Mikä lasten saamisessa on pahinta?

Kaikki on vaikeampaa kuin lapsettomana.

Elämässä ei ole enää tilaa aidosti tärkeille ja merkityksellisille asioille. On vain puuduttavaa lastenhoitoa, kasvatusta ja arjen pyörittämistä.

[quote author="Vierailija" time="02.10.2015 klo 17:18"]

Kroppa meni kun lapsi tuli. Äijä läksi kun tällä emättimen irvikuvalla ei mitään kovin mahtavaa seksiä harrasteta.

[/quote]

Ei äijä emättimen irvikuvan takia lähtenyt, jotain muuta pielessä ...

Mää jätän nyt "Se rakkkauden määrä pelottaa" - ja "Se, että en voi suojella lasta kaikelta pahalta" -vastaukset välistä. Lässynlää, kaikki tietää nuo.
Vastaan että se kun itketään maailman turhimmista asioista. Hitto soikoon, tänä aamuna ei saatu sitä lempipaitaa (pesussa likaisena) päälle ja tuloksena siitä järetön parku. Alkuviikosta oltiin puistossa ja perhanan sukka oli kehdannut mennä kumppareissa rullalle, siitä meinas syntyä vuosisadan kriisi.

Väsymys. En ole yli vuoteen nukkunut yhtään yötä heräämättä.

Vauva 4kk, minä niin, niin, niin haluaisin omaa aikaa. Olla pari tuntia ihan vain itsekseni. Mutta ei onnistu kun iskee niin hirmunen huoli ja ikävä. Tämän pitäis ilmeisesti ajan myötä hieman helpottaa?

Miten opit elämään vanhemmuuden pelkojen kanssa?

Huoli on osa vanhemmuutta. Mutta mitä tehdä, jos huolista kasvaa pelkoja, joista on vaikea päästä irti?

Äidiksi tultuani aloin jännittää autolla ajamista ja kyydissä olemista. Tuntuu, että olen liikenteessä joka hetki varuillani ja tietoinen siitä, että jotain voi sattua – rattijuoppo, hirvikolari tai vesiliirto.

Iän ja vanhemmuuden myötä olen ymmärtänyt elämän haurauden. Enkä ole ainoa, olen huomannut muiden vanhempien kanssa juteltuani. Tuttava ei uskaltanut vuosiin koskea rattiin, koska vauvan kuljettaminen moottoritiellä tuntui siltä kuin olisi pitänyt ladattua asetta tämän ohimolla. Eräs isä taas alkoi jälkikasvua saatuaan käyttää itsekin pyöräilykypärää.

Moni äiti on piipahtanut kesken yön kuuntelemassa korva kiinni taaperon poskessa, hengittääkö tämä. Toisille meistä tekee tiukkaa päästää pikkukoululainen kulkemaan kouluun ja harrastuksiin itsekseen. Jos se haahuilee ajatuksissaan punaisia päin? Eksyy? Kaapataan?

Onnettomuuksia sattuu lopulta varsin harvoin, eikä pelkääminen toisaalta estä ikäviä asioita tapahtumasta. Niin sanoo järki. Mutta silti mieli voi tehdä tepposet: mitä jos…

Pelokkuus periytyy

Kaikilla vanhemmilla käväisee toisinaan mielessä uhkakuvia ja ikäviä asioita, lohduttaa psykologi, kognitiivinen psykoterapeutti Kati Raikamo ProNeuron Neuropsykiatriakeskuksesta.

– Vanhemmaksi tulo on iso muutos, johon ei koskaan pysty ihan täysin valmistautumaan. Se voi näkyä erityisen vahvasti ihmisessä, jolla on vahva kontrollin tarve ja joka muutenkin ahdistuu herkästi uusissa tilanteissa, Raikamo kertoo.

Joillekin jää pelkoja, jos raskausaikaan tai synnytykseen liittyy dramaattisia käänteitä. Myös omat varhaiset kokemukset saattavat vaikuttaa huoliherkkyyteen. Samoin temperamentti, toiset ovat äiteinä ja isinäkin huolettomampia kuin toiset.

