisalansa on hyvin kapea: kärkkäys voi tuhota naispoliitikon uran, miestä pidetään vain johtajatyyppinä. Naispuolisen asiantuntijan antaessa kiistanalaisen lausunnon marssii heti esiin useita miehiä, jotka kumoavat sanotun pahimmillaan mutulla, mutta heitä kuunnellaan, koska miessukupuoleen liitetään auktoriteetti. Suomessa on vähemmän naispuolisia professoreita kuin esim. Espanjassa - lähes kaikki naisprofessorit ovat miesprofessorien lapsia, vaimoja, lapsenlapsia tai muita lähisukulaisia. Ikäsyrjintä alkaa naisilla jo 40+, miehillä 10 vuotta myöhemmin - tälle ei ole mitään muuta syytä kuin negatiiviset mielikuvat keski-ikäisistä naisista, joita vielä mediassakin pönkitetään.

Suomi on erittäin piilosovinistinen yhteiskunta - kun avoin syrjintä kiellettiin, se siirtyi asenteiden tasolle ja sellaiseksi kiusaamiseksi, josta ei voi jäädä kiinni. Ehkä pahinta on, että meillä naisia kiusaavat myös naiset: nuoret vanhempia, vanhemmat nuoria naisia, äidit tyttäriään, työkaverit toisiaan. Miehet ovat pelanneet korttinsa hyvin.

Vierailija kirjoitti:

No minä olen Suomessa harvinainen kotiäiti/kotirouva. Olen päässyt helpommalla kuin moni muu ja yhä olemme yhdessä vaikka lapset ovat jo aikuisia ja muuttaneet omilleen. Toki tämä elämäntapa vaatii sen että mies on perhekeskeinen, ei ole itsekäs tai pihi ja arvostaa ja rakastaa ❤ Siis voin käsi sydämellä sanoa että melkein päivääkään en vaihtaisi pois elämästäni viimeisten 30 vuoden aikana. Olen onnellinen ja monessa mielessä todella vapaa ilman vaativaa uraa.

Kadehdin sinua! Kunpa perheverotus tulisi takaisin, niin olisi itsellekin tuollainen mahdollista. En nauti yhtään palkkatöistä. Sen sijaan kotihommista nautin, kun vain saisi tehdä niitä rauhassa. Nyt energisin aika päivästä menee tietokoneen näyttöä tuijotellessa ja "oikea" elämä valuu hukkaan.