Itse olen monessa käytännön asiassa aika rento, mutta pääni sisällä pohtiva kela lähtee helposti pyörimään. Vanhempana olen vastuussa toisen ihmisen hengestä. Onhan se nyt hurjaa.

Joillakin tunne yltyy Raikamon mukaan ylivastuullisuudeksi: minun täytyy varjella lapsia pahalta herkeämättä, kaikissa tilanteissa. Isä tai äiti ei kuitenkaan voi olla joka mutkassa vahtimassa lasta läpi tämän kasvuvuosien. On pakko alkaa vähä vähältä luottaa.

Uhkakeskeisyys on Raikamon mukaan pohjimmiltaan juuri luottamuksen puutetta. Murehtija ei luota elämään, itseensä eikä lapsen selviytymiskykyyn.

Jos olen koko ajan huolissani, en tue myöskään lapsen luottamuksen kehittymistä.

Lapsi aistii hyvin herkästi vanhemman tunteita. Pelko voi tarttua, samoin ylivastuullisuus. Lapsi saattaa alkaa suojata vanhempaansa ja varoa jatkuvasti tuottamasta lisää huolta. Raikamon mukaan ahdistuneisuuteen taipuvaisen nuoren taustalta löytyykin usein murehtiva vanhempi.

– Syy voi olla osittain geeneissä, periytyvää herkkyyttä. Mutta uskon, että se on myös opittu malli. Usein se voi olla niin varhaisessa vaiheessa syntynyt, että aikuisena on vaikea muistaa ja löytää niitä syitä, miksi minusta on tullut näin ahdistusherkkä.

Huoli kouraisee vatsaa

Jäin kolmevuotiaana auton töytäisemäksi. Muistikuvani siitä ovat tietenkin hataria, mutta mietin, onko jotain vanhaa noussut pintaan nyt, kun katson liikenteen riskejä uusin silmin. Autotietä ylittäessä lävitseni käy joskus äkillinen väristys, syvällä kehossa tuntuva mielikuva siitä, miten auto paiskaa ihmisen ilmaan.

Samanlaisia hätkähdyksiä saan, kun näen pikkulasten käsittelevän saksia – kammoan teräviä esineitä.

Jos mieleen pulpahtaa onnettomuus, joka jollekin läheiselle voisi sattua, on kuin pään läpi humahtaisi aalto. Tai sitten kauhukuva oikeasti kouraisee vatsaa. Sen haluaa torjua äkkiä mielestään.

Pitäisikö minun olla huolissani ikävistä mielikuvista? Ja voinko päästä niistä eroon?

– Jos pelko vain nousee mieleen, mutta siitä huolimatta pystyy toimimaan normaalisti, se on vielä ihan ok, Raikamo sanoo.

Huolet ja murheet pysyvät aisoissa, kun tiedostan ne vain ajatuksiksi. Minun ei tarvitse uskoa tai seurata niitä. Ne eivät ole totuus, eivätkä ne ennusta tulevaa.

Pelot ovat sen sijaan saaneet liian suuren otteen, jos ihminen välttelee tiettyjä tilanteita kaikin keinoin ja keplottelu alkaa haitata arkea. Toki autoilua karsastava voi käyttää julkisia, jos se toimii ja tuntuu mukavammalta. Mutta jos ei uskalla enää matkustaa lainkaan, vaikka haluaisi, kannattaa Raikamon mukaan pysähtyä.

Pelkoihin takertuva ihminen voi kokea, että hänen on pystyttävä estämään mieleensä nousseita pahoja asioita tapahtumasta. Ajatukset yltyvät pakkoneuroottisiksi.

– Siihen saattaa liittyä maagista ajattelua: kun minä nyt ajattelen näin, niin se varmasti sattuu, Raikamo kuvaa.

Joskus ajatukset vainoavat niin, että ihminen hakee helpotusta rituaaleista. Kun hän nyt lähtee ovesta vasemmalla jalalla, hän ei jää auton alle. Pahimmillaan vanhemman huolen omaksunut lapsikin saattaa alkaa kehittää erilaisia rituaaleja estääkseen pahaa tapahtumasta.

Turvarituaaleihin takertuminen Raikamon mukaan vain lisää ahdistusta, joten niistä kannattaa yrittää pidättäytyä. Vaikeisiin pakkoajatuksiin voi ja kannattaakin hakea ammattiapua.

Luottamusta voi oppia

Kun tyttäreni oli pieni, matkustin kerran pariksi yöksi tapaamaan vanhaa ystävää. Kun lähdin, lapsella olikin vähän lämpöä. Hän jäi isänsä turvalliseen hoivaan, mutta silti minua kalvoi. Pikkuinen kipeänä ja minä rentoutumassa!

Kyläpaikassa pyörin koko yön vuoteessa. Pöpperöinen pää kävi kierroksilla. Jos se onkin jotain vakavaa, tämän kerran kun lähdin vähän kauemmaksi? Entä jos kuume nousee ja mies saa juuri tänä yönä vaikka sydänkohtauksen?

Pidättäydyin sentään soittamasta yöllistä tarkistuspuhelua. Tietenkin kaikki oli kunnossa. Mutta kun jokin ajatus saa vallan, siitä voi olla vaikea päästä eroon.

Murehtimiseni on Raikamon mukaan opittu tapa. Ajatukset ovat tottuneet ajautumaan tietyille radoille. Lohdullista on, että jos mieli oppii keskittymään uhkiin, sen voi myös opettaa ajattelemaan myönteisemmin.

– Ensimmäinen askel on tiedostaa, että minulla on taipumus tällaiseen ajattelumekanismiin, Raikamo sanoo.

Hän neuvoo tunnistamaan ja hyväksymään tunnereaktion siinä hetkessä. Tunnen ehkä syyllisyyttä siitä, että olen poissa lapseni luota. Se, että sillä aiheuttaisin jotain pahaa, on kuitenkin harhainen uskomus. Ajatuksia tulee ja menee. Se on normaalia, koska välitän niin paljon tästä lapsesta ja haluan olla hyvä vanhempi.

Kun tunnistan erilaiset pelkoni oman mieleni tuotteiksi, ne asettuvat mittasuhteisiin ja paljastavat rajoittavuutensa. Paljon jäisi tekemättä, jos ohimenevien ikävien ajatusten antaisi ohjata elämäänsä. On parempi keskittyä hyvään.

Vilkkaan mielikuvituksen kanssa saan varmasti elää lopun ikääni. Mutta siitä huolimatta voin toimia rohkeasti. Pitää vain hengittää syvään, ravistella itseään ja rentoutua. Uskaltaa mennä ulos huteriin liikennevälineisiin ja arvaamattomaan maailmaan, lähettää lapsi koulutielle, päästää irti ja luottaa.

Huoli on aina osa vanhemmuutta. Mutta onneksi vain yksi osa.

Meidän Perhe 4/2015

Se että toinen lapsen vamnhemmista ei ollutkaan sitä mitä odotti. Itse ei ollut sitä mitä odotti. Silti tähän toiseen on ikuisesti kiinni. Lapset on ihania ja rakkaita

Supistukset. Käynnistetty synnytys ja voi herranjumala, se kipu oli jotain täysin järkyttävää eikä sellaiseen voinut etukäteen valmistautua. Ihan kuin kroppa olisi halkaistu kahtia tylsällä veitsellä. Synnytys muuten oli ok.

Se, että minun vastuullani on kasvattaa lapsestani kunnon kansalainen. Iso vastuu siis.

Se, että hän väkisinkin joutuu kokemaan vastoinkäymisiä elämässään ja minun pitäisi vain kestää se ja auttaa parhaani mukaan. Mutta en voi siloittaa hänen elämäänsä vain onnelliseksi, vaikka kuinka haluaisin.

Huoli lapsen menettämisestä /siitä, että lapselle tapahtuisi jotain pahaa.